lauantai 27. lokakuuta 2012

Oktober



Lokakuu alkaa olla lopuillaan, ja arki on pysynyt aktiivisena. Sain vihdoinkin, lopulta, töitä, Selkämerenkadun R-Kioskista; nyt kaksi viikkoa töitä takana. Kaikki vuorot ovat siis pääsääntöisesti yksin, sen verran pieni ja hiljainen ärrä kyseessä. Päivän mittainen koulutus, pari harjoitteluvuoroa ja sitten yksin koko ajan; työ on kuitenkin sen verran yksinkertaista, ettei ongelmia ole. Tehtävää on paljon, ja miljoona pikkujuttua muistettavana, mutta hyvin sujuu; työ on kohtuullisen mielekästä, leppoisaa puuhaa jossa saa koko ajan hiukan järjestellä, mikä sopii minulle mainiosti. Palkkakin on varsin tyydyttävä, joten nyt on toimeentulo varmistettu, ja ensi vuonna pääsee taas ulkomaille hyvillä mielin. Kolmaskymmeneskahdeksas työpaikka mihin hain, ei helpolla päässyt. Tosin, samana päivänä kun paikka varmistui, tuli soittoa työhaastatteluun toiseenkin paikkaan, ja seuraavalla viikolla kolmanteen...Mutta tämä on kaikin puolin hyvä. Työtunteja on sen bout 25h viikossa, viikosta riippuen, ja vuorot vaihtelevat koko ajan, joten vapaatakin riittää eikä samoihin työaikoihin pääse kyllästymään.
Tässä kuussa tulee kasaan yhdeksän peliä, mikä on hyvä määrä, ja aikalailla hyvin on sujunut. Aina kylläkin löytyy valmentajia joille mikään ei kelpaa, huippuna KJT:n valmentaja joka totesi kymmenen minuutin pelin jälkeen lähtevänsä pois jos peli ei parane. Varmuus omaan tekemiseen paranee peli peliltä, ja hyvillä mielin hallille lähteekin. E-junnujen pelit eivät tosiaan tasoltaan ole mitään huippulätkää, mutta hyvin sujunut peli tuo aina mainion fiiliksen.

Täytin tuossa kaksikymmentä vuotta, ja en juhlinut sitä oikein mitenkään. Nuorempana aina piti juhlia kun oli pienikin tekosyy, ja synttärit oli iso juttu; nyt se oli melkeinpä päivä muiden joukossa. Olin aamuvuorossa töissä, nukuin kotona ja illemmalla leivottiin (hyvin onnistunut mutakakku ja kinuskikeksejä!) Jemiman kanssa. Erittäin mukava päivä, kyllä töistä kotiin pyöräillessä nollakelissä talvisen, pilvettömän taivaan alla oli mukava olla. Jemi oli ostanut lahjaksi kerta kaikkiaan superkivan metsänvihreän neuleen, jota parempaa en olisi osannut itsekään ostaa. Vanhemmat kustansivat lahjaksi kauan himoitsemani uuden objektiivin; Nikonin 55-200mm putken uudella kuvanvakausjärjestelmällä. Ja minkä mahtavan uuden mahdollisuuksien maailman se tarjoaakaan.
Kävin maanantaina tekemässä parituntisen kuvaustestireissun, ja olin aivan myyty. Läheltähän tuolla ei voi kuvata, pari metriä pitää ainakin olla etäisyyttä, mutta mikä zoomi ! En todellakaan ole perehtynyt kameran fysiikkaan ja teknisiin ominaisuuksiin, joten en oikein mitään syvällistä voi siltä puolin sanoa; mutta näin amatööriharrastajalle tuo on massiivinen ero. Kaukaa paljon tarkempia lähikuvia kuin perusputkella ikinä mitenkään. Tästä tulee olemaan paljon iloa ja pitkään, kuvausinto nousi aivan uudelle tasolle.


Tässä vielä vanhalla kittiobjektiivilla mökiltä napattu kuva

                                                                                   ***

Musiikkipuolelta sitä uskalsi työpaikan myötä pari levyä ostaakin taas: Jedi Mind Tricksin Legacy of Blood ja Sabatonin uutukainen, Carolus Rex löysivät tiensä hyllyyni. Jedi Mind Tricks on niitä harvoja ei-suomalaisia genrensä edustajia joita tulee kuunneltua; Vinnie Pazin ääni ja rautaiset riimit ovat jostain syystä aina iskeneet lujaa. Myös Pazin toinen projekti, Army of Pharaohs, on hyvää tavaraa, joskin vähemmän vakavasti otettavaa.
Carolus Rex taasen jatkaa Sabatonin tuttua huipputasoa, mutta tällä kertaa levy jää kokonaisuutena ehkä hiukan laimeaksi. Parhaat biisit, kuten vaikkapa tämä, toimivat paremmin kuin sata jänistä, mutta useampi kappale ei jätä juuri muistikuvia. Jos vertaa kahteen edelliseen, Coat of Armsiin tai The Art of Wariin, jää uusin levy kyllä jälkeen. Mutta ehdottomasti kuuntelemisen arvoista, ja teemalevyt ovat aina hyvä asia, siitä isot plussat naapurimaahan. Samoin kerrassaan loistavasta Amon Amarth-coverista; Twilight of the Thunder God toimii lähes yhtä hyvin kuin alkuperäinen.

Tällä hetkellä koviten kolisee kuitenkin Gojira, niin kesällä tulleen levynsä kuin keikkansakin myötä. Olin siis synttärilahjana itselleni katsomassa heitä loppuunmyydyllä keikalla Nosturissa 24.10, ja oli kyllä vuoden parhaita keikkoja. Mokoman Tuska-keikka oli ehkä vähän kovempi vielä. Duplantierin rumpusoolo oli hyvin mieleenpainuva.
Uusi levy on kova, mutta ei välttämättä yllä ihan edellisen tasolle. The Way of All Flesh on kuitenkin yksi kaikkien aikojen parhaita levyjä, joten mikään häpeä se ei ole. Heinäkuussa ilmestynyt L´Enfant Sauvage on Gojiralle tyypillisesti hitaasti aukeava levy, joka ehti itselläkin pyörähtää viitisen kertaa läpi ennen kuin biiseihin pääsi kunnolla sisälle. Täytebiisejä ei näyttäisi juurikaan löytyvän, ja muutama todellinen masterpiece on mukaan päässyt, kuten vaikkapa tämä nimikkobiisi. Kokonaisuudessaan soundeilta uutukainen on ehkä vähemmän brutaali kuin edeltäjänsä, mutta pureva ja iskevä, jotenkin sopivan pehmennetysti. Ikään kuin From Mars to Sirius kasvaneena aikuiseksi; ei enää pelkästään pehmeän unelias, mutta ei myöskään niin raivoisa kuin The Way of All FleshL´Enfant Sauvage on eheä kokonaisuus, ja levy johon ei kyllästy pitkänkään ajan kuluessa.

Vuoden levy?



                                                                                       ***

Figupelaaminen on taas uudessa muodossaan katkaistuani monen vuoden tauon Warhammer Fantasy Battlesta, jota on nyt veljen kanssa tullut pelailtua kolme peliä. Tuhannen pisteen pelejä, niihin menee se vähän päälle kolme tuntia, joten hyviä tuntuman palauttamiseen. Kyllä joku päivä pitää pelata taas se perusmassiivinen 2k peli johon uppoaa mukavasti koko päivä...Maalaaminen jatkuu hitaasti, mutta varmasti, ja on mukava kun on koko ajan pientä puuhasteltavaa. Pari unittia projektiluontoisesti koitan saada kasaan vanhoista figuista.

Moonrise Kingdom oli omaperäisin ja paras leffa pitkiin aikoihin. Jotenkin niin piristävän puhtoinen kaiken väkivaltaseksiviihdemassan keskellä, hyvin lämminhenkinen ja hyväntuulinen tarina, olematta kuitenkaan mikään lastenelokuva tosiaan. Näyttelijät, värimaailma, teema, sekä itseäni suuresti viehättänyt miljöö (saaren luonto) tekivät tästä huomionarvoisen tapauksen. Wes Anderson on itselleni aikaisemmin täysin tuntematon käskirjoittaja/ohjaaja, mutta tämän perusteella pitää ehdottomasti tutustua.

Moonrise Kingdom oli superjees.

Niin ja tosiaan, kirjoista aivan kohta on takana A Storm of Swords, kolmas osa Song of Ice and Fire:stä, eli yhteensä sen päälle kolme tuhatta sivua Martinin nerokkuutta, ja täytyy sanoa ettei taso laske hetkeksikään. Jaksaa jatkuvasti yllättää, voittaa kyllä kaikki muut vastaavat kirjailijat juonikaarensa kompleksiudella ja ennen kaikkea henkilöhahmojen järkyttävän suurella kirjolla. Satoja hahmoja, joista kaikilla on oma paikkansa, eikä oikeastaan kukaan jää täydeksi statistiksi. Nytkin erittäin tärkeässä juonenkäänteessä ratkaisijana oli hahmo, joka mainittiin kunnolla viimeksi yli tuhat sivua sitten. Massiivinen eepos on tämä sarja, joka muodostaa yhden, suunnattoman monimutkaisen tarinavyyhden, enkä voi edelleenkään kuin ihmetellä miten Martin on saanut pidettyä sen näin hyvin kasassa.

Talvi on saapunut, ensimmäiset lumet sateli pari päivää sitten, mutta toistaiseksi ainakin pyörällä pystyy kulkemaan vielä mainiosti. Piristävää puuhaa tsygäillä nollakeleillä. Joskin aamukuuden jälkeen töihin lähtiessä on jäätävän kylmä. Eli ei muuta kuin talvitakki ostoon ja talvea kohti !