keskiviikko 22. elokuuta 2012

Pahoinpitelyä ja syksyn alkua



Taas on hetki vierähtänyt, eikä mitään kovin mullistavaa ole tapahtunut. Päivät kuluu hiljalleen sen ihmeempiä tekemättä, lueskellen, ulkona oleillen, pelaillen...Työnhakuhan on koko ajan päällä, tällä hetkellä vissiin kolmeentoista paikkaan pistänyt hakemuksen, mutta eipä niistä mitään kuulu. Noh, ennemmin tai myöhemmin jotain tulee jostain, olisi vain kiva sitä rahaakin saada edes pari euroa...

Toissapäivänä astuessani ulos haistoin ensimmäistä kertaa syksyn ilmassa tänä vuonna. Se on hyvä tuoksu, pidän suuresti syksystä. Pimenevät illat ja mukava viileys, puiden väriloisto...Syksy on aina ollut tunnelmallista ja viihtyisää aikaa, ja silloin on yleensä aikaa omalle rauhalle ja mietisykelylle aktiivisemman kesäkauden jälkeen. Syksyn sateita odotellessa ! Tänä syksynä pitääkin pari kunnollista kuvausreissua tehdä, mökillä pitää käydä kun on prime time, viime vuonna olin Norjassa tuolloin joten ei kuvia täältä tullut.
Onneksi kuitenkin tuli viime viikko oltua vielä ulkona lähes joka päivä, sillä Suomessa on ehkä parin kuukauden verran päiviä jolloin oikeasti pystyy lämpimästi olemaan ulkosalla, joten parempi käyttää ne höydyksi. Eiran rannassa tuli taas oleiltua reippahasti, se on kyllä mahtava paikka, ja siitä onkin Jemiman kanssa muodostunut suosikkipaikka. Rauhallinen, hyvät näkymät, raikas tuoksu ja meri. Meren läheisyys tekee hyvää ihmismielelle.

                                                                                            ***

Viime lauantaina olimme Timolla juhlimassa hänen läksiäisiään, sillä hän muuttaa takaisin Ranskaan, Pariisiin. Oli erittäin viihtyisää istua ulkona myöhään yöllä, sen verran lämmin oli vielä, heikossa ja tunnelmallisessa valaistuksessa hyvien kavereiden kanssa. Paikalla oli käytännössä kaikki, vanhat kouluporukat ja muita. Montakymmentä ihmistä, ja tuli vaihdettua kuulumiset ihmisten kanssa ketä näkee harvoin, mutta kenen kanssa on mukava silloin tällöin jutella. Sen neljätoista vuotta kun oli samassa koulussa, niin on ihan kiva tietää mitä ihmisille kuuluu nykyään. Hauskaa oli, loistoporukka, kiva paikka (omakotitalon piha Pakilassa) ja hyvä tunnelma. Kiitokset tästä Timolle, ja kaikkea hyvää tulevaisuuteen vierailla mailla.

Tulipahan muuten ostettua erittäin hyvää valkoviiniä, kahdeksan euroa maksoi joten aivan kohtuullista, Devil´s Rock nimeltään. Saksalaista, puolikuiva, hedelmäinen ja sitruksinen, kerrankin osui hyvä valinta. Parempaa kuin vanha halvempien viinien suosikkini, Pearly Bay.

Kotimatka ei sitten sujunutkaan ihan niin leppoisasti; tulimme porukalla taksilla Temppeliaukiolle, missä pari kaveria asuu, ja lähdimme kävelemään Jemiman kanssa meillepäin. Tennispalatsin ja Kampin välissä noin viiden nuoren arabin ryhmä alkoi huutelemaan hyvin alentavasti Jemimalle, mistä minä, varsinkaan muutamahko viinilasi alla, en lainkaan tykännyt, joten pysähdyimme ja totesin josko lopettaisivat. Tilanne eskaloitui sitten meni siihen, että sain nyrkistä poskeen, minkä seurauksena nyt neljättä päivää turvonnut poski ja syömisvaikeuksia. Buranaa saanut napsia, ja verta tuli toista vuorokautta. Tämä siis koska kävelin kotiin keskustasta. How great. Stereotypiat juontavat juurensa jostakin, ei savua ilman tulta...En sano etteikö kyseessä olisi yhtä hyvin voinut olla supisuomalaisten miesten porukka, mutta silti. Järjestyksenvalvojilta myös uskomattoman huonoa työtä, keskittyivät saamaan minut lähtemään kotiin, ja oikein kolmen hengen voimin pitelivät minua etten lähtisi lyöjäni perään; tämä ehtikin sitten mukavasti karkuun kun ei yksikään järkkäri häntä huomioinut mitenkään. Muutenkaan koko porukalle ei tehty mitään, minut kyllä otettiin kuristusotteeseen ja käskettiin “mennä kotiin nukkumaan.” Huipennuksena verta sylkisessäni naispuolinen vartija pyysi minua töykeään sävyyn lopettamaan sen. Pitäisikö sitten mielummin tukehtua vereen??? Tähän voisi hyvin lainata Securitaksen nettisivuja: “Ammattilaisuus edellyttää asioiden havaitsemista ja arviointia. Securitaksen työntekijä on aina valppaana ja havaitsee usein asioita, jotka jäävät muilta huomaamatta” tai “Securitaksen työntekijä auttaa aina muita tarvittaessa, vaikka asia ei suoraan liittyisikään omiin työtehtäviin. Osana jokapäiväistä pyrkimystä turvallisuuden parantamiseen Securitaksen työntekijä auttaa aina mahdollisissa puuttumista vaativissa uhkatilanteissa.” Minut pahoinpidellään, syyllisiin ei kiinnitetä mitään huomiota ja minut halutaan vain mahdollisimman nopeasti pois paikan päältä? Kuulostaa hyvältä. Viimeistään tässä meni usko näihinkin sankareihin.

                                                                                        ***

Vihdoin ja viimein sain aikaiseksi lukea nyt supersuosiossa olevan A Song of Ice and Fire:n ensimmäisen kirjan, A Game of Thronesin. Pari vuotta on jo ollut tarkoitus tarttua kyseiseen sarjaan, mutta nyt vasta kun Kampin Suomalaisessa Kirjakaupassa oli kaikki tähän mennessä ilmestyneet viisi osaa paketissa 25e, tartuin tuumasta toimeen. HBO:n tuottama, ensimmäisen kirjan nimeä käyttävä sarjahan on menestynyt äärimmäisen hyvin, ja pomppasi mm. IMDB:n kaikkien aikojen kolmanneksi parhaaksi sarjaksi. En ole kuitenkaan halunnut katsoa tähän mennessä kaksi täyttä tuotantokautta esitettyä sarjaa ennen kuin olen lukenut kirjat, sillä alkuperäisteos ennen muita tulkintoja. Joten, nyt vihdonkin aloitin lukemaan tätä modernin fantasian merkkipaalua, ja ensimmäisen osan luettuani ymmärrän täysin mihin suosio perustuu.
A Game of Thronesin myötä Martin pääsee suoraan top kolmoseen lukemastani fantasiasta, sinne Robin Hobbin ja Le Guinin rinnalle. Tolkien on aivan oma lukunsa, jota en koe vertailukelpoiseksi yhtään kenenkään kanssa. Martinin maailma on loistava, johdonmukainen ja hyvin tarkasti suunniteltu, ilman mitään ylieeppistä tulipalloja viskovia velhoja- fantasiaa. Hyvin mielenkiintoinen ja täynnä pienen pieniä, ympäristöä huomattavasti elävöittäviä yksityiskohtia. Tapahtuma-alue ei myöskään kasva liian isoksi, mikä on hyvä juttu, sillä näin Westeroksesta muodostuu selkeä ja yksityiskohtaisen tarkka kuva, sen sijaan että seikkailtaisiin ympäri maita ja mantuja jotka kuvaillaan summittaisesti. Parasta teoksessa on kuitenkin henkilöhahmot, jotka ovat todella vahvoja ja hyvin kirjoitettuja. Sarjassa seurataan joka luvussa tapahtumia yhden henkilön näkökulmasta, ja ensimmäisessä osassa on seitsemän hahmoa, joiden kautta tapahtumat kerrotaan. Jokainen näistä on mielenkiintoinen ja moniulotteinen persoona, joiden koettelemuksia lukee innolla. Muutama hyvin ärsyttävä sivuhahmo myös löytyy, mikä kertoo vain onnistuneesta työstä kirjoittajan toimesta; kirjan kuuluukin herättää tunteita. Erityismaininta vielä Tyrionista, harva hahmo missään on yhtä sarkastisen hauska. Kirjassa on muutenkin aivan käsittämätön määrä hahmoja, joihin jokaiseen on panostettu kiitettävissä määrin. Laatutyötä, ja koko sarja tulee mielellään luettua.


Modernin fantasian kärkeä.


Musiikin parissa tutustuin pitkästä aikaa uuteen artistiin, nykyään tulee harvemmin tuotakaan tehtyä. Joskus useampi vuosi sitten saattoi viikoittain ottaa jotakin kuunteluun, ja viime vuonnakin tuli toistakymmentä uutta artistia aktiiviseen kuunteluun, mutta nykyään lähinnä pyörittelee niitä vanhoja tuttuja tai luotettavien artistien uusia levyjä. Silloin tällöin jotain uutta, mutta vähemmän kuin ennen. Nyt kuitenkin kaverin painostuksesta kuuntelin Mgla:n tuotannon läpi; kyseessä on puolalainen black metal- bändi, ei kovin tunnettu mutta vankka fanipohja löytyy. Tykästyin kyseiseen tapaukseen, varsinkin Presence- EP:hn, ja jäin pohtimaan mikä siinä viehätti. Ensinnäkin bändistä tulee vahvat mielleyhtymät Satyriconin Nemesis Divina- levyyn, joka on yksi parhaista bläkkislevyistä mitä olen kuullut. Sen soundimaailma on jotain aivan poikkeuksellista, ja modernimpi Satyricon ei ole juuri millään tasolla samanlaista, vaikka ihan hyvää onkin. Lieneekä tässä siis syy, miksi Mglakin kuulosti hyvältä; se kuulostaa samalta kuin yksi suosikeistani monien vuosien takaa? Nykyään kun kuuntelee metalliartisteja, suurin osa kuulostaa tylsältä tai mielikuvituksettomalta. 14/15- vuotiaana, kun aloitin tosissani musiikin kuuntelun, uusia ja mielenkiintoisia artisteja tuntui olevan joka puolella. Haikeasti sitä nyt muistelee, miten menimme kaverin kanssa Free Record Shopiin Lasipalatsille tai Mannerheimintien päähän, nappasimme kasan siistin näköisiä levyjä ja kuuntelimme niitä liikkeessä, tuolloin kun oli mahdollista koekuunnella levyjä paikan päällä. Ensimmäistä kertaa Tuskassa ollessani, ´07, otin ylös bändien nimiä ihmisten paidoista, jotta voisin tutustua niihin myöhemmin. Nykyään tuntuu olevan paljon vaikeampaa löytää oikeasti hyviä artisteja, joita ei ole aiemmin kuunnellut. Vika voi olla hyvin myös musiikillisesti laiskistuneessa itsessäni, mutta tuskin sekään kaikkea selittää; kuuntelen nimittäin musiikkia määrällisesti aivan yhtä paljon, kenties enemmänkin kuin viime vuosina. Yhä harvempi uusi artisti vain päätyy pysyvään kuunteluun. Se on kuitenkin aina hyvä fiilis, kun löytää bändin joka iskee heti ilmat pihalle: muistan kuinka kuulin enismmäistä kertaa Summoningin Lugburzin, ja tiesin puolessavälissä kappaletta että tämä artisti jää kuunteluun. Se löytämisen riemu on aivan omaa luokkaansa, ja harvinaislaatuinen sekä mahtava tunne. Tänäkin vuonna on pari uutta tullut, Tuatha de Danann iloisella kesäfolkillaan sekä Eleanoora Rosenholm fiilistelyineen, mutta kumpikaan ei ole vienyt niin sanotusti jalkoja alta, vaikka erinomaisia ovatkin. Ehkäpä näin syksyn myötä olisi hyvä hetki viettää pimeitä iltoja kuunnella uusia tuttavuuksia runsain mitoin josko sieltä joku helmi löytyisi. Tosin siellä välissä pitää kuunnella taas kerran Turisaksen the Varangian Way.

perjantai 10. elokuuta 2012

Kesänviettoa


Tässä muutama viikkoa on tullut keskityttyä lähinnä viihteeseen ja maksimaaliseen rentoutumiseen. Päälle kymmenen elokuvaa lisää on taas nähty, ja muutaman näistä voisi nostaa esille.

Dark Knight Rises oli positiivinen yllätys. Dark Knight oli nimittäin niin kova tapaus, etten uskonut mitenkään trilogian päätösosan sitä ylittävän. Mutta niin siinä kävi; Dark Knight Rises päätti nousujohdanteisen trilogian äärimmäisen tyylikkäästi. Kyseessä on aikalailla moitteeton elokuva, ja niitä harvoja jolle täyden kympin antaisin. Tarina, Christopher Nolanin ohjaus, yleinen tyyli ja värimaailma ja ennen kaikkea loistavat henkilöhahmot loistavilla näytteliöjillä. Itse päänäyttelijät, Christian Bale, Anna Hathaway etc. ovat perushyvää tasoa, mutta parhaiten loistaa Joseph Gordon-Levitt tulevan Robinin roolissa. Hän nostaa hahmonsa huomattavasti paremmaksi kuin geneeriset sivuhahmot, ja ennen kaikkea eläväisemmäksi. Samoin Michael Caine Alfredin roolissa suoriutuu täydellisesti, tämä toki jo aiemmissa Batmaneissä.

Koko tarinahan tietysti perustuu DC:n sarjakuviin, ja tässä onkin ehkä isoin syy miksi pidän näistä kahdesta uudesta Batmanista niin paljon (Batman Begins ei onnistu läheskään yhtä hyvin); siinä missä suurin osa muista vanhojen sarjakuvahahmojen henkiinherättämisistä jää puhtaaksi rahastukseksi, onnistuu Batmanit tuomaan katsojan eteen oikeasti mielenkiintoisen ja hyvin luodun tarinan. Ne pysyvät myös hyvin uskollisina alkuperäisille vastineilleen, ja kaikki hahmot ovatkin tunnistettavissa. Suuri riemun aihe oli myös Rocksteady Studiosin Arkham Asylum ja Arkham City- pelien yhteensopivuus; samat hahmot samoilla tarinoilla niissäkin. Itse olin nähnyt Dark Knightin neljä vuotta sitten, mutta pelattuani Arkham Cityn marraskuussa, olivat kaikki hahmot aivan tuttuja ja hyvässä muistissa. Harvinaislaatuinen tapaus siis: alkuperäiset DC:n sarjakuvat, uusi elokuvatrilogia sekä pelikaksikko ovat mukavassa symbioosissa keskenään, syventäen Batman-maailmaa jokainen omalla tavallaan.

Rocksteadyn peleissä esiintyy monet samat hahmot kuin elokuvissakin.


Black Swanista olin kuullut niin paljon hyvää että oli korkea aika katsoa pois alta. Vaikka tarina liittyy balettiin, ei siitä mitään tosiaan tarvitse tietää, ja koko elokuvan idea on päähenkilön psykologinen kamppailu. Tämän häiriintyminen ja murtuminen vaikean roolin ja paineen alla on kuvattu erittäin onnistuneesti, joskin hiukkasen ahdistavasti. Tämä ei ole mikään kevyt tai iloinen leffa, vaan vie mukanaan tummiin tunnelmiin, joita ankea ja synkkä värimaailma vahvistaa vielä. Hyvin mielenkiintoinen tarina kuitenkin, ja jäi erittäin hyvin mieleen. Natalie Portman onnistuu myös erittäin hyvin pääroolissaan. Loistoleffa siis tämäkin.

Kolmas erityisen hyvä kokemus oli 8 Mile, vuonna 2002 tullut Eminemin tähdittämä elokuva slummien nuoresta räppärinalusta. Eminemiä melko aktiivisesti kuuntelevana oli suorastaan velvollisuus saada tämä katsottua, ja hyväksihän se osoittautui. Hilpeä ei ole tämäkään tarina, sillä päähenkilöllä menee huonosti oikeastaan kaikilla elämän osa-alueilla. Se kuitenkin kuvaa hyvin nuoren miehen vaikeuksia huonoissa olosuhteissa, kuinka hän pyrkii aloittamaan oman, kunnollisen elämän ja saada aikaiseksi jotakin aivan omaa. Eminem osaa näytellä kiitettävästi, ja elokuvan ehdottomasti paras puoli on monet freestyle-kohtaukset. Tämän jälkeen kyllä tuli youtubesta kuunneltua Eminemin freestylet. Hyvä leffa, jota voin suositella kaikille räppiä kuunteleville, ja miksikäs ei muillekin.

Sarjojen puolelta oli aika aloittaa American Dad!:in katsominen. Family Guyn kaikki kymmenen tuotantokautta talven ja kevään mittaan katsoneena oli luontevaa siirtyä toiseen Seth MacFarlanen sarjaan. Hyvin samanlaisiahan nämä kaksi ovat, karikatyyrejä amerikkalaisesta elämäntavasta samantyylisine hahmoineen. American Dadin ehdoton valtti on Roger the Alien, yksi hauskimmista hahmoista missään koskaan. Family Guyn randomit ei-mihinkään-liittyvät hauskat pikkujutut löytyy American Dadistäkin, mutta FG:ssä ne onnistuvat paremmin. American Dadin Steven ja Francine ovat ehkä hiukan liian tasapaksuja, mutta niin ovat myös FG:n Chris ja Meg. Family Guy kuitenkin vie perheenisissä, sillä Peter Griffin on aivan hulvaton, vaikkei Stan Smithkään huono ole. Family Guyn huumori on ehkä hiukan parempaa ja tylsiä jaksoja ei muutamaa enempää löydy, American Dadissä on ehkä hiukan liikaa perus-ok-jaksoja. Yhtä kaikki, kummatkin loistavaa viihdettä, ja on aina hauska nähdä kun Yhdysvalloille nauretaan.

Kaksi laatusarjaa.


***

Rentoutumiseen on luonnollisesti liittynyt ulkonaoloa, ja Suomen kesä parhaimmillaan onkin erittäin miellyttävä. Illat Eiran rannassa kävellessä / istuskellessa, tai upea auringonlasku Lauttasaaren sillalla...Kyllä Helsinki on kaunis kaupunki, ainakin eteläisiltä osiltaan. Talvella kaipaa kyllä suuresti vapaata ulkonaoleskelua, ja jos joskus ulkomaille muutan, niin kesäillat meren äärellä käyskennellessä tulevat olemaan jotain mitä ikävöin. Nyt alkaa jo kelit viilenemään, joten pitää ottaa ilo irti vielä kun voi, ja viettää mahdollisimman paljon aikaa ulkosalla.

Lauttasaaren sillalta Länsiväylälle päin.


Suomenlinnassa kävimme myös, en siellä pariin vuoteen ollutkaan käynyt. Hyvin mukava reissu, onhan sekin viihtyisä ympäristö. Ihmisiä toki on, mutta emme pahimpana hellepäivänä saati viikonloppuna menneet, joten melko rauhassa sai olla. Rauhallisen, ei liian tuulisen kolon kun löytää meren ääreltä mihin levittäytyä päivää paistattelemaan ja nauttimaan eväistä niin siinähän sitä kelpaa olla.

Mökkireissu tuli taasen tehtyä, tällä kertaa Jemiman kanssa, ja uskomattoman piristävä vaikutus minuun sillä kyllä on. Stadissa neljän seinän sisällä alan tuntea itseni lievästi häkkieläimeksi, eikä mieliala välttämättä ole koko ajan katossa, mutta kun kotijärven rannalle pääsen niin mikään ei masenna. Aurinkoa, vihreää nurmikkoa, paljain jaloin olemista, makoilua sateen ropistessa kattoikkunaan, iltaisin parvekkeelta raikkaan ilman nuuhkimista, soutelua tyynellä järvellä raikkaan, melko koskemattoman metsän äärellä, kirjan lueskelua, hyvin syömistä, monituntista saunomista, uimista mukavan viileässä vedessä, kiireettömyyttä...Ei ole mökin voittanutta. Kiitos armeijan, tänä kesänä tuli valitettavan vähän Klaukkalassa oleiltua, mutta ensi kesänä otetaan sitten takaisinpäin.

Nyt alkavan syksyn myötä toivottavasti alkavat myös rutiinit ja jonkunlainen arki, pitäähän sitä ihmisellä tekemistä olla. HJT:n jäillä käväisin luistelukunnon katsastamassa, ja kertaustunnit ovat kuun lopussa. Kohta alkaa toivottavasti pelejä tippumaan, ja sitä myötä pääsee edes jotakin tekemään. Pari peliä pystyisi viheltämään viikossa ihan mainosti, rahaa tulisi jonkun verran ja viihtyisää puuhaa sekin on. Vastuuta riittää mutta hyvä vain, kehittävää aktiviteettiä.