perjantai 21. joulukuuta 2012

Lunta.



Joulukuu on kulunut äärimmäisen lumisissa merkeissä, ja perinteinen talviflunssakin pääsi iskemään, joskaan ei kovin vahvana tällä kertaa (vielä). Jo pidemään on mieltä kaivellut muutama asia, joista on nyt avauduttava.

Ruoan poisheittäminen. Suomessa parasta ennen/viimeinen käyttöpäivä- päiväyksen ylittänyt elintarvike lentää suoraan lukolliseen roskikseen. Idea on täysin vajaa. Ensinnäkin, mikään ruoka ei oikeasti mene pilalle kuin taikaiskusta heti kun lapussa lukeva päivämäärä saapuu. Maito on helposti pilaantuva elintarvike, ja sekin toimii vielä monta päivää päiväyksen jälkeen. Jos tuotteet halutaan poistaa myynnistä, se on ok, onpahan tuoretta tavaraa myynnissä jne. Mutta miksi pitää a. Heittää roskikseen b. Laittaa lukot niihin roskiksiin ?? Suomessakin on aivan riittävästi oikeasti varattomia ja kodittomia, tästä kertoo jo vaikkapa Hurstin leipäjono pituus. Tuotteet voitaisiin jakaa heille; sen sijaan ne tulee heittää pois ja oikein varmistaa, ettei kukaan voi syödä niitä. Eli siis ensin roudaamme toiselta puolelta maailmaa (kaikkine polttoaine-ja pakkauskustannuksineen) tavaraa, jonka voimme heittää täällä pois, vielä lukkojen taakse, ettei kukaan vähäosainen varmasti saa ilmaiseksi mitään. Olisiko niin vaikea vain jakaa nämä tuotteet ihmisille ? Hakisi kaupasta sulkemisaikaan. Tai jos ne pitää sinne roskiksiin saada, niin ottakaa edes lukot pois. Ei vain mahdu minun päähäni tämä toimintamalli. Rikkaat valtiot muutenkin heittävät hukkaan järjettömät määrät tavaraa ja elintarvikkeita, samalla kun loput näkevät nälkää. Ja silti niidenkin sisältä löytyy huomattavat määrät köyhyyttä ja nälkää. Graah.

NHL-työsulku. Elokuusta asti liiga ja pelaajaliitto ovat vääntäneet uutta CBA:ta (työehtosopimusta), jonka keskeimpänä kysymyksenä on tulonjako. Koska kumpikaan ei halua menettää euroakaan, niin maailman parasta jääkiekkoa ei pelata. Koko kausi perutaan aivan kohta, toista kertaa 2000-luvulla. Tietysti ymmärrän omien oikeuksien puolustamisen, mutta tuntuu siltä että tässä kohti on suhteellisuudentaju hävinnyt täysin. NHL-pelaajien keskipalkka pyörii reilusti yli kahdessa miljoonassa dollarissa per kausi; minimipalkka on yli 500 000 dollaria kaudessa, joka on dollarin tämän hetkisen huonon kurssinkin huomioiden yli kymmenen kertaa suomalaisen keskipalkka. Liigan ehdotuksissa pelaajat menettäisivät joitain prosentteja, pahimmillaan muutama sata tuhatta usean miljoonan kausipalkastaan. Tyyliin 2,4M 2,1M. Ja tämän takia ollaan lakossa ? Tämän takia maailman ykköslätkää ei pelata, eikä lukemattomat NHL-fanit ympäri maailman saa muuta kuin tyhjiä lupauksia. Tuttuakin tutumpi näky syksyn mittaan on ollut teksti-tv:n tai Jatkoajan otsikko “Ei edistystä NHL-neuvotteluissa”. Suorastaan lohdutonta. Pelaajat kertovat etteivät halua mitään muuta kuin pelata NHL:ää, silti he hylkäsivät liigan ehdottaman 50/50 tulonjaon. Euroopan sarjat ovat täyttyneet työsulkupakolaisista, ja tuntuu ettei monellakaan heistä ole minkäänlaista käsitystä todellisesta tilanteesta. Suomalaisetkin, Sean Bergenheim ja itse Teemu Selänne, ovat antaneet lausuntoja tilanteesta, jotka osoittavat, etteivät he tiedä asiasta juuri tavallista fania enempää, jos senkään vertaa. Pelaajien puolta ajaa vain kourallinen asiaan hyvin perehtyneitä, samalla kun loput neppailevat Sveitsin maisemissa eurolätkää.
Tietenkään pelaajat eivät ole ainoa syyllinen, omistajat kun ovat multimiljonäärejä jotka pyörittävät satojen miljoonien eurojen bisnestä, haluten silti jokaisen mahdollisen dollarin kirstuunsa. Yleisesti ottaen omistajia syytetään enemmän, sillä he haluavat tosiaan muutaman prosentin pelaajien osuudesta itselleen (vanhan CBA:n jako taitaa olla pelaajille 56% tjsp). On mielestäni väärin syyttää vain toista osapuolta; varmasti löytyisi kultainen keskitie, joka olisi yhtä lähellä kummankin toiveita. Omistajien pääoma mahdollistaa koko liigan, ja ilman pelaajia tuotetta ei olisi. Kumpikin on siis korvaamaton, ja kummallakin on vastuu tuotteen imagosta. Itseänihän tilanne korpeaa mahdottomasti; suosikkini Los Angeles Kings voitti viime keväänä seurahistoriansa ensimmäisen Stanley Cupin, samalla kun olin intissä kiinni näkemättä peliäkään. Nyt, innoissaan kun kautta odottelin, sitä ei pelatakaan. Pitkän linjan NHL-fanille, joka käyttää työsulunkin aikana päivittäin tunnista toiseen aikaa lätkän seuraamiseen, tilanne on tukala. Vieroitusoireiden helpottamiseksi olen joutunut katselemaan kotoista SM-liigaa, mutta ei se hyvänäkään päivänä ole mitenkään verrattavissa NHL:ään.
Ps. mitähän lakko tekee juuri noususuhdanteessa olevalle lajille ? Katsojaluvut Yhdysvaltojen puolella olivat juuri päässeet nousuun, ja laji herätti uutta kiinnostusta. Kanadassa NHL-joukkueet, Toronto ja Montreal etunenässä, vetävät hallit täyteen vaikka tulisi ydinsota, mutta Yhdysvalloissa laji on hyvinkin marginaalinen. Haluamalla itselleen jokusen dollarin enemmän tuloista kumpikin osapuoli menettää älyttömän määrän tuloja pelaamattomista otteluista...

Ei NHL-lätkää toistaiseksi.

Videopelien syyttäminen väkivaltateoista. Newtonin kouluammunta, viimeisin Yhdysvalloissa tapahtunut, oli ehkä surullisin kaikista, ja kaikin puolin täysin järjetön väkivaltateko. Samalla alkoi taas syyttely. Ampujan veli oli “tykännyt” Facebookissa Mass Effectistä. Pian Biowaren ja Mass Effectin sivut täyttyivät viesteistä, joissa syytettin heitä suoraan tapahtuneesta. “Murhaajat”. Ymmärrän, että tapahtunut herättää voimakkaita tunteita; niin pitääkin. Ymmärrän, että syyllistä haetaan. Mutta haettaisiinko ihan oikeaa sellaiasta, jooko ? Mass Effect on peli, jossa pelastetaan ihmiskunta alieneilta. Se on moderneista ampumapeleistä yksi inhimillisimmistä ja humanistisimmista, ja panostaa vahvasti mielettömän räiskimsen sijaan tarinankerrontaan, ihmissuhteisiin, etc. Suosituista peleistä se on varmasti yksi harmittommista. Call of Duty-pelisarjassa ainoa tehtäväsi on tappaa muut. Grand Theft Auto- sarjan suunnaton suosio perustuu paljolti vapaaseen maailmaan, jossa voit suorittaa millaisia tahansa väkivallantekoja tavallisessa kaupungissa. Tietyisti videopelit vaikuttavat ihmiseen, varsinkin runsaasti pelattuna, mutta kukaan tuskin täysin niiden takia muuttuu täydeksi hulluksi. Järjetöntä väkivaltaa on esiintynyt ihmiskunnassa aina. Koulusurmat ovat tuore ilmiö, ja oma pieni osuutensa väkivaltaisimmilla peleillä (samoin kuin muullakin viihteellä, varsinkin elokuvilla) voi asiaan olla. Mass Effect on kuitenkin yksi viimeisiä pelejä, joka ajaa ihmisen ampumaan toista oikeassa elämässä. Ennen kaikkea, uskoisin että koulusurmien ja muiden 2000-luvun masentavien väkivaltaisuuksien ehkäisemiseksi tulisi kuitenkin tehdä jotain muuta kuin kieltää videopelit. Keksin saman tien melkoisen kasan painavampia syitä, jotka mahdollistavat vastaavan. Niitä sen enempiä mainitsematta, mitenkäs vaikka tuo Yhdysvaltojen aselaki, jossa jokaisella kansalaisella on perustuslaillinen oikeus kantaa asetta? Rynnäkkökiväärit ovat sallittuja siviilihenkilöillä. Herätys.

edit. asiaan liittyen, hyvä kirjoitus (joskin joiltain osin en täysin allekirjoita - uskonnon vetäminen mukaan asiaan on irrelevanttia).

Niin ja vielä. Talvella autoileminen on enimmäkseen rasittavaa. Lunta on niin paljon, ettei autoa saa parkkiin, ei mahdu kääntämään, aina saa puhdistaa autoa lumesta, aina on kylmä. Muuten ei ole vielä kyllästyttänyt suuresti.

Ettei nyt puhtaasti valittamiseksi mene, niin todetaan vielä että Fantasy Battlen Dark Elf- armeija alkaa saada muotoaan. Aktiivisen uuden editionin pelaamisen tuotoksena alkaa olla muodostunut vakaa lista, ja nyt koitankin saada sellaisen ostettua & maalattua kokonaan. Päälle puolet 1,500pts listasta löytyy tällä hetkellä valmiina, joten tarpeeksi säännöllisellä maalaamisella pitäisi saada melko nopeastikin real army pöydälle. Silloin kymmenen vuotta sitten kun figupelaamisen aloitti, oli aina haaveena saada yhtenäinen, oikea armeija pöydälle, mutta nyt vasta iän tuomien kärsivällisyyden ja rahallisten resurssien myötä sellainen näyttää ensimmäistä kertaa realistiselta tavoitteelta.

Ja pääsykoelukeminen on alkanut kiitettävästi, Verkottunut Ihmiskunta on luettu ja tällä hetkellä on menossa Itämaa. Harkitsen juuri Valmennuskeskuksen etäkurssille ilmoittautumista, sillä sieltä saisi mahdollisesti ruosteessa olevan vastaustekniikan kuntoon sekä ennen kaikkea kattavan listan suositeltavasta lukumateriaalista. Näihin tunnelmiin.

torstai 29. marraskuuta 2012

Talvi on saapunut

Marraskuu, tuo valottomuuden ja jatkuvan kylmenemisen tyyssija, on jälleen kerran selvitetty. Tänä vuonna se sisälsi omalta osaltani ensimmäisen täyden työkuukauden, ja hyvältähän tuo palkkapäivänä maistui; tästä se lähtee. Kuluni kun ovat varsin hillityt, niin tavoitteellinen säästäminen alkaa tehokkaasti saman tien.


Mihinkös sitten säästän ? Noh, ykkösenä on jonnekin alkukesän tienoille ajoittuva ulkomaanreissu. Kyllä sitä vähintään kerran vuodessa pitää käydä ottamassa etäisyyttä arkiseen kulttuuriin ja nähdä jotakin uutta. Vielä en tiedä, minne matka vie, mutta parin viikon verran lomapäiviä vissiin kertynee siihen mennessä, ja sekä itsellä että Jemimalla on pääsykokeet juuri kesän kynnyksellä. Niiden jälkeen olisi siistiä lähteä rentoutumaan kunnolla. Britit / Skotlanti hiukan on pyörinyt ajatuksissa, mutta mitään en ole varmuudella päättänyt. Täytyy myöntää, että tämä, sekä tutuilta kuulemani positiivinen palaute herätti aikoinaan mielenkiinnon Skotlannin maisemia kohtaan. Saa nähdä minne tie vie.

Sinne on kuitenkin pitkä matka, ja säästöön ehtii kerätä moninkertaisesti tuollaisen reissun verran. Olimme tuossa viime viikonloppuna vanhan kaverini Lauran tupareissa, hän kun muutti jokunen kuukausi sitten HOAS:in opiskelijakämppään Pohjoiselle Rautatienkadulle. Kämppä oli todella siisti, mukavan tilava, kivasti sisustettu, huippupaikalla ja kohtuullisella vuokralla. Erittäin mukava tapahtuma, näki paljon vanhoja koulukavereita, ja sainpahan seuraavan aamun työvuoroon eväät mukaan. Kiitokset Lauralle siispä.
Pääpointti oli kuitenkin siinä asunnossa. Heräsi nimittäin aikamoinen muuttohalu. Joskus lukion alussa sitä haaveili omilleen muuttamisesta, mutta ei se kovin realistista olisi ollut heti lukion jälkeen, ilman töitä ja opiskelupaikkaa kun on ollut, ja inttikin piti käydä. Nyt kuitenkin duunista tulee jatkuvasti riittävästi rahaa, ja opiskelupaikkakin on työn alla; tarkoitus olisi päästä ensi vuoden aikana muuttamaan ihka omaan kotiin. Muutamia kohtuullisia investointeja tämä vaatii, ja haluan että rahaa on säästössä ekstraa riittävästi ns. “pahan päivän varalle”. Keväällä olisi taloudellisesti jo aivan realistista muuttaa, mutta voipi olla että odottelen kesään, että saa pääsykokeet pois alta ja näin. Joka tapauksessa, se on selkeä päämäärä tällä hetkellä. Pieni, mukava ja siisti pikku asunto järkevällä vuokralla, jostain kohtuullisen hyvältä sijainnilta (ei nyt välttämättä aivan kantakaupunki, mutta melkeinpä), yksinkertaiset ja tyylikkäät sisustukset...Mielellään tekee töitä sen eteen.

Muutenkin sellainen olo, että on korkea aika ottaa askel eteenpäin. Välivuosi on pidetty, intti on käyty, useampi kuukausi työttömänä kotona pyöritty; vaikka nyt vakituinen työpaikka onkin, ei se riitä. Siispä ensimmäistä kertaa pääsykokeet keväällä, joihin luen tosissaan; 2011 psykaan ei riittänyt motivaatio tehdä tarpeeksi töitä heti YO-kirjoitusten jälkeen, ja viime kevään tuhosi armeija. Nyt kuitenkin aikaa ja motivaatiota on; toukokuun lopulla Helsingin Yliopiston yleisen historian koe. Sitä kautta saisi myös aineenopettajan tutkinnon, joten kovasti kiinnostaa. Valtiotieteellisen poliittiseen historiaan hakenen myös, mutta pääpaino ensinmainitussa.
Pääsykoemateriaalia hain juuri muutama päivää sitten. Historian koe on siitä hankala, ettei ennalta määrättyä materiaalia ole, vaan aikajaksot mitä pitää osata. Yleinen historia 500 – 1500 ja Suomen/Pohjoismaiden historia 1100 – 1600 ovat tämän vuoden alue, joten helpolla ei pääse. Ainoa ongelma omalla kohdalla on se, löydänkö riittävästi oikeanlaista lukemista. Lukea kyllä jaksan, työstää muistiinpanoja ja kerrata samaa kirjaa uudelleen ja uudelleen, mutta pitäisi olla tarpeeksi lähteitä. Noh, ostin kuitenkin kolme kirjaa nyt. McNeill & McNeillin Verkottunut Ihmiskunta on yleinen teos koko maailmanhistoriasta, hyvin mielenkiintoista ja sulavaa luettavaa; oli Maailmanpolitiikan tutkimuksen pääsykoekirjana viime vuonna. Tarkiaisen Ruotsin Itämaa kertoo Suomen historian 1500-luvulle asti kolmensadan sivun voimin, ja Villstandin Valtakunnanosa jatkaa tästä eteenpäin. Joten, näillä on alkanut nyt lukeminen, ja melko innoissani olen !

Tästä se lähtee.


                                                                                   ***

Näin muuten, leffoja on mennyt mukavasti taasen, osittain kiitos Netflixin. Tämä sovellus rantautui Suomeen tässä syksyllä, ja koska ensimmäinen kuukausi on ilmainen, päätinpä kokeilla. Sovellus siis antaa vapaan tarjonnan heidän elokuviensa katseluun niin koneelta, konsoleilta kuin vaikka puhelimestakin. Yhdysvalloissa sillä on parikymmentä miljoonaa käyttäjää, joten jotakin on tehty oikein. Ja kyllä, erittäin kätevä systeemi onkin kyseessä. Ilman mitään viivettä (edellyttäen että netti toimii) leffa pyörimään, subitkin tulevat automaattisesti. Valikoima vain tahtoo olla melkoisen suppea tällä hetkellä Suomen puolella, mutta päivittäin tulee lisää tavaraa, joten on helppo ennustaa suosiota löytyvän täältäkin. Katselen nyt kuukauden verran ilmaisia leffoja, kaiken katsomisen arvoisen pois alta tuolta.

Kuukauden kovin leffakokemus oli Poikani Kevin. Hankala selittää, mutta kyseessä on täysin omalaatuinen, psykologinen ja hyvin mukaansavetävä elokuva. Siinä ei enimmäkseen tapahdu juuri mitään, mutta silti sitä seuraa intensiivisesti. Äidin ja pojan ei-niin-hyvästä suhteesta kertova elokuva on ajatuksia herättävä ja älykäs tuotos, joka virkisti hyvin kaikenlaisen perusjees-massan keskellä.

                                                                                    ***

Lokakuun viimeinen päivä oli vuosipäivä Jemiman kanssa, ja kävimme syömässä Cantina Westissä + jälkkärillä Fazerilla, oli todella huippu ilta. Kiitos Jemima kuluneesta vuodesta, elämä on saanut aivan uuden merkityksen myötäsi.

Tämän onnellisen tapahtuman siivittämänä kuukausi on kulunut mukavasti kaikin puolin. 
Töitä, Jemiman kanssa oleilua ja ulkoilua, vähän salia. Pari peliä tuli vihellettyä alkukuusta, mutta sitten duuni iski jatkuvasti sopivien pelien päälle. Sosiaalisia tapahtumia tuli, harvinaista kyllä, useampi todistettua. Muuten kavereita näki totutusti pelaten, Danielin kanssa kampanjageimaus jatkuu, parin-kolmen viikon välein pelataan sellainen 12h-setti. Veljen kanssa Fantasy Battlea jokunen matsi, uudet säännöt ovat huomattavasti paremmat, erittäin hyviä muutoksia.
Vähän uusia vaatteita tuli hankittua, hyvin siistiä tavaraa. Korkea aika uudistaa hiukan vaatekaappia, ei oikein innosta tuo vanha tyyli enää. Kunnollinen talvitakkikin löytyy nyt, ensimmäistä kertaa sitten yläasteen.

                                                                                     ***

Talvi on saapunut nyt viimeinkin kunnolla. Marraskuussa on parhaimmillaan ollut plus kymmentäkin, sateita ja viileää, mutta nyt alkoi talvi oikeasti. Käytännössä yhden päivän aikana kadut täyttyäivät lumesta. Onneksi on lämmintä vaatetta, oikein tuplahanskat, niin ei kylmä pääse tulemaan; sain intissä tarpeekseni palelemisesta, never again kiitos. Pyörällä kulkeminen oli tänään melkoista seikkailua, “hiukan” tahtoi sutia kun kinoksissa kurvaili. Eli talvirenkaat taitanevat lähteä viikonlopun aikana hankintaan, on kuitenkin ylivoimaisesti kätevin tapa kulkea töihin. Työ alkaa 6.45 aamuisin, 6.20 herätys ja hyvin ehtii, kävellen pitäisi aikaistaa herätystäkin ja sehän ei käy päinsä. Nappasin muutaman kuvan saman tien ensimmäisistä kunnon lumista. Tällä hetkellä on hyvä fiilis, katsotaan kauanko menee tällä kertaa ennen kuin lumitalvipimeyskylmyys alkaa hajottamaan. Ei muuta kuin kohti joulua.





Löytyi muuten vanha Stepan biisi, jonka olin jo unohtanut kokonaan. Tämä mainio kappale kun ei levyiltä löydy, vaikka ansaitsee kuuntelukerran jos toisenkin. Jau !

Tässä tosiaan vielä uuden objektiivin kuvaa, josta edellisessä tekstissä mainitsin.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Oktober



Lokakuu alkaa olla lopuillaan, ja arki on pysynyt aktiivisena. Sain vihdoinkin, lopulta, töitä, Selkämerenkadun R-Kioskista; nyt kaksi viikkoa töitä takana. Kaikki vuorot ovat siis pääsääntöisesti yksin, sen verran pieni ja hiljainen ärrä kyseessä. Päivän mittainen koulutus, pari harjoitteluvuoroa ja sitten yksin koko ajan; työ on kuitenkin sen verran yksinkertaista, ettei ongelmia ole. Tehtävää on paljon, ja miljoona pikkujuttua muistettavana, mutta hyvin sujuu; työ on kohtuullisen mielekästä, leppoisaa puuhaa jossa saa koko ajan hiukan järjestellä, mikä sopii minulle mainiosti. Palkkakin on varsin tyydyttävä, joten nyt on toimeentulo varmistettu, ja ensi vuonna pääsee taas ulkomaille hyvillä mielin. Kolmaskymmeneskahdeksas työpaikka mihin hain, ei helpolla päässyt. Tosin, samana päivänä kun paikka varmistui, tuli soittoa työhaastatteluun toiseenkin paikkaan, ja seuraavalla viikolla kolmanteen...Mutta tämä on kaikin puolin hyvä. Työtunteja on sen bout 25h viikossa, viikosta riippuen, ja vuorot vaihtelevat koko ajan, joten vapaatakin riittää eikä samoihin työaikoihin pääse kyllästymään.
Tässä kuussa tulee kasaan yhdeksän peliä, mikä on hyvä määrä, ja aikalailla hyvin on sujunut. Aina kylläkin löytyy valmentajia joille mikään ei kelpaa, huippuna KJT:n valmentaja joka totesi kymmenen minuutin pelin jälkeen lähtevänsä pois jos peli ei parane. Varmuus omaan tekemiseen paranee peli peliltä, ja hyvillä mielin hallille lähteekin. E-junnujen pelit eivät tosiaan tasoltaan ole mitään huippulätkää, mutta hyvin sujunut peli tuo aina mainion fiiliksen.

Täytin tuossa kaksikymmentä vuotta, ja en juhlinut sitä oikein mitenkään. Nuorempana aina piti juhlia kun oli pienikin tekosyy, ja synttärit oli iso juttu; nyt se oli melkeinpä päivä muiden joukossa. Olin aamuvuorossa töissä, nukuin kotona ja illemmalla leivottiin (hyvin onnistunut mutakakku ja kinuskikeksejä!) Jemiman kanssa. Erittäin mukava päivä, kyllä töistä kotiin pyöräillessä nollakelissä talvisen, pilvettömän taivaan alla oli mukava olla. Jemi oli ostanut lahjaksi kerta kaikkiaan superkivan metsänvihreän neuleen, jota parempaa en olisi osannut itsekään ostaa. Vanhemmat kustansivat lahjaksi kauan himoitsemani uuden objektiivin; Nikonin 55-200mm putken uudella kuvanvakausjärjestelmällä. Ja minkä mahtavan uuden mahdollisuuksien maailman se tarjoaakaan.
Kävin maanantaina tekemässä parituntisen kuvaustestireissun, ja olin aivan myyty. Läheltähän tuolla ei voi kuvata, pari metriä pitää ainakin olla etäisyyttä, mutta mikä zoomi ! En todellakaan ole perehtynyt kameran fysiikkaan ja teknisiin ominaisuuksiin, joten en oikein mitään syvällistä voi siltä puolin sanoa; mutta näin amatööriharrastajalle tuo on massiivinen ero. Kaukaa paljon tarkempia lähikuvia kuin perusputkella ikinä mitenkään. Tästä tulee olemaan paljon iloa ja pitkään, kuvausinto nousi aivan uudelle tasolle.


Tässä vielä vanhalla kittiobjektiivilla mökiltä napattu kuva

                                                                                   ***

Musiikkipuolelta sitä uskalsi työpaikan myötä pari levyä ostaakin taas: Jedi Mind Tricksin Legacy of Blood ja Sabatonin uutukainen, Carolus Rex löysivät tiensä hyllyyni. Jedi Mind Tricks on niitä harvoja ei-suomalaisia genrensä edustajia joita tulee kuunneltua; Vinnie Pazin ääni ja rautaiset riimit ovat jostain syystä aina iskeneet lujaa. Myös Pazin toinen projekti, Army of Pharaohs, on hyvää tavaraa, joskin vähemmän vakavasti otettavaa.
Carolus Rex taasen jatkaa Sabatonin tuttua huipputasoa, mutta tällä kertaa levy jää kokonaisuutena ehkä hiukan laimeaksi. Parhaat biisit, kuten vaikkapa tämä, toimivat paremmin kuin sata jänistä, mutta useampi kappale ei jätä juuri muistikuvia. Jos vertaa kahteen edelliseen, Coat of Armsiin tai The Art of Wariin, jää uusin levy kyllä jälkeen. Mutta ehdottomasti kuuntelemisen arvoista, ja teemalevyt ovat aina hyvä asia, siitä isot plussat naapurimaahan. Samoin kerrassaan loistavasta Amon Amarth-coverista; Twilight of the Thunder God toimii lähes yhtä hyvin kuin alkuperäinen.

Tällä hetkellä koviten kolisee kuitenkin Gojira, niin kesällä tulleen levynsä kuin keikkansakin myötä. Olin siis synttärilahjana itselleni katsomassa heitä loppuunmyydyllä keikalla Nosturissa 24.10, ja oli kyllä vuoden parhaita keikkoja. Mokoman Tuska-keikka oli ehkä vähän kovempi vielä. Duplantierin rumpusoolo oli hyvin mieleenpainuva.
Uusi levy on kova, mutta ei välttämättä yllä ihan edellisen tasolle. The Way of All Flesh on kuitenkin yksi kaikkien aikojen parhaita levyjä, joten mikään häpeä se ei ole. Heinäkuussa ilmestynyt L´Enfant Sauvage on Gojiralle tyypillisesti hitaasti aukeava levy, joka ehti itselläkin pyörähtää viitisen kertaa läpi ennen kuin biiseihin pääsi kunnolla sisälle. Täytebiisejä ei näyttäisi juurikaan löytyvän, ja muutama todellinen masterpiece on mukaan päässyt, kuten vaikkapa tämä nimikkobiisi. Kokonaisuudessaan soundeilta uutukainen on ehkä vähemmän brutaali kuin edeltäjänsä, mutta pureva ja iskevä, jotenkin sopivan pehmennetysti. Ikään kuin From Mars to Sirius kasvaneena aikuiseksi; ei enää pelkästään pehmeän unelias, mutta ei myöskään niin raivoisa kuin The Way of All FleshL´Enfant Sauvage on eheä kokonaisuus, ja levy johon ei kyllästy pitkänkään ajan kuluessa.

Vuoden levy?



                                                                                       ***

Figupelaaminen on taas uudessa muodossaan katkaistuani monen vuoden tauon Warhammer Fantasy Battlesta, jota on nyt veljen kanssa tullut pelailtua kolme peliä. Tuhannen pisteen pelejä, niihin menee se vähän päälle kolme tuntia, joten hyviä tuntuman palauttamiseen. Kyllä joku päivä pitää pelata taas se perusmassiivinen 2k peli johon uppoaa mukavasti koko päivä...Maalaaminen jatkuu hitaasti, mutta varmasti, ja on mukava kun on koko ajan pientä puuhasteltavaa. Pari unittia projektiluontoisesti koitan saada kasaan vanhoista figuista.

Moonrise Kingdom oli omaperäisin ja paras leffa pitkiin aikoihin. Jotenkin niin piristävän puhtoinen kaiken väkivaltaseksiviihdemassan keskellä, hyvin lämminhenkinen ja hyväntuulinen tarina, olematta kuitenkaan mikään lastenelokuva tosiaan. Näyttelijät, värimaailma, teema, sekä itseäni suuresti viehättänyt miljöö (saaren luonto) tekivät tästä huomionarvoisen tapauksen. Wes Anderson on itselleni aikaisemmin täysin tuntematon käskirjoittaja/ohjaaja, mutta tämän perusteella pitää ehdottomasti tutustua.

Moonrise Kingdom oli superjees.

Niin ja tosiaan, kirjoista aivan kohta on takana A Storm of Swords, kolmas osa Song of Ice and Fire:stä, eli yhteensä sen päälle kolme tuhatta sivua Martinin nerokkuutta, ja täytyy sanoa ettei taso laske hetkeksikään. Jaksaa jatkuvasti yllättää, voittaa kyllä kaikki muut vastaavat kirjailijat juonikaarensa kompleksiudella ja ennen kaikkea henkilöhahmojen järkyttävän suurella kirjolla. Satoja hahmoja, joista kaikilla on oma paikkansa, eikä oikeastaan kukaan jää täydeksi statistiksi. Nytkin erittäin tärkeässä juonenkäänteessä ratkaisijana oli hahmo, joka mainittiin kunnolla viimeksi yli tuhat sivua sitten. Massiivinen eepos on tämä sarja, joka muodostaa yhden, suunnattoman monimutkaisen tarinavyyhden, enkä voi edelleenkään kuin ihmetellä miten Martin on saanut pidettyä sen näin hyvin kasassa.

Talvi on saapunut, ensimmäiset lumet sateli pari päivää sitten, mutta toistaiseksi ainakin pyörällä pystyy kulkemaan vielä mainiosti. Piristävää puuhaa tsygäillä nollakeleillä. Joskin aamukuuden jälkeen töihin lähtiessä on jäätävän kylmä. Eli ei muuta kuin talvitakki ostoon ja talvea kohti !

perjantai 28. syyskuuta 2012

Sateinen syyskuu


Alkaa syyskuu olla lopuillaan, eikä mitään mullistavaa ole tapahtunut; työttömänä edelleen, tällä hetkellä 28:n työpaikkaan sekä työttömille nuorille sunnattuun työpajaan hakenut, mutta mikään ei ole napannut. Kaksi työhaastattelua sekä yksi “varma” työpaikka, joka meni varsin ikävällä tavalla nenän edestä. Pieni tulonlähde on viheltäminen, tässä kuussa viisi peliä oli varsin varovainen määrä, mutta ihan hyvin on mennyt. Mielenkiintoisesti muuten E- ja D-junioreita viheltävänä minut pistettiin Kirkkonummelle Nuorten Suomi-sarjan karsintaotteluun, jossa kyyti meinasi olla todella kylmää; erä erältä peli kuitenkin parani, ja voi todella opettavaiseksi kokemukseksi tuota kutsua.
Lopputuloksena olen siis kuitenkin edelleen ilman mitään arkipäivät vakituisesti täyttävää ohjelmaa; tylsää ei ole kuitenkaan ollut, sillä aina riittää tekemistä. Vaikka Jemimakin on ollut huonommin saatavilla ahkeroituaan lähestyneiden yo-kokeiden vuoksi, päivät täyttyvät nopeasti kaikenlaisesta aktiviteetista, ja koko ajan tuntuu tulevan uutta puuhasteltavaa.

Pitkästä aikaa tuli käännyttyä sarjakuvien puoleen, kun päätin lukaista Robert Kirkmanin The Walking Dead- sarjakuvan tähänastisessa kokonaisuudessaan (lehti ilmestyy edelleen säännöllisesti), eli 102 lehteä ja noin kolme tuhatta sivua. Pari viikkoa aamut ja illat tuli vietettyä tämän laatutekeleen parissa, ja kyllähän se täysin lukemisen arvoinen oli. Hyvin karun ja “realistisen” maailman Kirkman eteemme tuo, ja jatkuvan zombinpilkkomisen ohella sarjakuvan huomio keskittyy selviytyneiden ihmisten välisiin suhteisiin ja ennen kaikkea siihen, miten ääriolosuhteet muokkaavat ihmistä. Varsin mielenkiintoista. Hyvä piirrostyyli (mustavalkoisuus toimii hienosti), anteeksiantamaton ja jatkuvasti yllättävä maailma sekä runsaasti moniulotteisia hahmoja. Kelpo tavaraa. Hahmoista tosin todettava sen verran, etten pidä juurikaan päähenkilö Rickistä.
Tästä olikin luonteva jatkaa HBO:n samannimiseen tv-sarjaan, joka noudattaa sarjakuvaa vain joissain määrin, kopioiden lähinnä hahmot ja alkuasetelman. Ensimmäisen kauden olinkin nähnyt sen aikoinaan tultua, mutta nyt on hyvä hetki katsella se muistin virkistykseksi uudestaan, ennen kuin käynnistää toisen, yli tuplasti pidemmän tuotantokauden. Sarja ei kyllä kuvanlaadullisesti ole aivan huippua, eivätkä kaikki näyttelijät vakuuta välttämättä, mutta täysin katsottava. Sarjakuvan tavoin lievästi addiktoiva, jaksojen ja lehtien lopetukset ovat tehty ovelan koukuttaviksi.

Jees.

Pari elokuvaa lisää on taas nähty. Abraham Lincoln: Vampire Hunter oli kaikessa överiydessään huikea pätkä, jossa tuli moneen kertaan naurettua lujaa. Siinä on elokuva, joka määrittelee hyvin sanan viihde. 1800-luvun vaatetus on jotenkin tosi kiehtovaa, tahdon henkselit, silinterihatun ja kävelykepin ! Toinen mieleenpainuva tapaus oli Seth MacFarlanen Ted, joka kertoo kolmekymppisestä miehestä ja tämän puhuvasta nallekarhusta. Parhaita komedioita vähään aikaan, tuli kunnolla naurettua koko leffan läpi. Ajoittainen draamailu nyt ei ehkä onnistunut ihan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta jos mitään huumorin päälle ymmärtää, niin must-see- tapaus.
Kumpikin näistä tuli katsottua oikein elokuvateatterissa, mikä, kuten jälleen voin todeta, parantaa elämyksen laatua. Jotenkin elokuva on kokonaisvaltaisempi kokemus massiiviselta ruudulta ylilujilla äänillä. Vielä kun saisi muut ihmiset pois salista niin johan olisi...
Ainiin, ja näin Hobitin trailerin ensimmäistä kertaa. En muista mistä olisin ollut viimeksi yhtä innoissani. 12.12.2012, sitä odotellessa. Peter Jackson, älä petä meitä.

Musiikkipuolelta oli, huonossakin taloudellisessa tilanteessa, aivan pakko ostaa Palefacen Maan Tapa. Edellinen, vuonna 2010 ilmestynyt Helsinki Shangri-La pyörii vieläkin aktiivikuuntelussa, ja on kaikin puolin loistava levy. Eikä tämä uusi näyttäisi jäävän yhtään huonommaksi; jos levy alkaa yhtä tarttuvalla kappaleella kuin tämä, niin miten se voisi epäonnistua? Nyt useamman päivän jatkuvalla toistolla tätä kuunnelleena voin todeta kyseessä olevan, Gojiran uusimman ohella, mahdollisesti vuoden paras levy (joskin annetaan Wintersunin Time I:lle vielä mahdollisuus). Palefacessa yhdistyy hyvä flow, fiksut ja ajankohtaiset sanoitukset sekä yleisesti hyvä meininki. Olkaa miehestä mitä mieltä tahansa, itse diggailen lujasti.
HKI Crates- projektiin kuuluva Solosen ja Kosolan Spessujopo on muuten hyvin tarttuva biisi. Siinä on sitä hyvän fiiliksen musiikkia. Ja musiikkivideot missä pyöritään stadissa ovat aina plussa, pyöräillen isompi plussa.

Figujen maalaaminen on vuoden tauon jälkeen ajankohtainen asia, ja juuri viimeistelen neljättä yksilöä. Tekniikkani on hidas mutta varma, lopputulokseen olen enimmäkseen varsin tyytyväinen. Varsinkin pitkän tauon jälkeen. Pari vanhaa Moria Goblingia, edellisedikan Skink ja perus orc hiukan modattuna ovat päässeet pensselin alle, seuraavana kohteena Cold One Knightit joiden ratsut olenkin jo sivussa bout viimeistellyt. Olin jo melkein unohtanut, kuinka rentouttavaa, mukavaa ja varsinkin palkitsevaa puuhaa tuo yksityiskohtainen näpertely on. Samalla on tullut pelailtua, lähes vuoden Necromunda- putken jälkeen siirryimme Danielin kanssa LotRiin, joskin vain sääntöjärjstelmän muodossa; pelimaailmana toimii oma fantsumaailmani, ja peli on tarinankerrontaan painottuvaa kampanjapohjaista nopanviskontaa. Äärimmäisen viihdyttävää ja mielekästä puuhaa, hyvin mukaansatempaavaa. Pelatessa aika kuluu kuin siivillä, kymmenen tuntia hujahtaa vain kun uppoutuu hyvän tarinan ja noppien ääreen. Ei ole vanhan kunnon fantasian voittanutta. Kohta kymmenen vuotta vanhat White Dwarfitkin pääsivät uudellenlukuun geimailun inspiroimana.

Ettei meno mene aivan pelkäksi viihteeksi, aloitin Udacity- nettiyliopiston Introduction to Computer Science- kurssin. Ei voi muuta kuin kehua, hyvin selkeästi, kattavasti ja monipuolisesti lyhyiden videoiden ja jatkuvien kysymysten kautta toimivaa opetusta, ilmaiseksi. Opettajatkin ovat päteviä alan ammattilaisia. Aihe on itseäni suuresti kiinnostava, olen aina halunnut osata koodaamista, ja tuon kautta pääsee hyvin sisälle Python-koodaukseen. Liian helppoa se ei ainakaan itselle ole, ja vaatii ajoittain suurta keskittymistä sekä kertaamista, varsinkin näin annettuani matemaattisten taitojeni ruostua sen puolitoista vuotta, mutta tarkoituksena on läpäistä kahdeksanvaiheinen kurssi niin että päähän oikeasti jää jotakin. Udacityllä on myös paljon lisää mielenkiintoisia kursseja, joten tarkoitus olisi saada saan tämän parista ajanvietettä syksyn ja talven pimeyteen. Samaa ehdotan muillekin yhtään mitenkään matemaattisesti kykeneville, mars oppimaan !

Syyskuu on ollut yleisesti hyvin, noh, syksyinen. Jatkuvaa sadetta, ja sehän minulle sopii. Eikä pelkästään sisällä istuessa, vaikka sekin on superkodikasta, mutta ulkonaolokin on viihtyisää raikkaassa sateessa, luonnon tuoksujen tulviessa. Kävimme Osmon ja Danielin , kiitokset heille, kanssa nostamassa laituria mökillä viime viikolla, ja se oli kerrassaan mainio reissu. Vaikka satoi, ja vesi oli +15- asteista, oli hyvä fiilis ja oli mukava tehdä jotakin konkreettista. Mökkihommat on jees. Ja ihan turhaan olen vieroksunut kylmää vettä, tuonne meni vielä saunasta uudestaan ilomielin ! Virkistävää, raikasta ja kaikin puolin mahtavaa. Syksyinen sauna on myös aivan oma lukunsa. Toivottavasti sateet jatkuvat vielä viikkokausia, minulle sopii mainiosti tämä harmaus.

Omenoita syysauringossa mökillä.

torstai 6. syyskuuta 2012

ME3


Taas on pari viikkoa vierähtänyt, ja kaikenlaista pientä onkin tullut tehtyä. Paljon on tullut vietettyä aikaa Xboxin ääressä, sillä oli vihdoin ja viimein aika pelata Mass Effect 3 läpi. Intin aikana en siihen ryhtynyt, sillä pari tuntia viikossa ei riitä että pääsee kunnolla tarinaan sisälle.

Maaliskuussa ilmestynyt trilogian päätösosa on jakanut mielipiteitä vahvasti, lähinnä loppuratkaisunsa ansiosta. Peli on kuitenkin aivan huippulaatua, ja päättää mielestäni sarjan niin hyvin kuin vain voi. Itselläni läpipeluuseen upposi päälle 36h, joten aivan normipelin pituinen tapaus ei ole kyseessä. Pelasin toki kaikki sivutehtävät ja kummatkin DLC:t, halusin saada kaiken mahdollisen irti pelistä, mutta alle kahdenkymmenen tunnin ei ME3:sta pysty pelaamaan. Graafisesti peli on todella upea, varsinkin osa maisemista on suorastaan kauniita (vaikkapa Thessia). Ainoa pieni ongelma on ihmiskasvojen animointi, joka jää välivideoissa hiukan kulmikkaaksi. Mutta pikkuvika, peli näyttää erittäin hyvältä yleisesti ottaen.
Pelattavuus on myös huipussaan, kaikki turha on karsittu pois, ja taistelu on hyvin sulavaa sekä monipuolista. Kesken pahimman tulituksen liikkuminen on joskus tökkivää johtuen näytön hämärtymisestä osumaa ottaessa, mutta tämäkään ei paljoa haittaa. Taistelu ja liike toimii, hahmoluokilla on selkeitä eroja ja sopivat powerit osaavien apurien valitsemisella tehtäviin todellakin on merkitystä. Aseissakin on selkeät erot, usein vaikeuksia päättää mitäs tällä kertaa käyttäisi.
Pelin pääpaino on kuitenkin tarinassa. Ja se on hyvä, erittäin hyvä. Esimerkillistä tarinankerrontaa ja mahtavaa eeppisyyttä, hyviä hahmoja ja hyvää pohdintaa. Kolmas osa on synkempi kuin edellisensä, ja saa pelaajan toisinaan oikeasti miettimään hiukan syvällisemmin. Koko peli universumi on niin hyvin kirjoitettu, ettei voi kuin ihastella. Taustamateriaalin määrä on huikea, jokainen rotu on luotu huolellisesti ja realistisesti, ja pelin lopussa / Leviathan-DLC:ssä paljastuvat taustatiedot Reaperien historiasta ovat puhdasta voittoa. Iso kiitos tälle tarinalle, kaikkine yksityiskohtineen hyvin mukaansatempaavaa. Ja se loppu, itse pidin suuresti. Kolme vaihtoehtoa, jotka kaikki sisältävät suuria uhrauksia ja koko trilogian päähahmon kuoleman, mutta niin sen pitikin olla; sopiva loppu eeppiselle tarinalle.

Ainoa mistä voi hiukan valittaa, on Biowaren politiikka online passin kanssa. Eli jos pelin ostaa käytettynä tai lainaa, niin kuin itse tein, ei nettiin pääse pelaamaan, vaan pitää ostaa 800:n Microsoft- pisteen arvoinen online pass jotta tämä luonnistuu. Pelintekijät yrittävät tappaa käytettyjen pelien kierrättämisen, ja huhujen mukaan uuden sukupolven konsoleilla pelin pelaaminen käytettynä ei onnistu laisinkaan. Tästä en pidä ollenkaan. ME3:n tapauksessa suostuin kuitenkin maksamaan, sillä multiplayer on loistava. Neljän pelaajan squadissa konetta vastaan mielekästä räimettä, yksitoista tuntia sitäkin on tähän mennessä jaksanut pelata. Hyvä ettei jäänyt pelkästään pakolliseksi multiplayeriksi pelkän multiplayerin takia, vaan siinä on ihan oma ideansa joka kantaa pitkälle. Yksi parhaista kokonaisuuksista siis mitä on tullut koskaan pelattua, ei voi muuta kuin kiittää Biowarea.

Parhautta.

Borderlandsia tuli myös pelattua jokunen tunti, pelailin aikoinaan ostaneeni mutta pelaamattomaksi jääneen Zombie Island- DLC:n läpi. Hyvää tavaraa, viisi tuntia on hyvä pituus lisärille, ja ihan viihdyttäväkin oli. Scoretkin onnistui keräämään ilman älytöntä vaivannäköä, ja koko pelin score näyttääkin mieltälämmittävää lukemaa 1540G. Borderlands 2 ilmestyy 21.9 ja tulee todennäköisesti pyörimään boxissa paljon, ennemmin tai myöhemmin.

Näin muuten, syksy on alkanut, alkaa olla melko viileä, ja...sateet. Syksyn sateet, onko montaa parempaa asiaa? Sitä fiilistä, kun syksyn tuoksu on ilmassa ja sade ropisee ikkunaan kotoisasti vaikkapa kirjaa lueskellen, ei muualta saa. Syksy on muutenkin raikas ja innovatiivinen vuodenaika, lienenkö siihen niin tykästynyt kun silloin olen syntynyt...Syksyä ei koskaan erityisemmin kaipaa, mutta kun se alkaa, on viikkokausia tosi hyvä fiilis. Syksyllä on aikaa pohdiskella rauhassa, ja luonto tuntuu ainutlaatuiselta. Syksyllä ei masenna, kaikki maistuu raikkaalta ja suorastaan maagiselta. Ja hiljalleen väriloistonsa läpikäyvät puut ovat aina niin ihastuttavia ! Syksyn myötä on kirjoitteluintoni säilynyt harvinaisen kauan yhtäjaksoisesti, hyvä niin, tiedä sitä jospa innostuisin hiukan maalailemaankin pitkästä aikaa...Tänä vuonna olen parhaaseen kuvausaikaan Suomessa, viime vuonna olimme juuri Norjassa isoimman osan syyskuusta, joten missasin parhaat syksykuvat vaikkapa mökiltä. Nyt tarkoitus olisi siitä värien riemusta pari laatukuvaa napata täältäkin päin. Syksyä sitten seuraakin marraskuu ja talven alku, mutta sitä ei tule pohtia vielä aikoihin, nyt nautitaan. On se mukavaa että on taas syksy.

Viime lokakuun lopulta, mökiltä.

Leffapuolelta tuli katsottua ties kuinka monennen kerran vuonna 2005 ilmestynyt Tyttö Sinä Olet Tähti, joka on mahdollisesti paras suomalainen elokuva mitä olen nähnyt. Hieno tarina, ja kaikki näyttelijät onnistuvat täydellisesti rooleissaan. Luokkaeroja murtava, omalla tavallaan kliseinenkin tarina on hyväntuulinen ja koskettava. Kiinteästi elokuvaan liittyvä musiikkikin on hyvin toteutunut. En ole muuta Samuli Vauramolta tietääkseni nähnyt, mutta tässä hän on superjees. Pamela Tola on roolissaan mitä mainioin, ja tämän jälkeen hän alkoikin päästä hiukan isompiin ja näkyvämpiin leffoihin. Leffan räp-yhtye Kärkiryhmän kaksi muuta jäsentä, joita esittävät Eero Milonoff ja Joonas Saartamo, ovat hauskoja ja hyvin onnistuneita. Jos joku ei tätä ole nähnyt, niin en voi muuta kuin suositella, aivan kaikille !

Parhautta vol. 2

Tuomarihommat alkoivat tältä kaudelta, kun maanantaina tuli vihellettyä Hernesaaressa E-junnujen peli. Sopivan hidastempoinen peli näin puolen vuoden tauon jälkeen, ja ihan hyvin meni, joten tästä on hyvä jatkaa, lauantaina pari peliä lisää tiedossa. Työhaastatteluunkin pääsin, katsotaan jos siitä jotain tulisi. Sopivan aktiivisella otteella siis syksyä jatkamaan.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Pahoinpitelyä ja syksyn alkua



Taas on hetki vierähtänyt, eikä mitään kovin mullistavaa ole tapahtunut. Päivät kuluu hiljalleen sen ihmeempiä tekemättä, lueskellen, ulkona oleillen, pelaillen...Työnhakuhan on koko ajan päällä, tällä hetkellä vissiin kolmeentoista paikkaan pistänyt hakemuksen, mutta eipä niistä mitään kuulu. Noh, ennemmin tai myöhemmin jotain tulee jostain, olisi vain kiva sitä rahaakin saada edes pari euroa...

Toissapäivänä astuessani ulos haistoin ensimmäistä kertaa syksyn ilmassa tänä vuonna. Se on hyvä tuoksu, pidän suuresti syksystä. Pimenevät illat ja mukava viileys, puiden väriloisto...Syksy on aina ollut tunnelmallista ja viihtyisää aikaa, ja silloin on yleensä aikaa omalle rauhalle ja mietisykelylle aktiivisemman kesäkauden jälkeen. Syksyn sateita odotellessa ! Tänä syksynä pitääkin pari kunnollista kuvausreissua tehdä, mökillä pitää käydä kun on prime time, viime vuonna olin Norjassa tuolloin joten ei kuvia täältä tullut.
Onneksi kuitenkin tuli viime viikko oltua vielä ulkona lähes joka päivä, sillä Suomessa on ehkä parin kuukauden verran päiviä jolloin oikeasti pystyy lämpimästi olemaan ulkosalla, joten parempi käyttää ne höydyksi. Eiran rannassa tuli taas oleiltua reippahasti, se on kyllä mahtava paikka, ja siitä onkin Jemiman kanssa muodostunut suosikkipaikka. Rauhallinen, hyvät näkymät, raikas tuoksu ja meri. Meren läheisyys tekee hyvää ihmismielelle.

                                                                                            ***

Viime lauantaina olimme Timolla juhlimassa hänen läksiäisiään, sillä hän muuttaa takaisin Ranskaan, Pariisiin. Oli erittäin viihtyisää istua ulkona myöhään yöllä, sen verran lämmin oli vielä, heikossa ja tunnelmallisessa valaistuksessa hyvien kavereiden kanssa. Paikalla oli käytännössä kaikki, vanhat kouluporukat ja muita. Montakymmentä ihmistä, ja tuli vaihdettua kuulumiset ihmisten kanssa ketä näkee harvoin, mutta kenen kanssa on mukava silloin tällöin jutella. Sen neljätoista vuotta kun oli samassa koulussa, niin on ihan kiva tietää mitä ihmisille kuuluu nykyään. Hauskaa oli, loistoporukka, kiva paikka (omakotitalon piha Pakilassa) ja hyvä tunnelma. Kiitokset tästä Timolle, ja kaikkea hyvää tulevaisuuteen vierailla mailla.

Tulipahan muuten ostettua erittäin hyvää valkoviiniä, kahdeksan euroa maksoi joten aivan kohtuullista, Devil´s Rock nimeltään. Saksalaista, puolikuiva, hedelmäinen ja sitruksinen, kerrankin osui hyvä valinta. Parempaa kuin vanha halvempien viinien suosikkini, Pearly Bay.

Kotimatka ei sitten sujunutkaan ihan niin leppoisasti; tulimme porukalla taksilla Temppeliaukiolle, missä pari kaveria asuu, ja lähdimme kävelemään Jemiman kanssa meillepäin. Tennispalatsin ja Kampin välissä noin viiden nuoren arabin ryhmä alkoi huutelemaan hyvin alentavasti Jemimalle, mistä minä, varsinkaan muutamahko viinilasi alla, en lainkaan tykännyt, joten pysähdyimme ja totesin josko lopettaisivat. Tilanne eskaloitui sitten meni siihen, että sain nyrkistä poskeen, minkä seurauksena nyt neljättä päivää turvonnut poski ja syömisvaikeuksia. Buranaa saanut napsia, ja verta tuli toista vuorokautta. Tämä siis koska kävelin kotiin keskustasta. How great. Stereotypiat juontavat juurensa jostakin, ei savua ilman tulta...En sano etteikö kyseessä olisi yhtä hyvin voinut olla supisuomalaisten miesten porukka, mutta silti. Järjestyksenvalvojilta myös uskomattoman huonoa työtä, keskittyivät saamaan minut lähtemään kotiin, ja oikein kolmen hengen voimin pitelivät minua etten lähtisi lyöjäni perään; tämä ehtikin sitten mukavasti karkuun kun ei yksikään järkkäri häntä huomioinut mitenkään. Muutenkaan koko porukalle ei tehty mitään, minut kyllä otettiin kuristusotteeseen ja käskettiin “mennä kotiin nukkumaan.” Huipennuksena verta sylkisessäni naispuolinen vartija pyysi minua töykeään sävyyn lopettamaan sen. Pitäisikö sitten mielummin tukehtua vereen??? Tähän voisi hyvin lainata Securitaksen nettisivuja: “Ammattilaisuus edellyttää asioiden havaitsemista ja arviointia. Securitaksen työntekijä on aina valppaana ja havaitsee usein asioita, jotka jäävät muilta huomaamatta” tai “Securitaksen työntekijä auttaa aina muita tarvittaessa, vaikka asia ei suoraan liittyisikään omiin työtehtäviin. Osana jokapäiväistä pyrkimystä turvallisuuden parantamiseen Securitaksen työntekijä auttaa aina mahdollisissa puuttumista vaativissa uhkatilanteissa.” Minut pahoinpidellään, syyllisiin ei kiinnitetä mitään huomiota ja minut halutaan vain mahdollisimman nopeasti pois paikan päältä? Kuulostaa hyvältä. Viimeistään tässä meni usko näihinkin sankareihin.

                                                                                        ***

Vihdoin ja viimein sain aikaiseksi lukea nyt supersuosiossa olevan A Song of Ice and Fire:n ensimmäisen kirjan, A Game of Thronesin. Pari vuotta on jo ollut tarkoitus tarttua kyseiseen sarjaan, mutta nyt vasta kun Kampin Suomalaisessa Kirjakaupassa oli kaikki tähän mennessä ilmestyneet viisi osaa paketissa 25e, tartuin tuumasta toimeen. HBO:n tuottama, ensimmäisen kirjan nimeä käyttävä sarjahan on menestynyt äärimmäisen hyvin, ja pomppasi mm. IMDB:n kaikkien aikojen kolmanneksi parhaaksi sarjaksi. En ole kuitenkaan halunnut katsoa tähän mennessä kaksi täyttä tuotantokautta esitettyä sarjaa ennen kuin olen lukenut kirjat, sillä alkuperäisteos ennen muita tulkintoja. Joten, nyt vihdonkin aloitin lukemaan tätä modernin fantasian merkkipaalua, ja ensimmäisen osan luettuani ymmärrän täysin mihin suosio perustuu.
A Game of Thronesin myötä Martin pääsee suoraan top kolmoseen lukemastani fantasiasta, sinne Robin Hobbin ja Le Guinin rinnalle. Tolkien on aivan oma lukunsa, jota en koe vertailukelpoiseksi yhtään kenenkään kanssa. Martinin maailma on loistava, johdonmukainen ja hyvin tarkasti suunniteltu, ilman mitään ylieeppistä tulipalloja viskovia velhoja- fantasiaa. Hyvin mielenkiintoinen ja täynnä pienen pieniä, ympäristöä huomattavasti elävöittäviä yksityiskohtia. Tapahtuma-alue ei myöskään kasva liian isoksi, mikä on hyvä juttu, sillä näin Westeroksesta muodostuu selkeä ja yksityiskohtaisen tarkka kuva, sen sijaan että seikkailtaisiin ympäri maita ja mantuja jotka kuvaillaan summittaisesti. Parasta teoksessa on kuitenkin henkilöhahmot, jotka ovat todella vahvoja ja hyvin kirjoitettuja. Sarjassa seurataan joka luvussa tapahtumia yhden henkilön näkökulmasta, ja ensimmäisessä osassa on seitsemän hahmoa, joiden kautta tapahtumat kerrotaan. Jokainen näistä on mielenkiintoinen ja moniulotteinen persoona, joiden koettelemuksia lukee innolla. Muutama hyvin ärsyttävä sivuhahmo myös löytyy, mikä kertoo vain onnistuneesta työstä kirjoittajan toimesta; kirjan kuuluukin herättää tunteita. Erityismaininta vielä Tyrionista, harva hahmo missään on yhtä sarkastisen hauska. Kirjassa on muutenkin aivan käsittämätön määrä hahmoja, joihin jokaiseen on panostettu kiitettävissä määrin. Laatutyötä, ja koko sarja tulee mielellään luettua.


Modernin fantasian kärkeä.


Musiikin parissa tutustuin pitkästä aikaa uuteen artistiin, nykyään tulee harvemmin tuotakaan tehtyä. Joskus useampi vuosi sitten saattoi viikoittain ottaa jotakin kuunteluun, ja viime vuonnakin tuli toistakymmentä uutta artistia aktiiviseen kuunteluun, mutta nykyään lähinnä pyörittelee niitä vanhoja tuttuja tai luotettavien artistien uusia levyjä. Silloin tällöin jotain uutta, mutta vähemmän kuin ennen. Nyt kuitenkin kaverin painostuksesta kuuntelin Mgla:n tuotannon läpi; kyseessä on puolalainen black metal- bändi, ei kovin tunnettu mutta vankka fanipohja löytyy. Tykästyin kyseiseen tapaukseen, varsinkin Presence- EP:hn, ja jäin pohtimaan mikä siinä viehätti. Ensinnäkin bändistä tulee vahvat mielleyhtymät Satyriconin Nemesis Divina- levyyn, joka on yksi parhaista bläkkislevyistä mitä olen kuullut. Sen soundimaailma on jotain aivan poikkeuksellista, ja modernimpi Satyricon ei ole juuri millään tasolla samanlaista, vaikka ihan hyvää onkin. Lieneekä tässä siis syy, miksi Mglakin kuulosti hyvältä; se kuulostaa samalta kuin yksi suosikeistani monien vuosien takaa? Nykyään kun kuuntelee metalliartisteja, suurin osa kuulostaa tylsältä tai mielikuvituksettomalta. 14/15- vuotiaana, kun aloitin tosissani musiikin kuuntelun, uusia ja mielenkiintoisia artisteja tuntui olevan joka puolella. Haikeasti sitä nyt muistelee, miten menimme kaverin kanssa Free Record Shopiin Lasipalatsille tai Mannerheimintien päähän, nappasimme kasan siistin näköisiä levyjä ja kuuntelimme niitä liikkeessä, tuolloin kun oli mahdollista koekuunnella levyjä paikan päällä. Ensimmäistä kertaa Tuskassa ollessani, ´07, otin ylös bändien nimiä ihmisten paidoista, jotta voisin tutustua niihin myöhemmin. Nykyään tuntuu olevan paljon vaikeampaa löytää oikeasti hyviä artisteja, joita ei ole aiemmin kuunnellut. Vika voi olla hyvin myös musiikillisesti laiskistuneessa itsessäni, mutta tuskin sekään kaikkea selittää; kuuntelen nimittäin musiikkia määrällisesti aivan yhtä paljon, kenties enemmänkin kuin viime vuosina. Yhä harvempi uusi artisti vain päätyy pysyvään kuunteluun. Se on kuitenkin aina hyvä fiilis, kun löytää bändin joka iskee heti ilmat pihalle: muistan kuinka kuulin enismmäistä kertaa Summoningin Lugburzin, ja tiesin puolessavälissä kappaletta että tämä artisti jää kuunteluun. Se löytämisen riemu on aivan omaa luokkaansa, ja harvinaislaatuinen sekä mahtava tunne. Tänäkin vuonna on pari uutta tullut, Tuatha de Danann iloisella kesäfolkillaan sekä Eleanoora Rosenholm fiilistelyineen, mutta kumpikaan ei ole vienyt niin sanotusti jalkoja alta, vaikka erinomaisia ovatkin. Ehkäpä näin syksyn myötä olisi hyvä hetki viettää pimeitä iltoja kuunnella uusia tuttavuuksia runsain mitoin josko sieltä joku helmi löytyisi. Tosin siellä välissä pitää kuunnella taas kerran Turisaksen the Varangian Way.

perjantai 10. elokuuta 2012

Kesänviettoa


Tässä muutama viikkoa on tullut keskityttyä lähinnä viihteeseen ja maksimaaliseen rentoutumiseen. Päälle kymmenen elokuvaa lisää on taas nähty, ja muutaman näistä voisi nostaa esille.

Dark Knight Rises oli positiivinen yllätys. Dark Knight oli nimittäin niin kova tapaus, etten uskonut mitenkään trilogian päätösosan sitä ylittävän. Mutta niin siinä kävi; Dark Knight Rises päätti nousujohdanteisen trilogian äärimmäisen tyylikkäästi. Kyseessä on aikalailla moitteeton elokuva, ja niitä harvoja jolle täyden kympin antaisin. Tarina, Christopher Nolanin ohjaus, yleinen tyyli ja värimaailma ja ennen kaikkea loistavat henkilöhahmot loistavilla näytteliöjillä. Itse päänäyttelijät, Christian Bale, Anna Hathaway etc. ovat perushyvää tasoa, mutta parhaiten loistaa Joseph Gordon-Levitt tulevan Robinin roolissa. Hän nostaa hahmonsa huomattavasti paremmaksi kuin geneeriset sivuhahmot, ja ennen kaikkea eläväisemmäksi. Samoin Michael Caine Alfredin roolissa suoriutuu täydellisesti, tämä toki jo aiemmissa Batmaneissä.

Koko tarinahan tietysti perustuu DC:n sarjakuviin, ja tässä onkin ehkä isoin syy miksi pidän näistä kahdesta uudesta Batmanista niin paljon (Batman Begins ei onnistu läheskään yhtä hyvin); siinä missä suurin osa muista vanhojen sarjakuvahahmojen henkiinherättämisistä jää puhtaaksi rahastukseksi, onnistuu Batmanit tuomaan katsojan eteen oikeasti mielenkiintoisen ja hyvin luodun tarinan. Ne pysyvät myös hyvin uskollisina alkuperäisille vastineilleen, ja kaikki hahmot ovatkin tunnistettavissa. Suuri riemun aihe oli myös Rocksteady Studiosin Arkham Asylum ja Arkham City- pelien yhteensopivuus; samat hahmot samoilla tarinoilla niissäkin. Itse olin nähnyt Dark Knightin neljä vuotta sitten, mutta pelattuani Arkham Cityn marraskuussa, olivat kaikki hahmot aivan tuttuja ja hyvässä muistissa. Harvinaislaatuinen tapaus siis: alkuperäiset DC:n sarjakuvat, uusi elokuvatrilogia sekä pelikaksikko ovat mukavassa symbioosissa keskenään, syventäen Batman-maailmaa jokainen omalla tavallaan.

Rocksteadyn peleissä esiintyy monet samat hahmot kuin elokuvissakin.


Black Swanista olin kuullut niin paljon hyvää että oli korkea aika katsoa pois alta. Vaikka tarina liittyy balettiin, ei siitä mitään tosiaan tarvitse tietää, ja koko elokuvan idea on päähenkilön psykologinen kamppailu. Tämän häiriintyminen ja murtuminen vaikean roolin ja paineen alla on kuvattu erittäin onnistuneesti, joskin hiukkasen ahdistavasti. Tämä ei ole mikään kevyt tai iloinen leffa, vaan vie mukanaan tummiin tunnelmiin, joita ankea ja synkkä värimaailma vahvistaa vielä. Hyvin mielenkiintoinen tarina kuitenkin, ja jäi erittäin hyvin mieleen. Natalie Portman onnistuu myös erittäin hyvin pääroolissaan. Loistoleffa siis tämäkin.

Kolmas erityisen hyvä kokemus oli 8 Mile, vuonna 2002 tullut Eminemin tähdittämä elokuva slummien nuoresta räppärinalusta. Eminemiä melko aktiivisesti kuuntelevana oli suorastaan velvollisuus saada tämä katsottua, ja hyväksihän se osoittautui. Hilpeä ei ole tämäkään tarina, sillä päähenkilöllä menee huonosti oikeastaan kaikilla elämän osa-alueilla. Se kuitenkin kuvaa hyvin nuoren miehen vaikeuksia huonoissa olosuhteissa, kuinka hän pyrkii aloittamaan oman, kunnollisen elämän ja saada aikaiseksi jotakin aivan omaa. Eminem osaa näytellä kiitettävästi, ja elokuvan ehdottomasti paras puoli on monet freestyle-kohtaukset. Tämän jälkeen kyllä tuli youtubesta kuunneltua Eminemin freestylet. Hyvä leffa, jota voin suositella kaikille räppiä kuunteleville, ja miksikäs ei muillekin.

Sarjojen puolelta oli aika aloittaa American Dad!:in katsominen. Family Guyn kaikki kymmenen tuotantokautta talven ja kevään mittaan katsoneena oli luontevaa siirtyä toiseen Seth MacFarlanen sarjaan. Hyvin samanlaisiahan nämä kaksi ovat, karikatyyrejä amerikkalaisesta elämäntavasta samantyylisine hahmoineen. American Dadin ehdoton valtti on Roger the Alien, yksi hauskimmista hahmoista missään koskaan. Family Guyn randomit ei-mihinkään-liittyvät hauskat pikkujutut löytyy American Dadistäkin, mutta FG:ssä ne onnistuvat paremmin. American Dadin Steven ja Francine ovat ehkä hiukan liian tasapaksuja, mutta niin ovat myös FG:n Chris ja Meg. Family Guy kuitenkin vie perheenisissä, sillä Peter Griffin on aivan hulvaton, vaikkei Stan Smithkään huono ole. Family Guyn huumori on ehkä hiukan parempaa ja tylsiä jaksoja ei muutamaa enempää löydy, American Dadissä on ehkä hiukan liikaa perus-ok-jaksoja. Yhtä kaikki, kummatkin loistavaa viihdettä, ja on aina hauska nähdä kun Yhdysvalloille nauretaan.

Kaksi laatusarjaa.


***

Rentoutumiseen on luonnollisesti liittynyt ulkonaoloa, ja Suomen kesä parhaimmillaan onkin erittäin miellyttävä. Illat Eiran rannassa kävellessä / istuskellessa, tai upea auringonlasku Lauttasaaren sillalla...Kyllä Helsinki on kaunis kaupunki, ainakin eteläisiltä osiltaan. Talvella kaipaa kyllä suuresti vapaata ulkonaoleskelua, ja jos joskus ulkomaille muutan, niin kesäillat meren äärellä käyskennellessä tulevat olemaan jotain mitä ikävöin. Nyt alkaa jo kelit viilenemään, joten pitää ottaa ilo irti vielä kun voi, ja viettää mahdollisimman paljon aikaa ulkosalla.

Lauttasaaren sillalta Länsiväylälle päin.


Suomenlinnassa kävimme myös, en siellä pariin vuoteen ollutkaan käynyt. Hyvin mukava reissu, onhan sekin viihtyisä ympäristö. Ihmisiä toki on, mutta emme pahimpana hellepäivänä saati viikonloppuna menneet, joten melko rauhassa sai olla. Rauhallisen, ei liian tuulisen kolon kun löytää meren ääreltä mihin levittäytyä päivää paistattelemaan ja nauttimaan eväistä niin siinähän sitä kelpaa olla.

Mökkireissu tuli taasen tehtyä, tällä kertaa Jemiman kanssa, ja uskomattoman piristävä vaikutus minuun sillä kyllä on. Stadissa neljän seinän sisällä alan tuntea itseni lievästi häkkieläimeksi, eikä mieliala välttämättä ole koko ajan katossa, mutta kun kotijärven rannalle pääsen niin mikään ei masenna. Aurinkoa, vihreää nurmikkoa, paljain jaloin olemista, makoilua sateen ropistessa kattoikkunaan, iltaisin parvekkeelta raikkaan ilman nuuhkimista, soutelua tyynellä järvellä raikkaan, melko koskemattoman metsän äärellä, kirjan lueskelua, hyvin syömistä, monituntista saunomista, uimista mukavan viileässä vedessä, kiireettömyyttä...Ei ole mökin voittanutta. Kiitos armeijan, tänä kesänä tuli valitettavan vähän Klaukkalassa oleiltua, mutta ensi kesänä otetaan sitten takaisinpäin.

Nyt alkavan syksyn myötä toivottavasti alkavat myös rutiinit ja jonkunlainen arki, pitäähän sitä ihmisellä tekemistä olla. HJT:n jäillä käväisin luistelukunnon katsastamassa, ja kertaustunnit ovat kuun lopussa. Kohta alkaa toivottavasti pelejä tippumaan, ja sitä myötä pääsee edes jotakin tekemään. Pari peliä pystyisi viheltämään viikossa ihan mainosti, rahaa tulisi jonkun verran ja viihtyisää puuhaa sekin on. Vastuuta riittää mutta hyvä vain, kehittävää aktiviteettiä.

torstai 26. heinäkuuta 2012

Barcelona, Catalynua


Barcelona, 1,6 miljoonan ihmisen kaupunki Välimeren rannalla, edustaa hyvinkin erilaista kulttuuri kuin tämä pohjoinen kotimaamme. Viikko siellä oli jälleen virkistävä kokemus, joka toi uutta näkökulmaa arkielämään Suomessa.

Lähdimme siis toistamiseen viikon reissulle Barcelonaan ystäväni Leon kanssa. Tällä kertaa kyseessä oli hiukan erilainen matka, jo sesongin vuoksi, olihan nyt prime time ja turistisesonki vilkkaimmillaan. Mukana oli myös enemmän väkeä, sillä kaupungissa asuvan kaverimme lisäksi mukana oli tyttöystäväni Jemima neljän kaveruksensa kanssa, ja vietimme paljon aikaa koko porukalla. Sosialisoitua tuli siis hyvissä määrin, ja tutustuttua paremmin useampaan ihmiseen. Jo tältä osin matka oli menestys, sillä tylsää ei tosiaan tullut ja porukka oli mitä mainion. Kiitokset siis matkaseuralle.

Reissu sisälsi erinäköistä aktiviteettia, painottuen kuitenkin yleiseen juhlimiseen ja jossakin määrin alkoholin nauttimiseen. Minkä tästä voisi nostaa esille on klubit, sillä en ole koskaan ollut varsinaisessa yökerhossa niin Suomessa kuin ulkomaillakaan. Baareissa on tullut ravattua aivan liikaakin aikasemmin, nykyään aika pitkälti rauhoittunut asian kanssa, mutta kunnon klubitus ja “Sedulat” täällä kotosuomessa ovat jääneet täysin väliin. En ole koskaan viihtynyt edes baareissa missä on tanssilattia, liian lujaa mielikuvituksetonta jumputusmusiikkia sekä itseään tyrkyttäviä teinityttöjä. Yleensä on tullut istuttua iltaa pienissä, tunnelmallisissa (ja mahdollisimman halvoissa) baareissa/pubeissa, joissa voi rauhassa jutella kavereiden kanssa muutaman olusen turvin. Muutaman euron stobe, mukavat baarimikot, tilaa istua rauhassa ja hyvä jukeboxi...Mutta kuinkas ollakaan, etelän auringon alla päädyin sitten kahteen kertaan todelliselle klubille. Toinen reissu oli hiukan niin ja näin, otin sen lähinnä uutena kokemuksena, mutta toisella kerralla oli oikeasti hauskaa. Menimme Razzmatazz- klubille, lähinnä koska siellä soitti dj joita osa tytöistä kuunteli, Netsky. Lähemmäs 150 raskaamman musiikin livekeikkaa nähneenä oli mielenkiintoista löytää itsensä täysin eri musiikkigenren edustajaa todistamasta. Ja ennen kaikkea, viihdyin jopa varsin hyvin; yleisöä oli reippahasti ja ennen kaikkea kaikki oli erittäin hyvin messissä. Kunnon pomppiminen drum & bassin tahdissa kavereiden kanssa osoittautui mukavaksi illanviettotavaksi. Osa yleisöstä ei varmasti ollut pätkääkään kiinnostunut artistista, mutta oli kuitenkin aktiivisesti mukana koko keikan läpi; tämä oli mukava nähdä, sillä monen monta keikkaa olen nähnyt missä yleisö on turhan apaattinen / vähälukuinen. Joten, summa summarum, klubimeno hyvän keikan kanssa upposi kyllä minuun, mutta Suomessa ei vastaavaan pääse vahingossakaan törmäämään.


Domino Bar

Espanjalainen kulttuuri on hyvin erilainen kuin pohjoismainen. Ihmiset ovat jotenkin välittömämpiä, meluisampia, eläväisempiä. Barcelonan tapaisessa kaupungissa havaintoa tosin vääristää suuri villiintyneiden turistien määrä, mutta kyllä sen monista paikallisistakin huomaa. Se on sekä huono että hyvä asia, sillä itse en ainakaan kovin kauaa viihdy liiallisen metelin ja meiningin seassa, tarvitsen omaa rauhaa ja tilaa. Suomalainen jähmeys ei myöskään kuitenkaan ole loputtoman viihtyisä asia. Barcassa asiakas saattaa ottaa limun kaapista ja nähdessään pitkän kassajonon jättää rahat tiskille ja poistua, vastaava ei Suomessa tulisi kuuloonkaan; asiat on tehtävä tarkasti ja täsmällisesti. Taksikuskit saattavat ajaa vierekkäin ikkuna auki jutellen. Never gonna see that happen here. Ihmisten mentaliteetti kaikkeen on hiukan erilainen. Tämä näkyykin sitten huonoinakin puolina, esimerkiksi asiakaspalvelun huonoutena. Käytännössä aivan sama minne menet, palvelu on hidasta ja epätehokasta. Esimerkiksi eräässä pikaruokalassa myyjä jutteli samalla kaverinsa kanssa kuunnellssaan tilaustani, ja pari kertaahan se uusiksi meni. Ravintolassa odotimme puoli tuntia safkaa, ja olimme ainoat asiakkaat jotka eivät olleet saaneet ruokaa. Ei vain voi kestää niin kauaa. Perus kahvilassakin sen lämpimän leivän tekeminen vie hävyttömän kauan. Se on Suomen eduksi sanottava, että palvelu on enimmäkseen tehokasta ja asiallista, ja siihen tottuneena meinasi useampaan otteeseen hiukan tuskastua.

Ruokailu näin muuten on kyllä ehdoton plussa Barcelonalle. Ruoka on halpaa, tuoretta ja hyvää. Kahviloista saatavat bocadillot, lämpimät leivät, ovat aivan mahtavia, ja niitä tulikin syötyä jatkuvasti. Niinkin yksinkertainen asia kuin tuore leipä ja hyvät täytteet, mutta eipä kotimaasta vastaavanmakuista löydä. Toinen ultimaattisesti parempi lajike on kebaasi; paikallinen kebab maksaa sen 3,50e ja on noin kahdeksantoista kertaa parempaa kuin täällä. Ja annoksissa ei pihtailla, voisin vaikka vannoa että eräs syömäni rullakebab painoi reilusti yli kilon. Terasilla istuminen ja muutaman (halvan) oluen juominen pienen syötävän kera on hyvinkin rentouttavaa. Tapakset ovatkin aivan oma luokkansa, baarissa iskevä myöhäisillan nälkä pelastuu tällä pikkupurtavalla. Suomessa vaihtoehtona ylihinnoiteltu grillisafka, joka jättää vielä aamuun asti oksettavan rasvan maun suuhun.

Barcelona on kaupunkina hieno ja nähtävyys itsessään. Kapeat kadut ja kujat, korkeat ahtaat rakennukset pienen pienine parvekkeinee...Vanhanaikaisuus on koko ajan läsnä, onhan monet rakennukset jo kolmannella vuosisadallaan. Siellä sun täällä näkee hyvinkin vanhoja rakennelmia, kuten vaikkapa eräs 800-luvulla rakennettu kirkko vanhankaupungin syrjässä. Kirkkoja riittää muutenkin kaupungissa, ja monet niistä ovat hienoja nähtävyyksiä, jo vaikkapa puhtaasti arkkitehtuurinsa ansiosta. Joissain (mm. Església de Santa Maria del Mar) on jopa hyvinkin rauhallinen ja miellyttävä tunnelma sisälläkin. Itse katedraali ja Sagrada Familia ovat melko eeppisiä rakennelmia, joista varsinkin jälkimmäistä ihastellessa jää vain miettimään mihin kaikkeen ihminen halutessaan pystyy. Toisaalta kaupunki onkin sitten hyvin likainen, varsinkin pienemmät kujat ovat täynnä roskia ja näin kesän helteillä hajuhaitoilta ei välty juuri missään. Jätehuolto on ilmeisen heikolla tasolla, monet rakennukset huonossa kunnossa ja koko touhu kaupungin hyvinvointia kohtaan jollain tapaa välinpitämättömän oloista.



Huonokuntoisista rakennusista puheen ollen, hostellimme oli taas aikamoinen tapaus. Ensin meille annettiin väärä huone, jonka vaihdoimme kolmen yön jälkeen aivan toiseen rakennukseen ja eri nimellä toimineeseen hostelliin. Tiedä sitten millaisia sopimuksia niilläkin keskenään on. Jälkimmäisessä rakennuksessa huoneemme avain piti luovuttaa respaan aina kun poistuimme rakennuksesta, ja koko talo oli aivan hirvittävässä kunnossa. Maalipinta kärsinyt joka paikassa, ovet eivät meinanneet mennä kiinni ja niistä näki käytännössä läpi, ilmastointi oli ilmeisen tuntematon käsite, puiset portaat tuntuivat pettävän joka askeleella ja vessaa ei pystynyt vetämään. Ensimmäisessä hostellissa katto oli romahtamispisteessä, ja ikkunaa ei saanut suljettua.
Nämä ovat kuitenkin valintakysymyksiä, etsimme edullista vaihtoehtoa ja sitä tuo olikin. Marraskuussa, off-seasonilla, saimme samalla hinnalla huomattavasti laadukkaaman hostellin, mutta en valita. Jostain syystä en häiriinny heikkotasoisista asumisolosuhteista ja huonosta hygienista (lue: hygienian täydellisestä puutteesta) juurikaan. Kokemuksia ne nuokin ovat. Ei tuollaisessa pidempään asuisi, mutta viikko tai pari menee vallan mainiosti, sillä en siellä aikaa viettäny nukkumisen lisäksi muutamaa tuntia enempää koko reissun aikana yhteensä. Kunhan suihku ja sänky löytyy.


Kaupunkiin tulevia varoitetaan jatkuvasti varkaista, ja useampikin kaverini on jäänyt varkaan uhriksi. Itse onneksi kummallakin reissulla tältä välttynyt, mutta ymmärrän hyvin miksi on syytä olla varuillaan. Barcassa on hyvin paljon turisteja, ja suuressa väkimassassa on varkaille helppo napata vaikkapa takataskusta lompakko. Onnistuipa kaverini hävittäämän reppunsa penkiltä istuessaan siinä kolmen muun kanssa. Kyllä sitä yöllä yksin liikkuessa kujien läpi tuli käveltyä hyvin ripeällä tahdilla, vaihtaen kadunpuolta vastaantulijoiden myötä. Keskellä yötä ahdasta kujaa kävellessä kolmen seisoskelevan paikallisen sinua tuijottaessa herää kyllä ajatuksia.

Rannat tuli tällä kertaa myös koettua, ja olihan ne aikas mahtavia. En rannalla makoilusta ole ikinä oikein pitänyt, jotenkin liian pitkäveteistä puuhaa, kun en aurinkoakaan ikinä ole erikseen ottanut. Ilman sitä väkimassaa voisi olla vielä rentoakin, mallia muutama kaveri, hyvää musiikkia ja aurinkoinen ranta, mutta parin tuhannen muun hengen kanssa vierekkäin makaaminen ei ole kovin viihtyisää. Mutta se meri. Välimeri aaltoineen, se on kyllä kokemisen arvoista. Voisin asua Välimeren rannalla muuten huonoissa olosuhteissa pelkästään meren takia. Vesi yleisesti on aina muutenkin kiehtonut minua, oli sitten kyseessä joki tai kotoinen järvi, ja meri se vasta jotain onkin. Veden äärellä voi uppoutua ajatuksiin aivan omalla tavalla, ja haluisin kovasti asua aina veden läheisyydessä. Lämpimässä meressä uiminen ja aaltoihin heittäytyminen oli suurenmoista.

Erityismaininta pitääkin antaa vielä Font Màgicalle, uskomattoman tunnelmalliselle suihkulähdeshowlle. Enpä ole vastaavaa nähnyt, klassisen musiikin soidessa toistakymmentä metriä korkeiden eriväristen vesipatsaiden tanssia katsellessa oli kyllä harras fiilis. Upea näytös, jota olisi voinut katsella vaikka kuinka monta tuntia.

Font Màgica
Loistoreissu siis kaiken kaikkiaan oli, vaikkei nyt kulttuurimatkaksi voi hyvällä tahdollakaan väittää, mutta hauskaa ja rentouttavaa oli. Jemiman kanssa matkailu oli mahtavaa, ja kohteena Barcelona on aina palaamisen arvoinen. +32 asteesta ja sinisestä taivaasta paluu Suomen sateiseen kesään vaatii hetken totuttelua, mutta tästä sitten loppukesän viettoon.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Paluu siviiliin

Ensimmäinen viikko siviilielämää takanapäin, ja armeija alkaa tuntua jo kaukaiselta asialta. Mennyt puolivuotinen tuntuu yhdeltä epämääräiseltä möykyltä, josta ei yksityiskohtia erotu ellei ala erikseen miettimään. Armeijasta päällimmäisenä tulee mieleen hyvät lomat, joita riitti. Kasarmiarki tuntuu enää epätodelliselta, sumuiselta muistolta.

Viikon sisään on mahtunut kaikenlaista mukavaa loma-arkeen palaamisaktiviteettia. Tyttöystävän kanssa oleilua, Necromundan pelailua kavereiden kanssa, hyvän ystäväni Leon synttärit Isoroba 10:ssä leppoisasti, Munchkinin pelaamista ja yleistä geimausta parin kaverin kanssa meillä...Mökillä tuli käytyä parin päivän verran, ja tuo osoittautui hyvin antoisaksi reissuksi. Lähes kymmenen tuntia kului metsissä kuvaillessa, ja Suomen luonnosta saa kyllä ehdottomasti hienoa kuvamateriaalia. Suomen luonto on hieno, ja aivan kotiseuduiltakin löytyy uutta maisemaa ja maastoa. Luontokuvaus on aina mukavaa ja palkitsevaa ajanvietettä.












Tästä on hyvä lähteä nollaamaan viimeisetkin armeijan haamut pois päästä etelän aurinkoon, eli Barcelonaan lähtö huomenaamusta. Marraskuussa käväistiin viikon verran, joten kaupunki on tuttu ja isoimmat nähtävyydet on jo nähty. Erittäin hyvillä mielin lähtee uudestaan nauttimaan auringosta ja erilaisesta kulttuurista, sen verran positiivinen kokemus oli viime reissu.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

180 aamua



Yhdeksäs tammikuuta astuin palvelukseen, suorittamaan asevelvollisuutta, Helsingin Santahaminassa. Nyt, 180 aamua myöhemmin, olen armeijani käynyt ja reservin aurinko vihdoin paistaa lämpimästi. Kyseessä oli hyvinkin raskas ja uuvuttava puolivuotinen, joskin kokemuksena taatusti unohtumaton. Aika kultaa muistot, ja nyt jo monet asiat tuntuvat lievemmiltä kuin mitä ne tuolloin olivat. On siis hyvä hetki hiukan ruotia Puolustusvoimia organisaationa ja omaa kokemustani asepalveluksesta 2000-luvun Suomessa, niin kauan kuin se vielä jokseenkin tuoreena on muistissa.

Tiesin intin olevan yksilön oikeuksia ja vapauksia rajoittava paikka, mutta ei sitä käsitä ennen kuin on itse kokenut. Kyllä, joo, monet armeijat ovat varmasti huomattavasti tiukempia, mutta hyppääminen pakon alla hyvinkin vapaasta siviilielämästä oli kyllä kulttuurishokkina melkoinen, varsinkin vielä välivuoden jälkeen. Peruskoulutuskaudella yksikössämme oli erittäin tiukka kuri, oli sitten kyse aikamääreistä tai puhelimen käytöstä. Asiat tehtiin kunnolla ja tarkasti, löysäily ei kuulunut agendaan. Onneksi noin puolestavälistä eteenpäin paljon puhuttu sotilaallinen kuri väheni ja väheni, eikä kaikki ollut ihan niin justiinsa. Jatkuvan valvonnan, rangaistuksi tulemisen pelon sekä järjettömien aikamääreiden alla eläminen oli henkisesti hyvin raskasta puuhaa, jota jaksoi aikansa muttei olisi koko palvelus ongelmitta kulunut. Kurin heikentymisestä huolimatta sotilaan oikeudet ovat yleisesti ottaen melko naurettavat; ylempiarvoista totellaan aina, eikä päätöksistä juuri voi valittaa. Melko (ainakin näennäisesti) avoimessa länsimaalaisessa kulttuurissa on pelottavan mielenkiintoista löytää itsensä ympäristöstä, jossa ei vain ole vaihtoehtoja. Jo omat varusmiesjohtajat voivat uhkailla vaikka ja millä, ja kantahenkilökunta voi rangaista aivan maksimaalisen nihkeillä toimenpiteillä. Esimerkiksi lomien polttaminen on asia, jonka pelossa tuli itsekin tehtyä monet asiat mahdollisimman nuhteettomasti. Kerran jos toisenkin henkilökunta keksi iltavapaiden päälle jotain huomattavasti kehittävämpää tekemistä...Armeijassa on hyvin vähän vapauksia, eikä siihen totu oikeastaan missään kohti. Koko laitos lakiin kirjoitettua pakollisuuttaan myöten on yhtä suurta vapaudenriistoa.

                                                                         ***

Armeijan kenties suurin epäkohta on johtajat. Itselläni oli kolme ryhmänjohtajaa palvelukseni aikana, joista kaksi oli uskomattoman epäpäteviä ihmishylkiöitä, joiden kaltaisia en toivo kenellekään. Vastavuoroisesti on sanottava, että kaikki joukkueenjohtajani olivat erittäin hyviä ja mukavia, tilannetajuisia henkilöitä, joten eivät varusmiesjohtajat tosiaankaan kaikki ole huonoja. Johtajakoulutukseen pääsee hyvin helposti, käytännössä kuka tahansa vähänkin motivoitunut tai fyysisesti hyvässä kunnossa oleva pääsee Aliupseerikouluun; tiedän koko yksiköstämme tasan yhden henkilön, joka sinne halusi muttei päässyt. Siellä sitten oleillaan neljä kuukautta tehden about samat hommat kuin miehistökin, lisäten hiukan rankemmat tutkinnot ja tietysti itse johtamiseen liittyvän koulutuksen, minkä jälkeen saadaan pari nappulaa hihaan ja ta-dah, käytännössä rajaton käskyvalta kaikkiin tuleviin alokkaisiin ja sotamiehiin. Systeemi toimisi, jos johtajakoulutukseen ei hakisi koulukiusatut, syrjityt tapaukset, jotka luulevat itseään puolijumaliksi saatuaan ne pari kultaista auraa. Osa johtajista osaa olla niin täydellisiä kusipäitä ja ennen kaikkea täysin tarpeettomasti että ei tiedä miten päin olisi. Varsinkin kun ottaa huomioon kuinka suuri valta varusmiesjohtajilla on, on kyseessä asia joka pisti vihaksi monet kerrat. Mielivaltaista vallankäyttöä esiintyi huomattavissa määrin. P-kaudella tupamme esimiehellä oli tapana pitää meitä iltaisin noin 40 minuuttia seisomassa ja korjailemassa pinkkojamme, samalla kun keskittyi aukomaan päätä eräälle alokkaalle. J-kauden ryhmänjohtajamme lähinnä haukkui jokaista meistä vuorotellen, kritisoiden käytännössä jokaista tekemäämme asiaa sekä syyttäen meitä milloin mistäkin olemattomasta virheestä. Muistan hyökkäyksen, jossa kärkitunnustelijana eksyin vetäen näin ryhmän mukanani eksyksiin. Myöhemmin ilmeni, että herra alikersantti oli antanut minulle väärän suunnan; kiitoksena hän ensin haukkui minut kouluttajallemme, jonka jälkeen keskittyi seuraavat pari viikkoa nälvimään meitä tunnustelijoita suunnistustaidoistamme. Ja tuollaisen tapauksen perässä pitäisi mennä sotaan ja totella tämän käskyjä kyselemättä? Ei todellakaan. Sama kaveri järjesti joukkuelaisemme kahdentoista päivän poistumiskieltoon absoluuttisen naurettavasta syystä, ja vihjaili aina muutenkin mahdollisista kurinpidollisista toimenpiteistä joita hän pystyisi järjestämään jos joku meistä tekisi jotain mikä ei häntä miellyttäisi. Aivan viimeisinä päivinä hän uhkasi vetää minua turpaan jossen pidä päätäni kiinni. Oli mukavat muutama kuukautta nukkua samassa tuvassa hänen kanssaan. Overall, osa varusmiesjohtajista luulee olevansa vain niin paljon parempia ihmisiä kuin alempiarvoiset että voisivat kohdella näitä kuin paskaa. Ei ihme että meilläkin napsahti muutamat poistumiskiellot ja lukuisat puhuttelut niskuroinnista. Annetaan kuitenkin kredittiä samalla niille hyville johtajille, joiden johtamistapa pysyi ihmisläheisenä ja jotka keskittyivät olennaiseen. Arvostan. Johtajilla on kuitenkin niin älyttömän suuri vaikutus miehistön armeija-aikaan, että heidät pitäisi valikoida tarkemmin. Huono johtaja tuhoaa alaistensa motivaation hyvin nopeasti, tästä vahva henkilökohtainen kokemus.

                                                                             ***

“Puolustusvoimat on Suomen suurin kuntokoulu”. Paljon käytetty mainoslause, josta olen hyvin eri mieltä. Jopa kapteenimme myönsi kyseisen lausahduksen liioitteluksi. Peruskuntoni hiukan nousi, ja totuin kantamaan paljon romua päälläni juosten samalla parinsadan metrin matkoja. Käsivoimat paranivat. Mitään massiivisen radikaalia muutosta, mitä ei olisi siviilissä samalla tai pienemmällä vaivalla saanut aikaan, ei tapahtunut. Painoni tippui, mutta tästä iso kiitos kuuluu epäravitsevalle ruoalle ja yleisesti kuluttavalle arjelle. Monet huippukunnossa olevat valittelivat kunnon heikentymistä palveluksen aikana. Eipä siinä oikeastaan ongelmaa, ehkä hiukan enemmän odotin tältä saralta armeijalta, mutte ei tuo nyt varsinaisesti haitannut. Sen sijaan se mikä haittasi suurestikin, on armeijan tapa parantaa kuntoa ja kestävyyttä. Äkkiseltään parikymmentä kiloa taisteluvarustusta niskaan ja sitten mennään, tai talvikumisaappaissa & ampumavarustuksessa lähdetään juoksemaan pitkää matkaa ampumaradalle. Vastaavaan tottumattomalle kyseessä on hyvin rankka ja kuluttava prosessi, eikä siinä paljoa urheilutaustat auta. Itsekin aktiivista liikuntaa suurimman osan elämästäni harrastaneena olin aika ajoin vaikeuksissa fyysisten suoritusten kanssa. Epämukavaa ja vittumaista intissä kuuluukin olla, ei se hauska paikka yritäkään olla, mutta tällä toimintamallilla rikotaan palvelustaan käyvien paikat. Eikö ole jo puolustusvoimien itsensä kannalta typerää rikkoa suhteellisen suurelta määrältä alokkaista selkä tai polvet jo armeijan alussa, niin että nämä lähtevät E:n tai C:n papereilla kotiin tai vaihtoehtoisesti siirtyvät B-miehiksi lajittelemaan postia esikuntaan? Omalta osalta kärsin penikoiden tulehtumisesta lähes puolet palveluksesta, sekä polven rasitusvammasta kuusi viikkoa. Koko tänä aikana hain vapautuksia yhteensä seitsemän päivän verran rästimisen pelossa; en halunnut yhtienkään viikonloppulomien palavan.
Tästä pääsemmekin vapautuksiin ja terveydenhuoltoon yleisesti. Varuskuntasairaala, tuttavallisemmin veksi, on yksi iso vitsi. Joko henkilökunta on ammatitaidotonta tai toimii hyvinkin hämmentävien ohjesääntöjen mukaisesti, sen verran perseestä revittyä touhu usein on. Vapautuksia saa puhuttua itselleen naurettavan helposti, mutta oikeasti kipeänä syötetään Buranaa ja annetaan pari lievää vapautusta. Parhaimmillaan porukka on puhunut itselleen kotihoitoa terveenä, samalla kun talven kovasta flunssasta ei ole saanut päivääkään vapautusta. Johdonmukaisuus päätöksissä loistaa poissaolollaan, eikä lääkäreiden ratkaisumallit ole kovinkaan rakentavia. Yleensä juurikin lyödään särkylääkkeitä käteen ja sanotaan että lepää hiukan, eikä yritetä edes pureutua vammojen tai sairauksien alkuperään, saati sitten mahdollisiin vammakohtaisempiin hoitotoimenpiteisiin. P-kauden tupalaiseni, jolla oli polvi aivan totaalisen hajalla, sai odottaa aikaa röntgenkuvauksiin toista kuukautta, koska lääkäri ajatteli hänen liioittelevan, että kyseessä olisi vain lyhyehköllä levolla poistuva pikkuvamma. Kyseinen kaveri käveli intistä pois kepeillä, eikä saanut koko puolen vuoden aikana parannettua polveaan mihinkään suuntaan.
Koko vapautusten kanssa pelleily lähtee lapasesta jo siinä kohti kun ensimmäisinä päivinä käytännössä kielletään käymästä veksissä ellei ole mallia hengenhätä. “Vemppoja” syyllistetään, halveksutaan ja heille annetaan kaikkein turhimmat ja räkäisimmät siivoushommat (olen mm. lajitellut suksien siteitä vapautuksessa ollessani). Koko jutun takana on enimmäkseen “movetuksen” pelko, eli haetaan terveenä vapautuksia koska ei kiinnosta. Väittäisin kuitenkin, että varsinkin joidenkin johtajien parissa vallitsee periaate, jonka mukaan vammat tai flunssat ovat heikkous, josta pitää kärsiä hakematta vapautuksia. Vapautuksista rangaistaan kovalla kädellä myös rästimisten yms. kautta, mikä on tietenkin loogista, mutta täysin kohtuuttomuuksin asti menevää. Kaksi joukkuelaistani, jotka olivat J-kauden jokaisen päivän rivissä ja olivat pari viikonloppua kiinni virka-avussa suurimman osan ollessa lomilla, joutuivat myös juhannuksen virka-apuun, koska olivat olleet E-kauden alussa pari viikkoa poissa oikeiden vammojen takia. Eli ole pari viikkoa alkuaikoina vapautuksessa liikuntakyvyttömänä mutta tee suurin osa ajasta hommat moitteettomasti = loppuintti kaikki paskimmat hommat ja löysäilijän leima. Kaiken kaikkiaan vapautuksiin yleisesti negatiivinen suhtautuminen niin kasarmilla kuin lääkäreidenkin keskuudessa sekä vapautuksessa olemisesta äärimmäinen rankaiseminen yhdistettynä heti alussa fyysisesti hyvin rankkaan koulutukseen johtivat siihen, että suorituskykyni oli noin puolet palveluksesta selkeästi alle maksimin. Jokainen voi miettiä, voittiko puolustusvoimat tällä jotain.

                                                                              ***

Jokaisen, joka luulee voivansa opiskella jotakin tehokkaasti armeijan aikana, kannattaa miettiä uudestaan. Se vähäinen vapaa-aika mitä on (3h päivässä, plus loppuaikoina löysinä päivinä tyhjää aikaa pari tuntia) kuluu taatusti jonkin muun parissa. Herätys 06.00 ja yhdeksän tuntia taisteluharjoittelua pakkasessa huonolla ruoalla, huolto ja yksikön siivoaminen, minkä jälkeen pääset pariksi tunniksi vapaalle ennen nukkumista. Tuon vapaa-ajan vietät tuvassa kymmenen muun ihmisen kanssa, joten ääntä riittää ja lukurauha on suhteellinen käsite. Siinä kohti on ajatukset jossain aivan muualla kuin koulukirjoissa, ellei sitten ole aivan äärimmäisen motivoitunut. Ja siinäkin tapauksessa puhdas väsymys tekee opiskelemisesta huomattavasti tehottomampaa.
Muutenkin Puolustusvoimien näkökanta opiskelemiseen on mielenkiintoinen, sillä ensimmäisen parin kuukauden jälkeen yksikössämme ei enää myönnetty palvelusvapaata pääsykokeita varten, vaan siihen piti käyttää kuntoisuuslomia, jos sellaisia sattui olemaan. Samalla kuitenkin aktiiviset urheilijamme saivat 2-4 kertaa viikossa kuuden tunnin treenivapaita, ja voi arvata kuluiko tuo aika aina juurikin niihin treeneihin. Olettaisin palveluksen olleen henkisesti kevyempää noille henkilöille, sillä itse ainakin olisin ollut seitsemännessä taivaassa jos olisin edes kerran kahdessa viikossa saanut tuollaisen ekstra kuusituntisen vapaata, vielä mieluisan harrastuksen parissa. Mainio systeemi kyllä urheilijoille, ja yksi harvoista puolustusvoimien fiksuista ratkaisuista; tuo pääsykokeisiin vapaiden evääminen kuitenkin tuntuu treenivapaisiin heijastettuna kohtuuttomalta. Valtiolle hyödyllisintähän nimenomaan olisi saada ihmiset mahdollisimman nuorina jatko-opiskelemaan ja tätä kautta työpaikoille maksamaan veroja, mahdollisen välivuoden / jämäduunin sijaan, mikä saattaa olla seurauksena opiskelupaikan kariutumisesta. Ok, ei meitä estetty pääsykokeisiin osallistumasta, ja jokainen halukas niihin pääsikin, mutta tuntuu typerältä ettei opiskeluun millään tavoin kannusteta eikä edes pääsykokeiden kohdalla voi antaa muutaman tunnin vapaita erikseen.

                                                                             ***

Kenties kaikkein raskainta armeijassa on väsymys. Puoli vuotta univajetta johtaa siihen että joka ikisillä lomilla väsyttää joka ikinen ilta aikaisin, riippumatta paljonko on nukkunut edellisenä yönä ja mitä on tehnyt. On aivan uskomatonta miten väsynyt voi lomille tullessaan olla, vaikka olisi ollut kevyt kasarmiviikko. Itse nukuin keskimäärin sellaista vajaa seitsemää tuntia yössä kasarmilla ollessani, joten oikeastaan saman verran tai enemmän kuin vaikka lukioaikoina, mutta väsymyksen aste oli huimasti korkeampi. Fyysisiä hommia ja runsas ulkonaolo ilmeisesti uuvuttavat sen verran pahasti ettei edes pitkät lomat ja löysät viikot poistaneet väsymystä mihinkään. Sotilaan tärkeimpiin taitoihin kuuluukin mielestäni taito nukkua aina kun siihen on tilaisuus, tämän oppii leireillä varsinkin. Näin reserviin astuessa tuntuu siltä että voisi vain nukkua loputtomiin. Ei niin että tuo nyt olisi tuhonnut siviilielämän aktiviteetit täysin tai estänyt lomista nauttimasta, mutta kyllähän tuo hiukan alkoi rasittamaan, jatkuva yliväsymys. Leiriväsymys oli vielä aivan oma luokkansa, on se kyllä mielenkiintoista miten ihminen voi jaksaa suorittaa niin kovaa fyysistä suorituskykyä kuin tarkkaavaisuuttakin vaativaa harjoittelua nukuttuaan neljä yötä muutamaa tuntia melkoisen huonoissa olosuhteissa. Leirien jälkeen kun pääsi takaisin kasarmille, oli unenpuute jotain ennennäkemätöntä, omalla kohdallani ainakin.

                                                                            ***

Ei tule ikävä taisteluvarustusta
                                                                              ***

Toinen kuluttava asia on ravinto. Armeijassa on myös aina nälkä. Muonituskeskuksen ruoat olivat parempia kuin odotin, ja voittavat ainakin kouluruoan. Ruoka oli riittävän monipuolista, yleensä näytti ihan syötävältä ja vei nälän sillä hetkellä. Lähes joka päivä jälkiruokaa, leipää kiitettävän monipuolisesti, kaikenlaista pientä ekstraa. Ongelma olikin ruoan ravintoarvot, sillä noin parin tunnin sisään ateriasta oli aina nälkä uudestaan. Söin aina niin paljon kuin jaksoin mutta seuraavaan ateriaan mennessä nälkä oli taattu, ja usein nukkumaan mennessä oli jo melkoinen nälkä. En tiedä mikä ruoassa tarkemmin oli, mutta riittävän täyteen siitä ei tullut. Proteiinia ei ainakaan ollut tarpeeksi. Leiriruoat ja pakkisafka yleisestikin oli myös jännä ilmiö, varmasti jäi nälkä lähes poikkeuksetta. Ruoka myös muuttui mauttomammaksi, vähemmän ravitsevaksi ja ulkonäöltään luotaantyöntävämmäksi heti kun se siirtyi metallipönttöön. Varsinkin J-kauden leireillä ruokaa oli myös liian vähän, eikä useinkaan kaiklle sitä riittänyt. Loputtoman hauskaa. Hyvin nopeasti oppi tuomaan lomilta mukana omaa evästä, mikä sitten johtikin parin vuoden makeansyömistauon jälkeen suklaan suurkulutukseen. Ensimmäisen puolikkaan ajan kului Lidlin suklaapatukoita melkoiset määrät, loppuajat keskityin suklaalevyihin. Viikonloppuisin tuli syötyä kuin pieni sika, toivottavasti ei jää tavaksi näin armeijan jälkeiselle ajalle. Ei armeija nälkään tapa, mutta jos ns. turhia kiloja on niin ne kyllä tippuvat, ja ennen kaikkea ruokailutottumukset muuttuivat hyvinkin merkittävästi osaltani.

                                                                              ***

Armeijan hyväksi puoleksi lasken kyllä maastossa olemisen, vaikka se hajottikin suuresti ja usein. Luonnon armoilla oleminen opettaa paljon, oli sitten kyse talven -20 asteessa yöllisessä poterovartiossa olemisesta tai viiden päivän taisteluharjoituksesta sateen ynnä hyttysinvaasion seurana. Itse retkeilyä jonkin verran harrastaneena voin vain todeta näkökulmani avartuneen luonnon suhteen huomattavasti, ja nyt on viimeistään oppinut ettei sen kanssa tule pelleillä. Omilla retkeilyreissuilla voi sen teltan kuitenkin pystyttää juuri silloin kun huvittaa, eikä sitä tarvitse siirtää yöllä sen takia että se onkin viisi metriä liian lähellä tietä. Siinä on hymy kaukana kun palelee viidestä vaatekerroksesta huolimatta niin paljon että ajatukset ovat puhdasta epätoivoa ja tekisi lähinnä mieli itkeä, samalla kun tulisi puhdistaa asetta säkkipimeässä. Siinä sisäistää hyvin, mitä kaikkea tuttujen ja turvallisten seinien ulkopuolella odottaa. Pitkäaikaiseen maastossa olemiseen hankalissa olosuhteissa tulee valmistautua hyvin, myös henkisesti. Ei ollut helppo paikka. Tämä kuitenkin tosiaan kallistuu positiiviseksi kokemukseksi, näin jälkikäteen ajatellen. Luonnossa viihtyvänä ja siitä aina kiinnostuneena näen taas paremmin sen monet kasvot.

                                                                              ***

Sanotaan että on kaksi paikkaa, joissa näkee kaikenlaiset mahdolliset ihmiset: festarit ja armeija. Tämä pitää paikkansa. Armeija on todellinen ihmisluonteiden läpileikkaus, ja moneen kertaan tuli ihmeteltyä minkälaista porukkaa sitä voikin olla. Tutustuin suureen kasaan ihmisiä, joista montaakaan tuskin tulen vuosien päästä muistamaan. Muutama ihminen tuli vastaan, kenen kanssa todennäköisesti jossakin määrin edes pidän yhteyttä, edes joskus. Mitään sydänystäviä sieltä ei saanut, ja melkoisen suuri määrä tapauksia riitti, joihin teki aina välillä mieli ravistella hiukan. Raivostuttava on ihmistyyppi, joka luulee olevansa hauska pelleillessänsä ja olemalla sääntöjä noudattamatta. Joihinkin voi ehkä heidän huumorinsa upota, ei minuun. Ongelma heistä muodostuu kuitenkin armeijassa, jossa kaikkia rangaistaan yhden taistelijan virheistä. Lukemattomat kerrat juoksin ekstraa, vapaa-aikani jääti tai jouduin tekemään jämähommia muiden ihmisten takia, jotka jollain tapaa rikkoivat sääntöjä, yleensä täysin tietoisesti, aiheuttaen näen kaikille muillekin harmia. Minun takia ei juostu ylimääräistä kertaakaan koko palveluksen aikana, mutta itse kärsin jatkuvasti muiden perseilystä, oli se sitten juoksemisen tai yliluutnantin haukkujen muodossa. On suunnattoman palkitsevaa saada toistuvaa huonoa palautetta muiden ihmisten idiotismista. Kärkitapauksena lienee se, kun joku oli käynyt tarpeillaan pöntön päällä. Kansi kiinni. Mistä nämä ihmiset oikein tulevat? Noh, hyvää tuossakin on sietokyvyn kasvaminen; kuusi kuukautta lukittuna kahdensadan ihmisen kanssa tiiviiseen yhteiseloon pakottaa joustamaan hiukan. Sosiaaliset taidot eivät ainakaan huonontuneet.

                                                                               ***

Loppujen lopuksi nämä kuusi kuukautta armeijassa olivat erittäin opettavaista ja rankkaa aikaa, jonka aikana opin paljon, lähinnä itsestäni ja henkisen puolen asioista. Kyllähän se itse sotiminenkin onnistuu, mutta koen sen täysin marginaalisena taitoluokkana. Hajoamista, turhautumista ja puhdasta epätoivoa aikaan sisältyi myös huomattavasti, ja oli joukossa niin hyvässä kuin pahassakin paljon lähtemättömiä muistoja. Sain kaupunkitaistelijan koulutuksen ja toimin ryhmän varajohtajana 4kk, tein hommat kunnolla vaikka ne harvoin kovin miellyttäviä olivat. Kouluttajani loppusanat jäänevät mieleen: “Välillä elämä potkii päähän, mutta tehkää hommat kunnolla älkääkä luovuttako, kyllä työnteko aina lopulta palkitaan”. Tällä mentaliteetilla pyrittiin menemään, ja niin tulen jatkossakin tekemään. Olen kuitenkin hiukan kahden vaiheilla, suositellako asepalvelusta kenellekään, niin paskalta paikalta armeija usein tuntui. Joillekin armeijan opit varmasti sopivat; itse kärsin vapauden ja oman rauhan puutteesta sekä koko järjestelmän epäloogisuudesta niin paljon että olen enemmän kuin iloinen saadessani pukea siviilivaatteet vihdoin pysyvästi ylleni.