maanantai 15. toukokuuta 2017

Farewell

Kaikella millä on alku, on myös loppu.

Aloitin tämän blogin kesällä 2012, lähes viisi vuotta sitten, suuren elämänmuutoksen myötä. Varusmiespalveluksesta kotiutuneena, ensin epätietoisuus, sitten työpaikka ja lopulta opinnot edessäni, kaipasin uutta itseilmaisun muotoa ja tätä kautta sen löysin.

Nyt olen seuraavan suuren elämänmuutoksen kynnyksellä valmistuttuani onnellisesti neljässä vuodessa filosofian maisteriksi. Sykli on kulkenut loppuunsa ja uusi on alkamassa. Valmistumisen, muuttuvan työelämän, tulevien jatko-opintojen ja ensi kertaa toisen ihmisen kanssa yhteistä kotia rakentamaan alkaessa on edessä uusi suuri käännekohta uusine haasteineen. Pitkin kevättä olen hiljalleen valmistellut elämäni palasia muutosta varten. Tämä blogi kuuluu niihin jotka jäävät nyt päättyvään elämänvaiheeseen.

Loppukevät on kulunut rauhallisesti puolittaisin lomatunnelmin. Olen ottanut rennosti, kiireettömästi, hoitaen projekteja pala palalta loppuun. Olen tehnyt töitä ja treenannut tuttuun tapaan, mutta ennen kaikkea elänyt kuluneeseen neljään vuoteen nähden kevyellä rytmillä - jolla aion myös jatkaa vastedeskin. Vähemmän intensiivinen elämäntapa kutsuu.

Kuluneiden parin kuukauden aikana olen lukenut Sodan ja Rauhan, Timo K. Mukkaa ja George R.R. Martinia. Olen pelannut Andromedan lähes loppuun, maalannut, järjestellyt valokuviani vuosien varrelta isolla kädellä, katsellut dokumentteja, suorittanut viimeisiä velvollisuuksiani yliopistolla, aloittanut jatko-opintoihin valmistautumisen ja allekirjoittanut uuden vuokrasopimuksen. Kävin Tampereella sotilaspartiotaitokilpailussa ja viikko vierähti Ateenassa opintomatkalla matkanjärjestäjinä hyvinkin onnistuneesti. Kesä näyttää hyvinkin kutsuvalta ja kaikin puolin juuri niin hyvältä kuin elämä yleensäkin nykyisin. Mutta niistä sitten jo jossakin ihan muualla.

Hei siis. Pax vobiscum.



sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Gradu ohi.


Tänään palautin lopullisen version gradustani. 



Jatkan hiljalleen aloittamaani kevyttä laskettelua uusia tuulia kohti. Tyhjennän pala kerrallaan vertauskuvallisen pöytäni siinä vielä lojuvista lukuisista projekteista enkä ota uusia kuormia lähitulevaisuudessa. Mitä nyt työvuoroja teen. 

Neljä vuotta yliopistoa ja 4kk intensiivistä gradun kirjoittamista. Nyt on sekä ansaittua että syytäkin ottaa rauhallisemmin. Hyvä metodi toteuttaa tätä on muun muassa viime viikolla julkaistu Andromeda.

Life is good.




keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Graduhyrinää

Viikot etenevät ja kesä lähenee vuotuisen syklin saavutettua jälleen kerran sen pisteen, jossa aamuisin voi nauttia valosta. Aina sama energisoiva efekti ja joka kerta se ilahduttaa yhtä paljon.

Alkuvuosi on mennyt melkoisessa mankelissa, ja niin kauan kun gradu on vertauskuvallisella pöydällä, ei täydellistä lepoa tule löytymäänkään. Samalla kuitenkin ajattelen nyt jo jopa pienellä haikeudella post-gradu-aikaa, sillä en ole vielä kertaakaan kokenut niitä kuuluisia epätoivon hetkiä tämän opinnäytteen kanssa. Seminaarityön palautekin oli sen verta positiivista että on voinut todeta tehneensä oikeita asioita. Tämä vahvistaa intuitiotani tutkijan uran realistisuudesta itselleni. Vaikka huomiotani vaatii lukuisa joukko muitakin aktiviteetteja latinanopinnoista ammuntoihin, on gradu tällä hetkellä oikeastaan yksi arkeni miellyttävimmistä palasista, ja viihdyn sen parissa erittäin hyvin. Oli kyseessä artikkelien lukeminen, raakadatan kirjoittaminen, editointi tai teoreettisen viitekehyksen pohdinta, on gradun parissa vietetty aika lähes poikkeuksetta mukavaa, palkitsevaa ja vahvasti immersoivaa. Se ei myöskään vaadi juurikaan ponnistuksia, ns. draivi löytyy aina tarvittaessa ja tulosta syntyy vaikka en ehdikään edes puolia päivistä viettämään gradun parissa. Oman laajamittaisen työn luominen ja hiominen huippuunsa on yksinkertaisesti niin sisältörikasta toimintaa että sille on hankala löytää verrokkia.

Samalla gradun työstäminen herättää laajemminkin ajatuksia akateemisista intresseistä. Vaikka käsittelen työssäni etnistä identiteettiä, sen muodostumista ja sitä representoivia symboleita, pääsen tuskin pintaraapaisua syvemmälle tämän mittaisessa ja luonteisessa työssä. Maisterin papereiden lisäksi yliopistosta jää käteen kyllä selkeä fokus omista kiinnostuksen osa-alueista, jotka liikkuvat mikrososiologian, ryhmädynamiikan, sosiaalisen identiteetin, sosialisaation ja oppimisprosessien ympärillä. Ihmisen toiminta, kehittyminen ja identifioituminen erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa ovat rajattoman kiinnostavia teemoja. Vie tieni kesän jälkeen sitten jatko-opintoihin, peruskoulun opettajaksi, molempiin tahi jonnekin aivan muualle, tiedän että tulen jatkamaan näihin teemoihin paneutumista. Akateemisuus ja oppiminen eivät rajoitu institutionaaliseen muotoonsa.

Gaimanin Sandman tarjoaa inspiraatiota ja paralleeleja intresseihini.

Gradun kanssa käytetyn ajan loistaessa Silmarilin lailla arjen kruunusta täytyy puolustaa kyllä muitakin aktiviteetteja, sillä elämästä ei todella löydy tälläkään hetkellä mustempia kohtia. Vaikka joka päivä en pompikaan riemusta, ei se tarkoita ettenkö olisi onnellinen. Elämä on todella hyvää. Siihenkin vain tavallaan tottuu niin että tunteessa kieriminen menettää merkityksensä. Viimeinen vuosi on nostanut riman niin korkealle, että harva asia saa aikaan erityisen hypen tai tyytyväisyyden hyrinän. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö arvostaisi elämääni ja sen elementtejä, pienimmästä suurimpaan. Mitä enemmän yksittäiset satunnaiset faktorit tuottavat mielihyväpiikkejä, sitä epästabiilimpi elämä kokonaisuudessaan luultavasti on; tällöin hyvä tuntuu niin mahtavalta siksi että vertailupohja, ts. arki, ei olekaan sitten niin hyvää. Nautin joka päivästä, siksi sieltä ei nouse yksittäisiä asioita kovin voimakkaasti irti. Kuvaaja on hyvin tasainen.


Edellisen päivityksen teemaa jatkaakseni, ovat alkuvuoden päiväni sisältäneet myös kiitettävästi rauhaa. En ole joutunut työskentelemään myöhäisiltaan asti, ja jos niin olenkin tehnyt, on se ollut siksi että gradu on vienyt mukanaan enkä ole malttanut sitä lopettaa. En ole haalinut uusia aktiviteetteja, mutta sen sijaan syventynyt olemassaoleviin ajan kanssa, mikä on ollut varsin palkitsevaa. Arjen kulmakivien opiskelun, treenin ja reserviläistoiminnan välissä, työntekoa unohtamatta, tulee olla se eheyttävä ja palauttava liima, joka koostuu tarkoin valituista leisure activities. Viimeisen kuukauden sisään Hayao Miyazaki, Neil Gaiman, Leo Tolstoi, live-Primordial ja muutama pelipäivä Elder Signin sekä ropen parissa ovat edustaneet tätä.

Seuraavaksi suuntaan loppuviikoksi Saksaan. Irtiotot arjesta, sanan eskapistisista nyansseista huolimatta, ovat tervetulleita arjen vaalijoillekin jo tuomansa tuoreen perspektiivin myötä. Mitä tahansa asiaa liian kauan läheltä tarkasteltuaan tulee sille sokeaksi, jolloin pieni etäisyyden ottaminen tuo uutta virtaa ja ideoita. Tämä toimii niin graduun kuin mihin tahansa muuhunkin vallitsevaan teemaan.


torstai 19. tammikuuta 2017

Smooth sailing

Viisi viikkoa enemmän tai vähemmän intensiivistä gradun (seminaarityön) kirjoittamista takana, ja hiljalleen alkaa näyttäytyä tämäkin prosessi erilaisessa valossa. Nyt seminaarityö on viimeisiä editointeja vaille valmis, ja jälki on jotakuinkin niin laadukasta kuin uskalsinkin toivoa. Ensi viikolla saan palautteen ylempää, minkä jälkeen sen mukaiset editoinnit ja niin sanotusti round 2, toisen gradunpuolikkaan aloittaminen. Sitä ennen hengähdän pienen hetken kuitenkin.

Tuo julkisoikeuden tentti, jonka kanssa tuskailin kuukausi takaperin, meni sitten lopulta uusintaan ja nyt viime viikolla oletettavasti viimeinkin läpi. Niin sitä piti täysi suora saada vielä yliopistouralta viimeisessä tentissä, ja nyt löytyi tilastoista kaikki arvosanat hylätystä vitoseen. Nyt tuon tentin aiheuttamien harmaiden hiusten poistumisen sekä semmatyön häämöttävän palautuksen myötä olenkin hiukan kasannut ajatuksiani alkaneesta vuodesta. Koulutöiden loppusuoran ohella aikakaudenvaihdosta merkkaa myös nurkassani nyt viikon verran hyrrännyt pöytäkone sekä näin varttuneen akateemikon habitukseen sopivien silmälasien hankinta.

Viime vuonna vakiinnutin monia uusia intressejä kiinteiksi palasiksi elämää vaikka ohjauduinkin vielä jossakin määrin kokemuspainotteisesti. Elämäntapa, intressit ja aktiviteetit solidifioituivat vuoden kuluessa niin vakaasti, että ne pyörivät tähän mennessä käytännössä autopilotilla. Lisäksi alkusyksystä asti nähtävissä ollut selkeä mielensisäisen painopisteen ja sisäänpäinkääntyneisyyden fokuksen jatkumo ei näytä laantuvan. Viime vuosi oli koherentein ja tasapainoisin elämässäni, ja opin ennen kaikkea suhteellisuudentajua. Vahvasti ”kaikki tai ei mitään”-orientoituneena suorittajaluonteena tämä on ollut selkeä kasvun paikka ja varsin tervetullutta.



Tältä vuodelta en kaipaa Suuria Seikkailuja. Enemmänkin tiivistämistä, projektien hoitamista kunnialla ja rauhassa loppuun, aikaa ajatella ja olla. Kesälle ei ole tällä hetkellä mitään tiedossa, jos nyt Lapin reissun pääsisi tekemään. Nykyisen tasapainon ylläpitäminen elämän osa-alueiden välillä takaa hyvinvoinnin, sillä olen saavuttanut aikaa sitten tämän elämänvaiheen optimitason. Vuodesta on siis luultavasti tulossa toki aktiivinen ja aikaansaava, mutta myös ehkä vihdoin edeltäviä pykälän verran rauhallisempi. Samalla kuitenkin oleelliseen fokusoituminen, tehokkuus, metakognitio, omien intressien kuunteleminen ja nonkonformisuus ovat kasvaneet siinä määrin, että jos nyt rauhallisempaa vuotta odotankin, tulosta syntyy varmasti. Gradu, jatko-opiskeluja pohjustavat juuri jatkuneet latinanopinnot sekä eventually tutkimussuunnitelman luonti, sekä työt, niin nykyiset kuin toivottavasti kesällä jossakin muussa muodossa, toteutuvat kaikki varmasti sillä taatulla laadulla mihin olen tottunut. Tuo suhteellisuudentajun kasvu ja kliseinen itsensä kuunteleminen vain tuovat tasapainottavan elementin niin ettei joka ilta tarvitse yöhön asti tulosta tahkota. Vaikka pidänkin kerralla projekteihin kunnolla uppoutumisesta, niiden vastapainona toimii sitten vähintään kokonaisia vapaapäiviä joka viikolle.




Varmasti jotkin asiat muuttuvat jälleen vuoden aikana, kaikkien vuosien ollessa erilaisia ja nyt alkaneen sisältäessä joitakin suurempia kysymysmerkkejä kuin moni edeltävä. Kokonaistasapainon en usko silti juuri muuttuvan. Pohjimmaiset arvoni, abstraktiot, ovat selkeämpiä ja tiiviimpiä kuin aiemmin, ja niiden mukaisesti eläminen on keskeisintä. Metafyysisen todellisuuden palaset jotka liitän jokapäiväiseen elämääni ovat vain näiden arvojen manifestaatio ja intressien ilmentymiä. Siksipä en koe oleelliseksi enää täälläkään analysoida treeniohjelmani mikromanagerointia, viimeisimpiä katsomiani elokuvia tai muita arkisisia yksityiskohtia: aktiviteettini ovat vakaita ja merkityksellisiä, mutta ne ovat sekundäärisiä, eikä niitä ole syytä ylikorostaa. Aktiviteetteihin liittyen voi tosin vielä kerran alleviivata luovan työn tekemisen merkitystä itselleni. Se on yksi suurimpia avainpalasia onnellisuudelle, eikä sen muoto sinänsä ole oleellinen, kunhan se on osa päivittäistä elämääni. Tämän oivaltaminen ohjaa minua entisestään enemmän tutkijanuran suuntaan.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Orastava vapaus


Ylihuomenna on, läpi mennessään, yliopistourani viimeinen tentti. Viisi viikkoa sitten kirjoitin vapauden filosofiasta ja luovista prosesseista, ja samalla teemalla jatkan nytkin. Suorituskeskeisenä ihmisenä pystyn sitoutumaan projekteihin sataprosenttisesti ja antamaan kaikkeni saadakseni niin sanotusti hommat hoidettua, mutta tämä kulkee aina lopulta syklisesti ja työntekoa seuraa palautumisen vuoro. Vaikka ajoittain aktiivisuuteni intensiteetti lukuisilla kentillä samanaikaisesti näyttää kestämättömältä, on se sitä vain tarkasteluvälin vajaalla rajauksella. Työntekooni on aina sisältynyt tietoisuus projektien kuolevaisuudesta, toisin sanoen siitä että kaikella on loppunsa. En kykenisi samaan intensiteettiin jos projektit olisivat ikuisia. Joskus pelkkä projektin toiseen vaihtumisen tuova raikas tuulahdus riittää palautumiseen, joskus niin sanottua väliaikaa tarvitaan. Tästä syystä en ole esimerkiksi opiskellut kesäisin. Koko lataukseni on aina ollut tiiviissä lukuvuodessa. Tästä johdattelusta voinee tarkkaavainen lukija aavistella, että syklini on nyt siirtymässä palautumiseen. 


Tämä intermezzo joka sijaitsee erityisen aktiivisten kausieni välillä on hyvin keskeinen tasapainolle, sillä paitsi että se antaa mielelle ja keholle aikaa levätä, se on myös ehkä kaikkein keskeisin reflektiivisyyden kannalta. Jos mieli on täysin kuormittunut nykyhetken kanssa, ei sillä ole aikaa tarkastella laajempaa kokonaisuutta tai kyseenalaistaa itseään riittävän kriittisesti. Aina ei tarvitsekaan. Tasaisin väliajoin on kuitenkin hyvä pitää reality check, käydä läpi nykyisyytensä, visionsa ja tavoitteensa, balanssin toteutuminen ja kehityksen paikat omassa elämässään. Elämän luonnollinen kiertokulku myös tiputtaa joitain elementtejä irrelevantteina aina pois uusien noustessa tilalle, ja näiden tietoinen prosessointi auttaa varmistamaan suunnan olevan oikea. Luova ajatustyö, reflektiivisyys mukaanlukien, on siis kaikkein hedelmällisintä usein suurten projektien välissä. Vaikka sitä aivan päivittäisellä tasolla tapahtuukin, pitää päästä hetkeksi välittömän itsensä ulkopuolelle pystyäkseen tarkkailemaan omaa pientä piiriään riittävän objektiivisesti, ja ajatusprosessieni luonteen ollessa vahvasti sensoriseen maailmaan painottuvaa tämä tarkoittaa yleensä erillisen ajan löytämistä sille. Lopullinen murros uuteen - ja täten mahdollisuus suurten ajatuslinjojen revisionismille - tulee tapahtumaan vasta tuolloin toukokuussa, mutta kevättalvi on hyvää aikaa toteuttaa jo muutosta ja ajatustyötä varsinaisten opintojen puuttuessa.


Tähän vaiheeseen sisältyy aina jo se vapauden tunne, että ei ole pakko työskennellä joka ilta yhteentoista asti eivätkä päivän kaikki tunnit ole niputettu täyteen. Kalenterissa on tyhjiäkin hetkiä. Vaikka itse asetankin aina itselleni kovemmat tavoitteet kuin ulkopuoliset tahot siihen ikinä kykenisivät, ovat sisäsyntyiset tavoitteet psykologiselta vaikutukseltaan eri asia kuin ulkoiset deadlinet. Toimettomuutta ei ole luvassa, intensiteetin ja fokuksen muutosta kylläkin.

Missään nimessä gradua tai sen vaatimaa työmäärää väheksymättä, on sen luonne akateemisen vapautensa vuoksi huomattavan erilainen kuin niin sanotut normaalit koulutyöt. Olen nyt aloittanut kirjoitustyön, ja kirjallisuuttakin on luettu jo jokseenkin hyvissä määrin. Uskon edelleen vakaasti tavoitteeseeni saada hyvä työ aikaiseksi huhtikuun loppuun mennessä. Gradun ollessa ainoa varsinainen koulutyö jää väistämättä aikaa muullekin.  Vaikka viettäisin viikinkien ja Irlannin vihreiden kumpujen parissa sen kahdeksan tuntia päivässä viikon ympäri (mitä tuskin teen), jättää se puolet valveillaoloajasta muuhun käyttöön. Luvassa on siis reilusti aikaa miettiä kesällä valmistuvan nuoren miehen elämää. Viimeinen viikko onkin ollut jonkinasteinen varaslähtö tähän, kun on ollut aikaa jopa muutamalle täysin vapaalle päivälle. Ajoitin täyden palautusviikon treenistä samaan aikaan, joten olen lähinnä nukkunut, levännyt ja puuhastellut muutaman vapaa-ajan projektin parissa (mainittakoon Westworld ja paluu maalauspöydälle). Opintomatkankin organisointi on oikein hyvässä iskussa. Tämän syksyn mittaan tasapainoa opiskelulle on tuonut lähinnä kokonaisten päivien irtiotot, kuten nyt marraskuun opintoruuhkaan viikonloppu Santahaminassa sekä rope- ja lautapelipäivät. Nyt luvassa on säännöllistä vapaata iltoihinkin - oivaa aikaa kaivautua eksistentialismiin siis.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Luovan työn ja vapauden filosofiaa


Ensi viikolla on kahden merkittävän koulutyön palautus, joiden parissa on aika vahvasti mennyt. Gradun tutkimussunnitelma on nyt valmis, ja sitä myöten prosessi todellisesti liikahtanut raiteilla eteenpäin. Fiilis tuosta on hyvä, suunnitelma ei ole valmis johdanto, mutta hyvin suuntaa-antava ja joiltain osin erittäinkin valmista kamaa. Disposition kanssa varmaankin löydän itseni repimästä hiuksia vielä, mutta so far so good, luotan lähteisiini ja tutkimuskirjallisuutta on sellainen pino ettei niihin kaikkiin ole mielekästä edes perehtyä. Tammikuussa sitten seminaarityön palautus, eli parikymmentä sivua itse gradusta pitää olla valmiina. Tuo on käytännöllistä tavoitteideni kannalta, sillä siten työ on ainakin edennyt pitkälle väkisinkin. Onhan tuossa koko joululoma aikaa takoa tekstiä.

Gradun parissa puuhastelun myötä sitä taas havahtuu siihen, miten olen parhaimmillani silloin kun luovilla prosesseilla on riittävän iso rooli elämässäni. Usein mietin, miksi jaksan pyörittää roolipeliäkin, mutta kyse on pohjimmiltaan luovasta itseilmaisusta ja itsensä toteuttamisesta, ropen altruististen ja sosiaalisten ominaisuuksien ohella. Gradun tekeminen on melko selkeästi parasta mitä yliopistossa olen saanut tehdä. Paitsi että se on ns. “oikeaa tieteellistä tekstiä”, menemättä nyt tieteenfilosofiaan sen tarkemmin, on tekstin tuottaminen aina palkitsevaa, jos se on mitään muuta kuin sivun täyttämistä opintopisteiden perässä. Elämäni on silloin parhaassa tasapainossa, kun luova työ on kiinteä osa elämääni. Ideoiden ja jo opitun tiedon sovellusten tulviminen mieleen on niin keskeinen osa elämää, että sen huomaa aina vasta sen puuttuessa. Arjen tasapainottaminen on bravuurini, mutta on kiistatta totta että toisinaan on päiviä tai ajanjaksoja jolloin päivät venyvät sen mittaisiksi että luovuus tukahtuu. Sitä se toisinaan on, eikä mikään ole täydellistä, mutta luovan pohjavireen ylläpitäminen on jonkinasteinen elinehto mielekkäälle elämälle. Opiskelu ja oppiminen on kyllä todella palkitsevaa ja hienoa jo itsessään, eikä tunnu juuri koskaan enää pakkopullalta – surkeimmatkin tenttikirjat saan kahlattua jonkinasteisella mielenkiinnolla läpi. Pidän opiskelusta metatasolla niin paljon, että heikompikin substanssi saa paljon anteeksi.

Näiden ajatusten pohjalta voisin reflektoida muutaman sanan paperillekin (ruudulle) tietoisuudestani nykyhetkestä. Vaikka nelivuotisen polun isoin urakka onkin vasta lähtötelineissään, etenee opinnot väistämättä kohti loppuaan ja Suurta Muutosta elämässä. Ihmisluonteen syvin perusolemus, dualismi, kohottaa jälleen päätään Leviathanin lailla ajatellessani hiekan lailla sormieni välistä valuvan nykyhetken ja tulevan välistä dikotomiaa. Nautin nykyhetkestä ja opiskelijan elämästä, haasteistaan huolimatta, kuten olen tehnyt jo hyvän tovin. Paitsi että olen luonnollisesti kasvanut henkisesti yliopistoaikana samaan tahtiin Supercellin osakkeen kanssa, olen myös kasvanut akateemikkona. Maisterivaiheen opinnot ovat myös vahvasta teoreettisuudestaan huolimatta parasta aikaa opinnoissani. Samalla olen tasapainottanut elämäni osa-alueet aktiviteetteineen ja elämäntapoineen niin hienoon (dynaamiseen) balanssiin, että voin jopa kerrankin olla tyytyväinen. Elämä tällä hetkellä on siis juuri niin hyvää kun se voi olla. Opiskelijan “liukuvat työajat” varsinkin ovat psyykelle balsamia, vaikka hyvin säännönmukaista elämää vietänkin. Pelkkä tietoisuus valinnanvapaudesta kuitenkin vie pitkälle. Tässä ja nyt on siis erittäin hyvä olla. Samalla kuitenkin edessä oleva Muutos on kiehtova ajatus. Kyseessä on suurin muutos elämässäni neljään vuoteen, ja joku voisi väittää että jopa ikinä. Maisterin paperit kädessä ja elämä edessä, right? Kaikin puolin valmis ihminen yhteiskunnan ja kansallisvaltion pylväitä kannattelemaan. Ainakin paperilla. Ja kyllähän melko rehellisesti näin koen asian omalla kohdallani. Opiskelijana on tottunut siihen että tulevaisuus vuoden-parin akselilla on hyvin selkeä ja varma. Ny toukokuun jälkeen kalenterissani on musta aukko. Sellaiset pienet ja vaatimattomat asiat kuin työpaikka ja asunto ovat epäselviä. Koko elämän pohja muuttuu ja rakenne uusiutuu. Sosiaalinen verkosto ja viiteryhmä vaihtuvat. Innostavaa, eikö? Muutos on tasaisin väliajoin hyvä asia, eräänlainen reality check ja oman elämän funktioiden uudelleenkalibroinnin paikka. Nyt edessä on sen tason ratkaisuja ja jopa jossakin määrin tabula rasa, että väkisinkin on hiukan innoissaan. Luottamus omaan kyvykkyyteen luoda olosuhteista optimaaliset on korkea. Hyvä nyt ja hyvää tulossa siis.

Vapauden konsepti on niin lujasti sidoksissa tähän valintojen ja mahdollisuuksien tematiikkaan, että muutama sananen siitäkin. Lainaan erästä verkkomediaa, joka juuri tällä viikolla kirjoitti sanoja kuin suoraan omasta suustani:

We have today a horribly corrupted notion of freedom, one that is endorsed to the greatest extent by our cultural guardians, politicians and those who stand behind them, pulling the strings.
They see freedom as the ability to attempt to gratify every urge, slake every thirst and consumate every passion we are prey to. That is held up as a community good; indeed, something worth fighting and dying for.
I used the word "prey" on purpose, because that's what practioners of this form of freedom ultimately are, once you wipe away the righteous neo-Jacobin rhetoric. They're not driven to commit these acts because that's what freedom is; they're compelled to do them because--like any form of personal compulsion--they're addicted to the short-term happiness they derive from it.” - Patriarchy, 03.11.16

Vapaus ei ole missään nimessä sitä, että tekee mitä ikinä tahtoo. Aito vapaus on selkärankaa ja mielen lujuutta lyhyen tähtäimen nautintojen ohitse, olivat ne missä muodossaan tahansa. Ainoastaan pitkän tähtäimen tavoitteiden saavuttaminen ja sen tekeminen, mikä on oikein, palkitsee. Myönnän affiliaationi modernin länsimaan tasolla askeettiseen elämäntapaan, mutta ei tarvitse sinne asti mennä nähdääkseen asianlaidan. Michael Mannin analyysia mukaillakseni, antiikin kreikkalaiset määrittelivät itsensä vapaiksi – kuten mekin yhä teemme, kaksi vuosituhatta heidän jälkeensä. Kreikka luetaan demokratian kehdoksi ja usein koko länsimaisen sivilisaation. Kreikan polikset olivat kuitenkin hyvin hierarkisia ja strukturaalisia sosiaalisia järjestelmiä, ja individualismi hautautui hyvin syvälle kollektiivisen identiteetin alle. Heidän vapautensa toteutui kaupungin, valtion ja velvollisuuden kautta, saavuttaen kirkkaimman ja kauneimman muotonsa. Vertailukohtana Persian imperiumissa ihmiset kokivat olevansa vapaita, sillä esivalta ei ulottunut heihin asti – he kykenivät piiloutumaan siltä, ja toteuttamaan individualismiaan. Miettikääpä modernia maailmaa ja sitä miten ihmiset luulevat vapautta toteuttavansa tänä päivänä. Niinpä. Ja silti Persiakaan ei kyennyt valloittamaan Kreikkaa.
 
Jäin tätä kautta miettimään tarkemmin myös aktiviteettien, niin kutsuttujen harrastusten merkitystä. Lähtökohtaisesti harrastukset ovat jotakin, mitä olen jo pidempään pitänyt elämän tyhjyyden täyttämisenä. Kaikki riippuu toki sanan määritelmästä, mutta itselleni harrastus terminologisesti viittaa johonkin hyvin ulkopuoliseen rakenteeseen, joka kiinnitetään “oikeaan elämään”. Urheilu ei ole harrastus. Lukeminen ei ole harrastus. Edes SRA-ammuntaa minun on hankala lukea harrastukseksi, sillä siihen liittyy määrätietoinen tavoitteellisuus ja selvä käytännön funktio – se ei ole “jee aseita ja vähän ammuskelua, cool”-tasolla ainakaan itselleni. Itsensä kehittäminen ja sivistäminen ei ole luettavissa harrastukseksi. Sosiaalinen pelaaminen on ennen kaikkea tapa nähdä ystäviä, jossakin järkevämmässä kontekstissa kuin kaljan parissa. Maalaaminen menee vielä harrastekategoriaan, ja sekin on hiipumaan päin ollut vuosia, vaikka vielä jokusen vuoden eläneekin viimeistellessäni projektejani. Urheilun seuraaminen on ainoa asia minkä näen puhtaana harrastuksena, ja into siihen on tullut hurjasti alaspäin. Havahtuminen siihen, että en jaksa enää katsoa kuin marginaalisesti NHL-koosteita, kiteytti asian mielessäni. If a human being is so feverishly passionate about something so external and mundane than sports or gaming, there are fundamental flaws in the whole structure of his life. A human being needs meaningful and bigger themes upon which to base his life. Samasta syystä luova toiminta onkin niin merkityksellistä henkiselle hyvinvoinnille ja aidolle itsensä toteuttamiselle. Onhan Maslow'n tarvehierarkiankin ylin porras self-actualization.

Tenttilukua, salia, ropen työstämistä, yhdistyshommia, marssipäivä, duunia. Viime viikolla kävin Tukholmassa ja mökillä, oli hyvin jees ja kokemusrikas viikko. Väliviikko kouluhommista ja reenistä oli hyvä sekä mielen että lihasten ja hermoston palautumisen kannalta. Kakkosperiodi on startannut sitäkin energisemmin, ensilumetkin laskeutuivat ja toivat winter wonderlandin luoksemme. Ensi viikolla viimeinen kirjantenttini yliopistolla, siitä enemmän seuraavassa kun tämäkin venyi näihin mittoihin jo.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Tasaista


Tasaisia viikkoja ja tasaista suorittamista. Kolme viikkoa on loikannut taas omalla painollaan pikatietä, ja tutulla opiskelu – treeni – duuni- linjalla on menty. Jotain 700 sivun luokkaa on taas tullut luetuksi: työelämäopintojen kirjaa, Michael Mannia lukupiiriin, tekstintulkinnan kurssin tekstejä sekä historiallisen ajattelun historian tenttikirjoja. Gradun ideoiminen on edelleen varsin jäissä kurssiruuhkan johdosta, mutta alati mielessä ja odottaa vain hetkeään. Opintomatkan järjestämisen eteen on myös pientä puuhastelua tullut harjoitettua. Ensimmäinen periodi loppuiviimeviikkoon, joskin mitään muutosta se ei merkkaa – kaikki kurssini jatkuvat jouluun asti. Jaksoin istua kahta vaille jokaisen luennon – 23 / 25 luentoa siis, osa vähemmän, osa enemmän mielekkäitä. Kokonaisuutena kuitenkin oikein hyvä opiskeluperiodi, jos heijastelee koko opintouraani. Järkeviä kursseja hyvillä vetäjillä. Alkanut viikko on tosiaan väliviikko yliopistolta, joskin opiskelua on jonkin verran luvassa siitä huolimatta. Kuitenkin rennompi viikko, sitten jaksaa taas paremmin tiukalta näyttävän marraskuun.

Duuniakin on tehty jokunen vuoro, rahaa irtoaa. Treeni jatkuu hitaasti mutta varmasti kohti tavoitteita, paljon on matkaa mutta edistystä tapahtuu jatkuvasti. Bulkkaaminen näyttäisi tuottavan tulosta jo kahden kuukauden ajanjaksolla, kun kiloja näyttää kertyneen pysyvästi useampikin. Varsin positiivista ja tavoitteita kohti tässäkin. Arkea on sävyttänyt myös NHL, kun kausi alkoi taas. Ihan samanlaista draivia kuin ennen en itsestäni löydä urheilun seuraamiseen, mutta rutiinilla aamut alkavat usein yön koosteiden katselemisella, ja tuleehan noita Jatkoajan hommia tehtyä jonkun verran. Saattaa hyvinkin kyllä olla enemmän tottumus kuin sataprosenttinen intressi, tuskin näitä palikoita arkeeni valitsisin jos tyhjältä pöydältä nyt pitäisi rakentaa elämä. ARU:n hommien parissa sitä vastoin jaksaa viettää aikaa, järjestötoiminta on palkitsevaa ja mielekästä. Aktiiville myös riittää tekemistä niin paljon kuin jaksaa tehdä.

Pari viikonloppua sitten pääsin kertaamaan ensi kertaa, joskaan nuo eivät ns. kovia kertauspäiviä olleet, vaan vapaaehtoisia. Viikonloppu metsässä ihan oikeissa hommissa toimi lomana ja ajatusten nollaajan todella hyvin, tuossa ympäristössä pääsee irti normaalista ajattelun rakenteestaan ja mieli saa ajelehtia hyvin eri tasoilla. Ja onhan tetsaaminen oikeasti mukavaa puuhaa. Suomen luonnossa on aina hieno olla. Sotilasnäkökulmastakin viikonloppu tarjosi hyviä kokemuksia, mainittakkoon nelituntinen yötiedustelu.

Voisin asua PJ-teltassa.



Viime viikonloppuna olin sitten puolestaan Helsingin koulutus- ja tukiyksikkön kouluttajakurssilla. Kurssi jatkuu ensi kuussa, ja tuottaa lopulta ensimmäisen tason kouluttajaoikeudet MPK:lle. Vaikka kurkkusalaatit päällä olivatkin, oli kurssi puhdasta luentoa ja omaa kirjallista tekemistä. Erinomainen viikonloppu ja arvokasta konkretiaa. On mielenkiintoista verrata reserviläskouluttajien pedagogisia menetelmiä yliopistoon, sillä koin heidät paljon pätevämpinä kuin koko viime vuoden yliopistolla. Yliopistolla ei opeteta sitä miten saadaan ihmiset oppimaan, eikä ote ole yhtä ammattimainen. Yliopisto on aivan liian teoreettinen pedagogiikan opetukseen, kun tarkoitus on kuitenkin tuottaa oikeita opettajia eikä tutkijoita. Yliopistoa vaivaa myös periaate, jonka mukaan kaikilla tulee olla kivaa ja turvallista eikä vahingossakaan saa olla koskaan ikävää – puolustusvoimilla tämä ei luonnolisestikaan ole ongelma. Kyllä opettaja / kouluttaja / etc tarvitsee auktoriteettiasemansa voidakseen ajaa opin perille tehokkaasti.

Ei siis mitään mullistavaa. Opiskelun osalta tiivistahtinen lukuvuosi etenee projektoidulla tavalla, treeni, reserviläistoiminta, duuni ja silloin tällöin kevyt sosialisointi täydentävät. Potentiaalista ja mielekästä tekemistä olisi kolme kertaa enemmän kuin mitä viikossa on tunteja, mutta se lienee tavallaan positiivinen ongelma. Priorisointi tällä(kin) hetkellä keskittää voimavarat opiskeluun ja selkeään arkirakenteeseen. Yhden mainion ropesession pelasimme pari viikkoa sitten, ja kävin katsomassa Kansallismuseon renesanssinäyttelyn. Mökille pääsee käymään viikonloppuna, sitten jatkuu taas.