torstai 26. heinäkuuta 2012

Barcelona, Catalynua


Barcelona, 1,6 miljoonan ihmisen kaupunki Välimeren rannalla, edustaa hyvinkin erilaista kulttuuri kuin tämä pohjoinen kotimaamme. Viikko siellä oli jälleen virkistävä kokemus, joka toi uutta näkökulmaa arkielämään Suomessa.

Lähdimme siis toistamiseen viikon reissulle Barcelonaan ystäväni Leon kanssa. Tällä kertaa kyseessä oli hiukan erilainen matka, jo sesongin vuoksi, olihan nyt prime time ja turistisesonki vilkkaimmillaan. Mukana oli myös enemmän väkeä, sillä kaupungissa asuvan kaverimme lisäksi mukana oli tyttöystäväni Jemima neljän kaveruksensa kanssa, ja vietimme paljon aikaa koko porukalla. Sosialisoitua tuli siis hyvissä määrin, ja tutustuttua paremmin useampaan ihmiseen. Jo tältä osin matka oli menestys, sillä tylsää ei tosiaan tullut ja porukka oli mitä mainion. Kiitokset siis matkaseuralle.

Reissu sisälsi erinäköistä aktiviteettia, painottuen kuitenkin yleiseen juhlimiseen ja jossakin määrin alkoholin nauttimiseen. Minkä tästä voisi nostaa esille on klubit, sillä en ole koskaan ollut varsinaisessa yökerhossa niin Suomessa kuin ulkomaillakaan. Baareissa on tullut ravattua aivan liikaakin aikasemmin, nykyään aika pitkälti rauhoittunut asian kanssa, mutta kunnon klubitus ja “Sedulat” täällä kotosuomessa ovat jääneet täysin väliin. En ole koskaan viihtynyt edes baareissa missä on tanssilattia, liian lujaa mielikuvituksetonta jumputusmusiikkia sekä itseään tyrkyttäviä teinityttöjä. Yleensä on tullut istuttua iltaa pienissä, tunnelmallisissa (ja mahdollisimman halvoissa) baareissa/pubeissa, joissa voi rauhassa jutella kavereiden kanssa muutaman olusen turvin. Muutaman euron stobe, mukavat baarimikot, tilaa istua rauhassa ja hyvä jukeboxi...Mutta kuinkas ollakaan, etelän auringon alla päädyin sitten kahteen kertaan todelliselle klubille. Toinen reissu oli hiukan niin ja näin, otin sen lähinnä uutena kokemuksena, mutta toisella kerralla oli oikeasti hauskaa. Menimme Razzmatazz- klubille, lähinnä koska siellä soitti dj joita osa tytöistä kuunteli, Netsky. Lähemmäs 150 raskaamman musiikin livekeikkaa nähneenä oli mielenkiintoista löytää itsensä täysin eri musiikkigenren edustajaa todistamasta. Ja ennen kaikkea, viihdyin jopa varsin hyvin; yleisöä oli reippahasti ja ennen kaikkea kaikki oli erittäin hyvin messissä. Kunnon pomppiminen drum & bassin tahdissa kavereiden kanssa osoittautui mukavaksi illanviettotavaksi. Osa yleisöstä ei varmasti ollut pätkääkään kiinnostunut artistista, mutta oli kuitenkin aktiivisesti mukana koko keikan läpi; tämä oli mukava nähdä, sillä monen monta keikkaa olen nähnyt missä yleisö on turhan apaattinen / vähälukuinen. Joten, summa summarum, klubimeno hyvän keikan kanssa upposi kyllä minuun, mutta Suomessa ei vastaavaan pääse vahingossakaan törmäämään.


Domino Bar

Espanjalainen kulttuuri on hyvin erilainen kuin pohjoismainen. Ihmiset ovat jotenkin välittömämpiä, meluisampia, eläväisempiä. Barcelonan tapaisessa kaupungissa havaintoa tosin vääristää suuri villiintyneiden turistien määrä, mutta kyllä sen monista paikallisistakin huomaa. Se on sekä huono että hyvä asia, sillä itse en ainakaan kovin kauaa viihdy liiallisen metelin ja meiningin seassa, tarvitsen omaa rauhaa ja tilaa. Suomalainen jähmeys ei myöskään kuitenkaan ole loputtoman viihtyisä asia. Barcassa asiakas saattaa ottaa limun kaapista ja nähdessään pitkän kassajonon jättää rahat tiskille ja poistua, vastaava ei Suomessa tulisi kuuloonkaan; asiat on tehtävä tarkasti ja täsmällisesti. Taksikuskit saattavat ajaa vierekkäin ikkuna auki jutellen. Never gonna see that happen here. Ihmisten mentaliteetti kaikkeen on hiukan erilainen. Tämä näkyykin sitten huonoinakin puolina, esimerkiksi asiakaspalvelun huonoutena. Käytännössä aivan sama minne menet, palvelu on hidasta ja epätehokasta. Esimerkiksi eräässä pikaruokalassa myyjä jutteli samalla kaverinsa kanssa kuunnellssaan tilaustani, ja pari kertaahan se uusiksi meni. Ravintolassa odotimme puoli tuntia safkaa, ja olimme ainoat asiakkaat jotka eivät olleet saaneet ruokaa. Ei vain voi kestää niin kauaa. Perus kahvilassakin sen lämpimän leivän tekeminen vie hävyttömän kauan. Se on Suomen eduksi sanottava, että palvelu on enimmäkseen tehokasta ja asiallista, ja siihen tottuneena meinasi useampaan otteeseen hiukan tuskastua.

Ruokailu näin muuten on kyllä ehdoton plussa Barcelonalle. Ruoka on halpaa, tuoretta ja hyvää. Kahviloista saatavat bocadillot, lämpimät leivät, ovat aivan mahtavia, ja niitä tulikin syötyä jatkuvasti. Niinkin yksinkertainen asia kuin tuore leipä ja hyvät täytteet, mutta eipä kotimaasta vastaavanmakuista löydä. Toinen ultimaattisesti parempi lajike on kebaasi; paikallinen kebab maksaa sen 3,50e ja on noin kahdeksantoista kertaa parempaa kuin täällä. Ja annoksissa ei pihtailla, voisin vaikka vannoa että eräs syömäni rullakebab painoi reilusti yli kilon. Terasilla istuminen ja muutaman (halvan) oluen juominen pienen syötävän kera on hyvinkin rentouttavaa. Tapakset ovatkin aivan oma luokkansa, baarissa iskevä myöhäisillan nälkä pelastuu tällä pikkupurtavalla. Suomessa vaihtoehtona ylihinnoiteltu grillisafka, joka jättää vielä aamuun asti oksettavan rasvan maun suuhun.

Barcelona on kaupunkina hieno ja nähtävyys itsessään. Kapeat kadut ja kujat, korkeat ahtaat rakennukset pienen pienine parvekkeinee...Vanhanaikaisuus on koko ajan läsnä, onhan monet rakennukset jo kolmannella vuosisadallaan. Siellä sun täällä näkee hyvinkin vanhoja rakennelmia, kuten vaikkapa eräs 800-luvulla rakennettu kirkko vanhankaupungin syrjässä. Kirkkoja riittää muutenkin kaupungissa, ja monet niistä ovat hienoja nähtävyyksiä, jo vaikkapa puhtaasti arkkitehtuurinsa ansiosta. Joissain (mm. Església de Santa Maria del Mar) on jopa hyvinkin rauhallinen ja miellyttävä tunnelma sisälläkin. Itse katedraali ja Sagrada Familia ovat melko eeppisiä rakennelmia, joista varsinkin jälkimmäistä ihastellessa jää vain miettimään mihin kaikkeen ihminen halutessaan pystyy. Toisaalta kaupunki onkin sitten hyvin likainen, varsinkin pienemmät kujat ovat täynnä roskia ja näin kesän helteillä hajuhaitoilta ei välty juuri missään. Jätehuolto on ilmeisen heikolla tasolla, monet rakennukset huonossa kunnossa ja koko touhu kaupungin hyvinvointia kohtaan jollain tapaa välinpitämättömän oloista.



Huonokuntoisista rakennusista puheen ollen, hostellimme oli taas aikamoinen tapaus. Ensin meille annettiin väärä huone, jonka vaihdoimme kolmen yön jälkeen aivan toiseen rakennukseen ja eri nimellä toimineeseen hostelliin. Tiedä sitten millaisia sopimuksia niilläkin keskenään on. Jälkimmäisessä rakennuksessa huoneemme avain piti luovuttaa respaan aina kun poistuimme rakennuksesta, ja koko talo oli aivan hirvittävässä kunnossa. Maalipinta kärsinyt joka paikassa, ovet eivät meinanneet mennä kiinni ja niistä näki käytännössä läpi, ilmastointi oli ilmeisen tuntematon käsite, puiset portaat tuntuivat pettävän joka askeleella ja vessaa ei pystynyt vetämään. Ensimmäisessä hostellissa katto oli romahtamispisteessä, ja ikkunaa ei saanut suljettua.
Nämä ovat kuitenkin valintakysymyksiä, etsimme edullista vaihtoehtoa ja sitä tuo olikin. Marraskuussa, off-seasonilla, saimme samalla hinnalla huomattavasti laadukkaaman hostellin, mutta en valita. Jostain syystä en häiriinny heikkotasoisista asumisolosuhteista ja huonosta hygienista (lue: hygienian täydellisestä puutteesta) juurikaan. Kokemuksia ne nuokin ovat. Ei tuollaisessa pidempään asuisi, mutta viikko tai pari menee vallan mainiosti, sillä en siellä aikaa viettäny nukkumisen lisäksi muutamaa tuntia enempää koko reissun aikana yhteensä. Kunhan suihku ja sänky löytyy.


Kaupunkiin tulevia varoitetaan jatkuvasti varkaista, ja useampikin kaverini on jäänyt varkaan uhriksi. Itse onneksi kummallakin reissulla tältä välttynyt, mutta ymmärrän hyvin miksi on syytä olla varuillaan. Barcassa on hyvin paljon turisteja, ja suuressa väkimassassa on varkaille helppo napata vaikkapa takataskusta lompakko. Onnistuipa kaverini hävittäämän reppunsa penkiltä istuessaan siinä kolmen muun kanssa. Kyllä sitä yöllä yksin liikkuessa kujien läpi tuli käveltyä hyvin ripeällä tahdilla, vaihtaen kadunpuolta vastaantulijoiden myötä. Keskellä yötä ahdasta kujaa kävellessä kolmen seisoskelevan paikallisen sinua tuijottaessa herää kyllä ajatuksia.

Rannat tuli tällä kertaa myös koettua, ja olihan ne aikas mahtavia. En rannalla makoilusta ole ikinä oikein pitänyt, jotenkin liian pitkäveteistä puuhaa, kun en aurinkoakaan ikinä ole erikseen ottanut. Ilman sitä väkimassaa voisi olla vielä rentoakin, mallia muutama kaveri, hyvää musiikkia ja aurinkoinen ranta, mutta parin tuhannen muun hengen kanssa vierekkäin makaaminen ei ole kovin viihtyisää. Mutta se meri. Välimeri aaltoineen, se on kyllä kokemisen arvoista. Voisin asua Välimeren rannalla muuten huonoissa olosuhteissa pelkästään meren takia. Vesi yleisesti on aina muutenkin kiehtonut minua, oli sitten kyseessä joki tai kotoinen järvi, ja meri se vasta jotain onkin. Veden äärellä voi uppoutua ajatuksiin aivan omalla tavalla, ja haluisin kovasti asua aina veden läheisyydessä. Lämpimässä meressä uiminen ja aaltoihin heittäytyminen oli suurenmoista.

Erityismaininta pitääkin antaa vielä Font Màgicalle, uskomattoman tunnelmalliselle suihkulähdeshowlle. Enpä ole vastaavaa nähnyt, klassisen musiikin soidessa toistakymmentä metriä korkeiden eriväristen vesipatsaiden tanssia katsellessa oli kyllä harras fiilis. Upea näytös, jota olisi voinut katsella vaikka kuinka monta tuntia.

Font Màgica
Loistoreissu siis kaiken kaikkiaan oli, vaikkei nyt kulttuurimatkaksi voi hyvällä tahdollakaan väittää, mutta hauskaa ja rentouttavaa oli. Jemiman kanssa matkailu oli mahtavaa, ja kohteena Barcelona on aina palaamisen arvoinen. +32 asteesta ja sinisestä taivaasta paluu Suomen sateiseen kesään vaatii hetken totuttelua, mutta tästä sitten loppukesän viettoon.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Paluu siviiliin

Ensimmäinen viikko siviilielämää takanapäin, ja armeija alkaa tuntua jo kaukaiselta asialta. Mennyt puolivuotinen tuntuu yhdeltä epämääräiseltä möykyltä, josta ei yksityiskohtia erotu ellei ala erikseen miettimään. Armeijasta päällimmäisenä tulee mieleen hyvät lomat, joita riitti. Kasarmiarki tuntuu enää epätodelliselta, sumuiselta muistolta.

Viikon sisään on mahtunut kaikenlaista mukavaa loma-arkeen palaamisaktiviteettia. Tyttöystävän kanssa oleilua, Necromundan pelailua kavereiden kanssa, hyvän ystäväni Leon synttärit Isoroba 10:ssä leppoisasti, Munchkinin pelaamista ja yleistä geimausta parin kaverin kanssa meillä...Mökillä tuli käytyä parin päivän verran, ja tuo osoittautui hyvin antoisaksi reissuksi. Lähes kymmenen tuntia kului metsissä kuvaillessa, ja Suomen luonnosta saa kyllä ehdottomasti hienoa kuvamateriaalia. Suomen luonto on hieno, ja aivan kotiseuduiltakin löytyy uutta maisemaa ja maastoa. Luontokuvaus on aina mukavaa ja palkitsevaa ajanvietettä.












Tästä on hyvä lähteä nollaamaan viimeisetkin armeijan haamut pois päästä etelän aurinkoon, eli Barcelonaan lähtö huomenaamusta. Marraskuussa käväistiin viikon verran, joten kaupunki on tuttu ja isoimmat nähtävyydet on jo nähty. Erittäin hyvillä mielin lähtee uudestaan nauttimaan auringosta ja erilaisesta kulttuurista, sen verran positiivinen kokemus oli viime reissu.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

180 aamua



Yhdeksäs tammikuuta astuin palvelukseen, suorittamaan asevelvollisuutta, Helsingin Santahaminassa. Nyt, 180 aamua myöhemmin, olen armeijani käynyt ja reservin aurinko vihdoin paistaa lämpimästi. Kyseessä oli hyvinkin raskas ja uuvuttava puolivuotinen, joskin kokemuksena taatusti unohtumaton. Aika kultaa muistot, ja nyt jo monet asiat tuntuvat lievemmiltä kuin mitä ne tuolloin olivat. On siis hyvä hetki hiukan ruotia Puolustusvoimia organisaationa ja omaa kokemustani asepalveluksesta 2000-luvun Suomessa, niin kauan kuin se vielä jokseenkin tuoreena on muistissa.

Tiesin intin olevan yksilön oikeuksia ja vapauksia rajoittava paikka, mutta ei sitä käsitä ennen kuin on itse kokenut. Kyllä, joo, monet armeijat ovat varmasti huomattavasti tiukempia, mutta hyppääminen pakon alla hyvinkin vapaasta siviilielämästä oli kyllä kulttuurishokkina melkoinen, varsinkin vielä välivuoden jälkeen. Peruskoulutuskaudella yksikössämme oli erittäin tiukka kuri, oli sitten kyse aikamääreistä tai puhelimen käytöstä. Asiat tehtiin kunnolla ja tarkasti, löysäily ei kuulunut agendaan. Onneksi noin puolestavälistä eteenpäin paljon puhuttu sotilaallinen kuri väheni ja väheni, eikä kaikki ollut ihan niin justiinsa. Jatkuvan valvonnan, rangaistuksi tulemisen pelon sekä järjettömien aikamääreiden alla eläminen oli henkisesti hyvin raskasta puuhaa, jota jaksoi aikansa muttei olisi koko palvelus ongelmitta kulunut. Kurin heikentymisestä huolimatta sotilaan oikeudet ovat yleisesti ottaen melko naurettavat; ylempiarvoista totellaan aina, eikä päätöksistä juuri voi valittaa. Melko (ainakin näennäisesti) avoimessa länsimaalaisessa kulttuurissa on pelottavan mielenkiintoista löytää itsensä ympäristöstä, jossa ei vain ole vaihtoehtoja. Jo omat varusmiesjohtajat voivat uhkailla vaikka ja millä, ja kantahenkilökunta voi rangaista aivan maksimaalisen nihkeillä toimenpiteillä. Esimerkiksi lomien polttaminen on asia, jonka pelossa tuli itsekin tehtyä monet asiat mahdollisimman nuhteettomasti. Kerran jos toisenkin henkilökunta keksi iltavapaiden päälle jotain huomattavasti kehittävämpää tekemistä...Armeijassa on hyvin vähän vapauksia, eikä siihen totu oikeastaan missään kohti. Koko laitos lakiin kirjoitettua pakollisuuttaan myöten on yhtä suurta vapaudenriistoa.

                                                                         ***

Armeijan kenties suurin epäkohta on johtajat. Itselläni oli kolme ryhmänjohtajaa palvelukseni aikana, joista kaksi oli uskomattoman epäpäteviä ihmishylkiöitä, joiden kaltaisia en toivo kenellekään. Vastavuoroisesti on sanottava, että kaikki joukkueenjohtajani olivat erittäin hyviä ja mukavia, tilannetajuisia henkilöitä, joten eivät varusmiesjohtajat tosiaankaan kaikki ole huonoja. Johtajakoulutukseen pääsee hyvin helposti, käytännössä kuka tahansa vähänkin motivoitunut tai fyysisesti hyvässä kunnossa oleva pääsee Aliupseerikouluun; tiedän koko yksiköstämme tasan yhden henkilön, joka sinne halusi muttei päässyt. Siellä sitten oleillaan neljä kuukautta tehden about samat hommat kuin miehistökin, lisäten hiukan rankemmat tutkinnot ja tietysti itse johtamiseen liittyvän koulutuksen, minkä jälkeen saadaan pari nappulaa hihaan ja ta-dah, käytännössä rajaton käskyvalta kaikkiin tuleviin alokkaisiin ja sotamiehiin. Systeemi toimisi, jos johtajakoulutukseen ei hakisi koulukiusatut, syrjityt tapaukset, jotka luulevat itseään puolijumaliksi saatuaan ne pari kultaista auraa. Osa johtajista osaa olla niin täydellisiä kusipäitä ja ennen kaikkea täysin tarpeettomasti että ei tiedä miten päin olisi. Varsinkin kun ottaa huomioon kuinka suuri valta varusmiesjohtajilla on, on kyseessä asia joka pisti vihaksi monet kerrat. Mielivaltaista vallankäyttöä esiintyi huomattavissa määrin. P-kaudella tupamme esimiehellä oli tapana pitää meitä iltaisin noin 40 minuuttia seisomassa ja korjailemassa pinkkojamme, samalla kun keskittyi aukomaan päätä eräälle alokkaalle. J-kauden ryhmänjohtajamme lähinnä haukkui jokaista meistä vuorotellen, kritisoiden käytännössä jokaista tekemäämme asiaa sekä syyttäen meitä milloin mistäkin olemattomasta virheestä. Muistan hyökkäyksen, jossa kärkitunnustelijana eksyin vetäen näin ryhmän mukanani eksyksiin. Myöhemmin ilmeni, että herra alikersantti oli antanut minulle väärän suunnan; kiitoksena hän ensin haukkui minut kouluttajallemme, jonka jälkeen keskittyi seuraavat pari viikkoa nälvimään meitä tunnustelijoita suunnistustaidoistamme. Ja tuollaisen tapauksen perässä pitäisi mennä sotaan ja totella tämän käskyjä kyselemättä? Ei todellakaan. Sama kaveri järjesti joukkuelaisemme kahdentoista päivän poistumiskieltoon absoluuttisen naurettavasta syystä, ja vihjaili aina muutenkin mahdollisista kurinpidollisista toimenpiteistä joita hän pystyisi järjestämään jos joku meistä tekisi jotain mikä ei häntä miellyttäisi. Aivan viimeisinä päivinä hän uhkasi vetää minua turpaan jossen pidä päätäni kiinni. Oli mukavat muutama kuukautta nukkua samassa tuvassa hänen kanssaan. Overall, osa varusmiesjohtajista luulee olevansa vain niin paljon parempia ihmisiä kuin alempiarvoiset että voisivat kohdella näitä kuin paskaa. Ei ihme että meilläkin napsahti muutamat poistumiskiellot ja lukuisat puhuttelut niskuroinnista. Annetaan kuitenkin kredittiä samalla niille hyville johtajille, joiden johtamistapa pysyi ihmisläheisenä ja jotka keskittyivät olennaiseen. Arvostan. Johtajilla on kuitenkin niin älyttömän suuri vaikutus miehistön armeija-aikaan, että heidät pitäisi valikoida tarkemmin. Huono johtaja tuhoaa alaistensa motivaation hyvin nopeasti, tästä vahva henkilökohtainen kokemus.

                                                                             ***

“Puolustusvoimat on Suomen suurin kuntokoulu”. Paljon käytetty mainoslause, josta olen hyvin eri mieltä. Jopa kapteenimme myönsi kyseisen lausahduksen liioitteluksi. Peruskuntoni hiukan nousi, ja totuin kantamaan paljon romua päälläni juosten samalla parinsadan metrin matkoja. Käsivoimat paranivat. Mitään massiivisen radikaalia muutosta, mitä ei olisi siviilissä samalla tai pienemmällä vaivalla saanut aikaan, ei tapahtunut. Painoni tippui, mutta tästä iso kiitos kuuluu epäravitsevalle ruoalle ja yleisesti kuluttavalle arjelle. Monet huippukunnossa olevat valittelivat kunnon heikentymistä palveluksen aikana. Eipä siinä oikeastaan ongelmaa, ehkä hiukan enemmän odotin tältä saralta armeijalta, mutte ei tuo nyt varsinaisesti haitannut. Sen sijaan se mikä haittasi suurestikin, on armeijan tapa parantaa kuntoa ja kestävyyttä. Äkkiseltään parikymmentä kiloa taisteluvarustusta niskaan ja sitten mennään, tai talvikumisaappaissa & ampumavarustuksessa lähdetään juoksemaan pitkää matkaa ampumaradalle. Vastaavaan tottumattomalle kyseessä on hyvin rankka ja kuluttava prosessi, eikä siinä paljoa urheilutaustat auta. Itsekin aktiivista liikuntaa suurimman osan elämästäni harrastaneena olin aika ajoin vaikeuksissa fyysisten suoritusten kanssa. Epämukavaa ja vittumaista intissä kuuluukin olla, ei se hauska paikka yritäkään olla, mutta tällä toimintamallilla rikotaan palvelustaan käyvien paikat. Eikö ole jo puolustusvoimien itsensä kannalta typerää rikkoa suhteellisen suurelta määrältä alokkaista selkä tai polvet jo armeijan alussa, niin että nämä lähtevät E:n tai C:n papereilla kotiin tai vaihtoehtoisesti siirtyvät B-miehiksi lajittelemaan postia esikuntaan? Omalta osalta kärsin penikoiden tulehtumisesta lähes puolet palveluksesta, sekä polven rasitusvammasta kuusi viikkoa. Koko tänä aikana hain vapautuksia yhteensä seitsemän päivän verran rästimisen pelossa; en halunnut yhtienkään viikonloppulomien palavan.
Tästä pääsemmekin vapautuksiin ja terveydenhuoltoon yleisesti. Varuskuntasairaala, tuttavallisemmin veksi, on yksi iso vitsi. Joko henkilökunta on ammatitaidotonta tai toimii hyvinkin hämmentävien ohjesääntöjen mukaisesti, sen verran perseestä revittyä touhu usein on. Vapautuksia saa puhuttua itselleen naurettavan helposti, mutta oikeasti kipeänä syötetään Buranaa ja annetaan pari lievää vapautusta. Parhaimmillaan porukka on puhunut itselleen kotihoitoa terveenä, samalla kun talven kovasta flunssasta ei ole saanut päivääkään vapautusta. Johdonmukaisuus päätöksissä loistaa poissaolollaan, eikä lääkäreiden ratkaisumallit ole kovinkaan rakentavia. Yleensä juurikin lyödään särkylääkkeitä käteen ja sanotaan että lepää hiukan, eikä yritetä edes pureutua vammojen tai sairauksien alkuperään, saati sitten mahdollisiin vammakohtaisempiin hoitotoimenpiteisiin. P-kauden tupalaiseni, jolla oli polvi aivan totaalisen hajalla, sai odottaa aikaa röntgenkuvauksiin toista kuukautta, koska lääkäri ajatteli hänen liioittelevan, että kyseessä olisi vain lyhyehköllä levolla poistuva pikkuvamma. Kyseinen kaveri käveli intistä pois kepeillä, eikä saanut koko puolen vuoden aikana parannettua polveaan mihinkään suuntaan.
Koko vapautusten kanssa pelleily lähtee lapasesta jo siinä kohti kun ensimmäisinä päivinä käytännössä kielletään käymästä veksissä ellei ole mallia hengenhätä. “Vemppoja” syyllistetään, halveksutaan ja heille annetaan kaikkein turhimmat ja räkäisimmät siivoushommat (olen mm. lajitellut suksien siteitä vapautuksessa ollessani). Koko jutun takana on enimmäkseen “movetuksen” pelko, eli haetaan terveenä vapautuksia koska ei kiinnosta. Väittäisin kuitenkin, että varsinkin joidenkin johtajien parissa vallitsee periaate, jonka mukaan vammat tai flunssat ovat heikkous, josta pitää kärsiä hakematta vapautuksia. Vapautuksista rangaistaan kovalla kädellä myös rästimisten yms. kautta, mikä on tietenkin loogista, mutta täysin kohtuuttomuuksin asti menevää. Kaksi joukkuelaistani, jotka olivat J-kauden jokaisen päivän rivissä ja olivat pari viikonloppua kiinni virka-avussa suurimman osan ollessa lomilla, joutuivat myös juhannuksen virka-apuun, koska olivat olleet E-kauden alussa pari viikkoa poissa oikeiden vammojen takia. Eli ole pari viikkoa alkuaikoina vapautuksessa liikuntakyvyttömänä mutta tee suurin osa ajasta hommat moitteettomasti = loppuintti kaikki paskimmat hommat ja löysäilijän leima. Kaiken kaikkiaan vapautuksiin yleisesti negatiivinen suhtautuminen niin kasarmilla kuin lääkäreidenkin keskuudessa sekä vapautuksessa olemisesta äärimmäinen rankaiseminen yhdistettynä heti alussa fyysisesti hyvin rankkaan koulutukseen johtivat siihen, että suorituskykyni oli noin puolet palveluksesta selkeästi alle maksimin. Jokainen voi miettiä, voittiko puolustusvoimat tällä jotain.

                                                                              ***

Jokaisen, joka luulee voivansa opiskella jotakin tehokkaasti armeijan aikana, kannattaa miettiä uudestaan. Se vähäinen vapaa-aika mitä on (3h päivässä, plus loppuaikoina löysinä päivinä tyhjää aikaa pari tuntia) kuluu taatusti jonkin muun parissa. Herätys 06.00 ja yhdeksän tuntia taisteluharjoittelua pakkasessa huonolla ruoalla, huolto ja yksikön siivoaminen, minkä jälkeen pääset pariksi tunniksi vapaalle ennen nukkumista. Tuon vapaa-ajan vietät tuvassa kymmenen muun ihmisen kanssa, joten ääntä riittää ja lukurauha on suhteellinen käsite. Siinä kohti on ajatukset jossain aivan muualla kuin koulukirjoissa, ellei sitten ole aivan äärimmäisen motivoitunut. Ja siinäkin tapauksessa puhdas väsymys tekee opiskelemisesta huomattavasti tehottomampaa.
Muutenkin Puolustusvoimien näkökanta opiskelemiseen on mielenkiintoinen, sillä ensimmäisen parin kuukauden jälkeen yksikössämme ei enää myönnetty palvelusvapaata pääsykokeita varten, vaan siihen piti käyttää kuntoisuuslomia, jos sellaisia sattui olemaan. Samalla kuitenkin aktiiviset urheilijamme saivat 2-4 kertaa viikossa kuuden tunnin treenivapaita, ja voi arvata kuluiko tuo aika aina juurikin niihin treeneihin. Olettaisin palveluksen olleen henkisesti kevyempää noille henkilöille, sillä itse ainakin olisin ollut seitsemännessä taivaassa jos olisin edes kerran kahdessa viikossa saanut tuollaisen ekstra kuusituntisen vapaata, vielä mieluisan harrastuksen parissa. Mainio systeemi kyllä urheilijoille, ja yksi harvoista puolustusvoimien fiksuista ratkaisuista; tuo pääsykokeisiin vapaiden evääminen kuitenkin tuntuu treenivapaisiin heijastettuna kohtuuttomalta. Valtiolle hyödyllisintähän nimenomaan olisi saada ihmiset mahdollisimman nuorina jatko-opiskelemaan ja tätä kautta työpaikoille maksamaan veroja, mahdollisen välivuoden / jämäduunin sijaan, mikä saattaa olla seurauksena opiskelupaikan kariutumisesta. Ok, ei meitä estetty pääsykokeisiin osallistumasta, ja jokainen halukas niihin pääsikin, mutta tuntuu typerältä ettei opiskeluun millään tavoin kannusteta eikä edes pääsykokeiden kohdalla voi antaa muutaman tunnin vapaita erikseen.

                                                                             ***

Kenties kaikkein raskainta armeijassa on väsymys. Puoli vuotta univajetta johtaa siihen että joka ikisillä lomilla väsyttää joka ikinen ilta aikaisin, riippumatta paljonko on nukkunut edellisenä yönä ja mitä on tehnyt. On aivan uskomatonta miten väsynyt voi lomille tullessaan olla, vaikka olisi ollut kevyt kasarmiviikko. Itse nukuin keskimäärin sellaista vajaa seitsemää tuntia yössä kasarmilla ollessani, joten oikeastaan saman verran tai enemmän kuin vaikka lukioaikoina, mutta väsymyksen aste oli huimasti korkeampi. Fyysisiä hommia ja runsas ulkonaolo ilmeisesti uuvuttavat sen verran pahasti ettei edes pitkät lomat ja löysät viikot poistaneet väsymystä mihinkään. Sotilaan tärkeimpiin taitoihin kuuluukin mielestäni taito nukkua aina kun siihen on tilaisuus, tämän oppii leireillä varsinkin. Näin reserviin astuessa tuntuu siltä että voisi vain nukkua loputtomiin. Ei niin että tuo nyt olisi tuhonnut siviilielämän aktiviteetit täysin tai estänyt lomista nauttimasta, mutta kyllähän tuo hiukan alkoi rasittamaan, jatkuva yliväsymys. Leiriväsymys oli vielä aivan oma luokkansa, on se kyllä mielenkiintoista miten ihminen voi jaksaa suorittaa niin kovaa fyysistä suorituskykyä kuin tarkkaavaisuuttakin vaativaa harjoittelua nukuttuaan neljä yötä muutamaa tuntia melkoisen huonoissa olosuhteissa. Leirien jälkeen kun pääsi takaisin kasarmille, oli unenpuute jotain ennennäkemätöntä, omalla kohdallani ainakin.

                                                                            ***

Ei tule ikävä taisteluvarustusta
                                                                              ***

Toinen kuluttava asia on ravinto. Armeijassa on myös aina nälkä. Muonituskeskuksen ruoat olivat parempia kuin odotin, ja voittavat ainakin kouluruoan. Ruoka oli riittävän monipuolista, yleensä näytti ihan syötävältä ja vei nälän sillä hetkellä. Lähes joka päivä jälkiruokaa, leipää kiitettävän monipuolisesti, kaikenlaista pientä ekstraa. Ongelma olikin ruoan ravintoarvot, sillä noin parin tunnin sisään ateriasta oli aina nälkä uudestaan. Söin aina niin paljon kuin jaksoin mutta seuraavaan ateriaan mennessä nälkä oli taattu, ja usein nukkumaan mennessä oli jo melkoinen nälkä. En tiedä mikä ruoassa tarkemmin oli, mutta riittävän täyteen siitä ei tullut. Proteiinia ei ainakaan ollut tarpeeksi. Leiriruoat ja pakkisafka yleisestikin oli myös jännä ilmiö, varmasti jäi nälkä lähes poikkeuksetta. Ruoka myös muuttui mauttomammaksi, vähemmän ravitsevaksi ja ulkonäöltään luotaantyöntävämmäksi heti kun se siirtyi metallipönttöön. Varsinkin J-kauden leireillä ruokaa oli myös liian vähän, eikä useinkaan kaiklle sitä riittänyt. Loputtoman hauskaa. Hyvin nopeasti oppi tuomaan lomilta mukana omaa evästä, mikä sitten johtikin parin vuoden makeansyömistauon jälkeen suklaan suurkulutukseen. Ensimmäisen puolikkaan ajan kului Lidlin suklaapatukoita melkoiset määrät, loppuajat keskityin suklaalevyihin. Viikonloppuisin tuli syötyä kuin pieni sika, toivottavasti ei jää tavaksi näin armeijan jälkeiselle ajalle. Ei armeija nälkään tapa, mutta jos ns. turhia kiloja on niin ne kyllä tippuvat, ja ennen kaikkea ruokailutottumukset muuttuivat hyvinkin merkittävästi osaltani.

                                                                              ***

Armeijan hyväksi puoleksi lasken kyllä maastossa olemisen, vaikka se hajottikin suuresti ja usein. Luonnon armoilla oleminen opettaa paljon, oli sitten kyse talven -20 asteessa yöllisessä poterovartiossa olemisesta tai viiden päivän taisteluharjoituksesta sateen ynnä hyttysinvaasion seurana. Itse retkeilyä jonkin verran harrastaneena voin vain todeta näkökulmani avartuneen luonnon suhteen huomattavasti, ja nyt on viimeistään oppinut ettei sen kanssa tule pelleillä. Omilla retkeilyreissuilla voi sen teltan kuitenkin pystyttää juuri silloin kun huvittaa, eikä sitä tarvitse siirtää yöllä sen takia että se onkin viisi metriä liian lähellä tietä. Siinä on hymy kaukana kun palelee viidestä vaatekerroksesta huolimatta niin paljon että ajatukset ovat puhdasta epätoivoa ja tekisi lähinnä mieli itkeä, samalla kun tulisi puhdistaa asetta säkkipimeässä. Siinä sisäistää hyvin, mitä kaikkea tuttujen ja turvallisten seinien ulkopuolella odottaa. Pitkäaikaiseen maastossa olemiseen hankalissa olosuhteissa tulee valmistautua hyvin, myös henkisesti. Ei ollut helppo paikka. Tämä kuitenkin tosiaan kallistuu positiiviseksi kokemukseksi, näin jälkikäteen ajatellen. Luonnossa viihtyvänä ja siitä aina kiinnostuneena näen taas paremmin sen monet kasvot.

                                                                              ***

Sanotaan että on kaksi paikkaa, joissa näkee kaikenlaiset mahdolliset ihmiset: festarit ja armeija. Tämä pitää paikkansa. Armeija on todellinen ihmisluonteiden läpileikkaus, ja moneen kertaan tuli ihmeteltyä minkälaista porukkaa sitä voikin olla. Tutustuin suureen kasaan ihmisiä, joista montaakaan tuskin tulen vuosien päästä muistamaan. Muutama ihminen tuli vastaan, kenen kanssa todennäköisesti jossakin määrin edes pidän yhteyttä, edes joskus. Mitään sydänystäviä sieltä ei saanut, ja melkoisen suuri määrä tapauksia riitti, joihin teki aina välillä mieli ravistella hiukan. Raivostuttava on ihmistyyppi, joka luulee olevansa hauska pelleillessänsä ja olemalla sääntöjä noudattamatta. Joihinkin voi ehkä heidän huumorinsa upota, ei minuun. Ongelma heistä muodostuu kuitenkin armeijassa, jossa kaikkia rangaistaan yhden taistelijan virheistä. Lukemattomat kerrat juoksin ekstraa, vapaa-aikani jääti tai jouduin tekemään jämähommia muiden ihmisten takia, jotka jollain tapaa rikkoivat sääntöjä, yleensä täysin tietoisesti, aiheuttaen näen kaikille muillekin harmia. Minun takia ei juostu ylimääräistä kertaakaan koko palveluksen aikana, mutta itse kärsin jatkuvasti muiden perseilystä, oli se sitten juoksemisen tai yliluutnantin haukkujen muodossa. On suunnattoman palkitsevaa saada toistuvaa huonoa palautetta muiden ihmisten idiotismista. Kärkitapauksena lienee se, kun joku oli käynyt tarpeillaan pöntön päällä. Kansi kiinni. Mistä nämä ihmiset oikein tulevat? Noh, hyvää tuossakin on sietokyvyn kasvaminen; kuusi kuukautta lukittuna kahdensadan ihmisen kanssa tiiviiseen yhteiseloon pakottaa joustamaan hiukan. Sosiaaliset taidot eivät ainakaan huonontuneet.

                                                                               ***

Loppujen lopuksi nämä kuusi kuukautta armeijassa olivat erittäin opettavaista ja rankkaa aikaa, jonka aikana opin paljon, lähinnä itsestäni ja henkisen puolen asioista. Kyllähän se itse sotiminenkin onnistuu, mutta koen sen täysin marginaalisena taitoluokkana. Hajoamista, turhautumista ja puhdasta epätoivoa aikaan sisältyi myös huomattavasti, ja oli joukossa niin hyvässä kuin pahassakin paljon lähtemättömiä muistoja. Sain kaupunkitaistelijan koulutuksen ja toimin ryhmän varajohtajana 4kk, tein hommat kunnolla vaikka ne harvoin kovin miellyttäviä olivat. Kouluttajani loppusanat jäänevät mieleen: “Välillä elämä potkii päähän, mutta tehkää hommat kunnolla älkääkä luovuttako, kyllä työnteko aina lopulta palkitaan”. Tällä mentaliteetilla pyrittiin menemään, ja niin tulen jatkossakin tekemään. Olen kuitenkin hiukan kahden vaiheilla, suositellako asepalvelusta kenellekään, niin paskalta paikalta armeija usein tuntui. Joillekin armeijan opit varmasti sopivat; itse kärsin vapauden ja oman rauhan puutteesta sekä koko järjestelmän epäloogisuudesta niin paljon että olen enemmän kuin iloinen saadessani pukea siviilivaatteet vihdoin pysyvästi ylleni.