perjantai 23. elokuuta 2013

University (and Vikings)

Maanantaina alkaa koulu jälleen, kaksi ja puoli vuotta taukoa oppitunneilla istumisesta. Luonnollisesti olen innoissani ja palaan mielellään opin tielle. Olen kuullut yliopisto-opiskelusta (ja opiskelijaelämästä) paljon hyvää, kuten myös itse Helsingin yliopistosta opetuksen osalta, joten hyvillä mielin ollaan. Pari ensimmäistä viikkoa ovat ilmeisesti orientaatioviikkoja, joissa on pitkälti opastusta ja tutustuttamista yliopistoelämään sekä mitä monimuotoisimpiin järjestöjen aktiviteetteihin koulun ulkopuolella. Opiskelijaelämästä saa helposti viinanhuuruisen kuvan, ja sitä se varmasti monelle on, mutta omat intressini eivät liiku alkoholintäyteisessä vapaa-ajanvietossa. Olen kuitenkin kiinnostunut mm. liikunnallisesta tarjonnasta, ja historian ainejärjestö Kronos taitaa järjestää lautapelitapahtumaakin. Luonnollisesti täysin uuteen sosiaaliseen verkostoon pääseminen on mielenkiintoista. Eniten kuitenkin odotan itse opiskelua: kattavaa historiaa laadukkaalla opetuksella, johon pääsee kaivautumaan ja pureutumaan. Sivuaineetkin pitää jossain kohti valita, ja niistä on mielessä jo parikin houkuttelevaa vaihtoehtoa.

Pari viimeistä viikkoa on tässä rullaillut mukavan rauhallisesti, mitä nyt viime viikon olin kokonaan kipeänä. Joku kurkkubakteeri/virus pääsi puraisemaan, ja kurkku oli monta päivää tajuttoman kipeä. Kaikki syömisestä juomiseen ja puhumiseen oli puoliksi mahdotonta, oli oikein mukavia työpäiviä. Vasta lääkärissä käynti ja Panacodit auttoivat. Viikonloppu lepoa himassa hoiti loput. Vieläkin tosin nenä tukossa, ja treenaamiseen on tullut kahden viikon tauko. Mikä siinä on, että aina kun saa hyvän pohjan salilla käymiselle niin heti tulee jotain. Nyt saa taas nousta pohjalta uudestaan. Ärsyttävää.

Elokuu on muuten mitä mainioin kuukausi, kesän valoa vielä riittää mutta ilmassa tuoksuu jo syksy. Syksy on muutoksen aikaa, ja elokuussa alkaa mieleen hiipiä jo uusia ideoita. Tällä kertaa koulu nyt muuttaa koko arjen, mutta pienempikin muutos tapahtuu. Veljeni nimittäin järjesti vanhempien vintiltä vanhan LP-soittimen kuntoon ja viritti pienen kaapin kokoiset kaiuttimet pystyyn, taaten melkoisen hienon muusikinkuunteluelämyksen. Innostuin välittömästi niin paljon, että päätin siirtyä CD-formaatista vinyyleihin. Olen koko pienen musiikinkeräilijän ikäni ihannoinut vinyylejä, ja olen kauan haaveillut niiden keräilystä. Nyt kun näin, miten tyylikästä niiden kuunteleminenkin on, olen myyty. Hyllyäni täyttää arviolta kaksi ja puoli sataa CD-levyä, joiden ainoa funktio on keräily ja hyväksi kokemani artistin tukeminen. Musiikin itsessään kun saa nykypäivän in facto ihan muualta. Vinyylit ovat CD:itä ajattomampia ja kokonaisvaltaisempi keräilykohde. Nissä on sitä jotain. Haaveilen jo, miten rauhaisana kesäiltana voin asettaa soittimelle Kari Tapion kokoelmavinyylin. Tai Rauli Baddingin. Aion hankkia hiljalleen musiikkikokoelmani ehdottomat helmet vinyyleinä, minkä jälkeen joko yritän saada vanhempieni toisen soittimen kuntoon, tai ostan suosiolla upouuden vastaavan. Pitihän sitä käydä saman tien hakemassa ensimmäinen vinyyli sitten: ostin Jäänsärkijästä Stepan ja Aren …ja luupit naksuu 2LP:n. Oi että.

Ragnar ja Lagertha Lothbrok ovat Vikingsin keskeisiä hahmoja
Katselin tuossa History Channelin tuottaman Vikings– sarjan ensimmäisen tuotantokauden. Sarja on tänä vuonna tullut, eli enempää ei siis olekaan vielä. Yhdeksän 45-minuuttista jaksoa melko puhdasta timanttia. Ennakkoon epäilyksiä herättänyt History Channel osoittautuikin lähinnä voimavaraksi, sillä sarja eroaa esimerkiksi HBO:n laatusarjoista keskittymällä enemmän oleelliseen. Paljaalla pinnalla ei haeta samaan tapaan lisäkatsojia. Laatu on aivan minkä tahansa huippusarjan tasoista, yksityiskohdat ovat viimeisen päälle mietitty ja mikä parasta, koko paketti on mahdollisimman realistisessa historiallisessa kontekstissa. Pidän erityisesti siitä, miten eri kieliä korostetaan: Englannissa ihmiset oikeasti puhuvat sitä anglosaksia, ja kun norjalaisten päähahmojen vieraaksi tulee ruotsalainen päällikkö, tämä puhuu eri murretta. Suomeakin kuullaan jossain kohti.
Sarja kertoo siis norjalaisesta viikingistä, Ragnar Lodbrokista, sekä tämän lähipiiristä. Hän miehistöineen esitetään sarjassa ensimmäisenä valtameren yli länteen purjehtinut viikinkinä, ja Ragnar on monien viikinkilegendojen hahmo. Sarjan monet muutkin hahmot löytyvät saagoista, muun muassa Ragnarin vaimo Lagertha. Ragnar on mitä luultavimmin todella elänyt kahdeksannella vuosisadalla, ja viikingit todella purjehtivat samalla navigointimekanismilla Englantiin Northumbrian rannikolle vuonna 793, jolloin sarjakin alkaa. Tästä käynnistyi viikinkien parisataavuotiset valloitusretket Euroopassa, joilla tulisi olemaan huomattava merkitys koko maanosan historiassa. Valloittivathan he koko Englannin, pitivät Normandiassa valtakuntaa, matkustivat kauppareittejä koko Venäjän jokien läpi Bysanttiin asti ja valloittivat itselleen kuningaskunnan jopa Sisiliasta.

Vikings on herättänyt pohjanmiehet mitä mainioimmin henkiin. Vaikka aihetta on käyty läpi paljonkin, kiteyttää tämä uutukainen ajan hengen hyvin. Historialliset seikat ovat harvinaisen hyvin kunnossa, oli sitten kyse puvustuksesta, miljööstä tai tapakulttuurista. Hahmot ovat yksinkertaisesti loistavia, jopa ns. ”viholliset”. Näyttelijätyö on ensiluokkaista. Yhdeksän jaksoa on mitätön määrä tällaista herkkua, ja katsoin ne hitaasti nautiskellen, yhden tai kaksi päivässä, ajoittaen ne sellaisiin hetkiin jolloin pystyin keskittymään sataprosenttisesti vain siihen.

Amon Amarthin Johan Hegg on vakuuttava laulaja. © Mark Coatsworth
Ainoa taho viihteen/taiteen parissa, mikä tarjoaa yhtä autenttista viikinkimeininkiä kuin Vikings, on ruotsalaisyhtye Amon Amarth. Sattumoisin heidän uusin levynsä tuli juuri pari kuukautta sitten, ja sarjan myötä totesin hetken olevan sopiva siihen tutustumiseen. Amon Amarth on julkaissut yhdeksän studioalbumia, joista viisi löytyy itseltä levyhyllystä, ja lopuistakin kolmeen olen tutustunut. Yhtye on itselleni ns. A-luokan artisti, jonka olen livenäkin väijynyt kolmeen kertaan. Kesäkuussa julkaistu Deceiver of the Gods palaa hyvän, muttei erityisen erottuvan Surtur Risingin jälkeen todella omiin vahvuuksiinsa. Mukaansatempaavat, energiset rallit itsekin viikingiltä näyttävän Johan Heggin ärjymisen tukemana, jotka saavat parran kasvamaan pelkällä äijämäisyydellään. Vahvat, kahden kitaran tukemat melodiat ja viikinkien elämästä / mytologiasta ammentavat lyriikat saavat vähintäänkin kertosäkeet tarttumaan mieleen ja soimaan päässä itsestään. Uusin levy ei millään yllä Amonin kulta-aikaa edustavien With Oden on Our Siden ja Twilight of the Thunder Godin tasolle, mutta se on silti ykköskorin materiaalia. Paljon hyviä biisejä ja tuttu, hyväksi todettu meininki. Deceiver of the Gods ei varmasti tarjoa mitään uutta, mutta taattua Amon Amarthia, hyvässä ja pahassa. Totutusti levy sisältää muutaman erityisen jykevän, varman livebiisin, ja päätöskappalekin on totutusti pidempi, paatoksellisempi eepos.

Siitä vielä muutama helmi Amon Amarthin tuotannosta:


sekä uudelta levyltä vaikkapa oikein terävä Father of the Wolf.

maanantai 12. elokuuta 2013

Falling leaves

Syksyn voi taas haistaa ilmasta. Ihan konkreettisesti, syksyllä on oma tuoksu. Pihalla on keltaisia lehtiä. Välillä sataa. Vaikka lämpimiä kelejä on jäljellä, on kesä kääntynyt loppusuoralleen, eikä kauaa enää t-paidassa ulkoilla.

Viimeinen duunikuukausi näillä työtunneilla rullailee loppua kohti myös, kun 26. päivä alkaa koulu ja työvuorot tippuvat kolmeen päivään viikossa. Aamuvuoroja on ollut lähinnä, joten ohessa on kerinnyt puuhastelemaan kaikenlaista.

Arkham Horror, tuo 80-luvulta alunperin peräisin oleva Lovecraftin tunnelmissa tapahtuva lautapeli pääsi omalta osaltani testiin vihdoinkin. Kaverillani on Arkham ja siihen kaksikin lisäosaa, joten pelilaudat vievät jo tavallisen kokoisen ruokapöydän kokonaan. Itse lautapeleistä (ja kaiken muunkin sortin tabletop-peleistä, jos jollekulle vielä ei ollut tiedossa) aina innostuneena olin mielissäni kaveripiirini osan aktivoiduttua lautapeleihin, ja Arkham ynnä muutama muu pyörii tällä hetkellä jatkuvassa käytössä. Kolme kertaa olen tässä parin viikon sisään itse pelannut, ja ei voi kuin kehua tätä.

Pelin idea on siis voittaa Ancient One (satunnaisesti arvottu, kyllähän se itse Cthulhukin sieltä löytyy), joko sulkemalla portaaleja mistä tämä maan päälle pääsisi tai lopulta pieksemällä itse mörkö, joka on kuitenkin lähes mahdotonta. Pelaajat ovat siis poikkeuksellisesti samalla puolella pelaamassa ”järjestelmää” vastaan, kun yleensä peleissä pelataan toisia vastaan. Arkham Horror siis joko voitetaan tai hävitään yhdessä. Pelin pituus myös vaihtelee laajalla haitarilla tämän kokoluokan peleistä yleensä poiketen, puolesta tunnista sinne viiteen-kuuteen tuntiin asti. Lisäosat eivät varsinaisesti lisää peliaikaa, vaan vaikeuttavat peliä, tuoden pelaajille lisää esteitä matkalla maailman pelastukseen.

Fantasy Flight Gamesin loppuun asti hiottu massiivinen setti on niin laatua kuin olla ja voi. Hahmojen, mörköjen, tavaroiden ynnä muiden määrä on millä tahansa mittarilla huikea, ja kaikki on kuvitettu todella tyylikkäästi. Lovecraftin henkisesti luonnollisesti. Kymmenistä muuttuvista tekijöistä huolimatta peli rullaa yksinkertaisella rakenteella sulavasti, eikä epäselvyyksiä oikeastaan jää missään kohti. Peli tarjoaa kuitenkin sisältönsä määrän vuoksi lähes rajattomasti variaatiota, joten kyllästymistä varten saa satoja pelejä tarpoa läpi. Tasapainoinen ja laadukas peli kaikin puolin.


Telkkarin puolella Scrubsissa on menossa viides tuotantokausi, ei kyllä taso laske juurikaan. Yllättävää suorastaan, yleensä huumori ei kestä montaa tuotantokautta kovin tasokkaana, ellei juttuja varioi vahvasti; Scrubsissa on kuitenkin samat läpät koko ajan, ja silti se toimii. Toisaalta hahmot kehittyvät ja tarina etenee. Ja Janitor saa nauramaan joka jaksossa.

Oikein elokuvateatterissa käytiin katsomassa tuore Now You See Me, joka oli aikas tosi hyvä. Ihan loppu hiukan loivensi (kaikkea ei tarvitsisi aina paljastaa) mutta ensimmäinen puolituntinen oli vaikuttavimpia vähään aikaan. Idealtaan samanlaisiin leffoihin harvoin törmää, eikä koskaan yhtä hyvin toteutettuun. Idea on siis neljässä ammatti-illusionistissa, jotka ryhtyvät toteuttamaan isointa temppua ikinä. Näyttelijäkaarti on kerännyt pari tunnetumpaa nimeä, mm. Jesse Eisenbergin, joka esittää oikeastaan aina samantyylistä hahmoa, onnistuen kylläkin siinä myös joka kerta. Morgan Freeman ja Michael Caine nyt ovatkin klassikoita. Woody Harrelson on hyvä; hänen ja Eisenbergin kemia toimii hyvin, lieneekö taustalla Zombieland, jossa he olivat yhdessä päähahmot.

                                                                 ***

Metallimusiikki on haastava asia. Seitsemän-kahdeksan vuotta raskaampi musiikki kaikesta rockin ja brutaalin death metallin välillä on ollut osa jokapäiväistä elämääni, aiemmin hyvinkin iso osa. Viimeiset, sanotaan puolitoista vuotta, se on ollut edustettuna pienemmällä prosentilla, varsinkin uusien artistien osalta. Olen aihetta aiemminkin sivunnut täällä, mutta vuoden 2011 kymmenien uusien artistien jälkeen olen metallin osalta toistanut lähinnä vanhoja tuttuja, näiden uusia levyjä sekä muutamia harvoja uusia. Metallimusiikki on kuitenkin sydäntäni lähellä, ja metallista saatava energia & hyvä fiilis on täysin erilainen kuin mikään muu. Musiikki ei ole tärkein asia maailmassa, mutta suuri hyvän mielen lähde ja viihteen muotona yksi parhaista. Metalli on puolestaan selkeä osa vuosien varrella monitahoiseksi kasvanutta musiikkimakuani.
Metallinkuunteleminen on haastavaa. Metalli on harvoin helppoa kuunneltavaa, ja se haastaa kuuntelijansa; tämänkin vuoksi monet eivät saa siitä mitään irti. En ole pitkiin aikoihin keskittynyt kunnolla musiikkiin, samalla tavoilla kuin lukioaikoihin, jolloin kuuntelin yleensä uudet levyt sanojen kanssa heti ostettuani ne, ja prosessoin uutta musiikkia jatkuvasti, kuunnellen päivittäin helposti viidestä kymmeneen levyä raskasta tavaraa. Tämä on johtanut väistämättä katoon metallipuolella, missä perushyvä artisti ei taatusti jää levysoittimeen parilla hätäisellä kuuntelulla. Metallilevyjä pitää pyöritellä puolin ja toisin, maistella kunnolla ja tutustua, ennen kuin niistä voi muodostaa selkeän kuvan. Gojiran The Way of All Flesh, yksi suosikkilevyistäni, kuulosti ensimmäiset kymmenen kertaa keskinkertaisen puuduttavalta, mutta sitten aukesi, enkä voinut lopettaa sen kuuntelemista. Tietenkin, jos artisti kuulostaa heti alkuun täydeltä kuralta, ei siihen kannata tutustuakaan; Gojirankin tapauksessa tiesin, että tässä on sitä jotakin, kunhan siitä saa paremman otteen. Moni potentiaalinen hyvä artisti jää kuitenkin kokematta, jos ei löydä resursseja nähdä sitä vaivaa.
That being said, olen nyt kesän aikana löytänyt taas paremmin aikaa metallille, ja musiikille muutenkin. Ei sillä, etteikö aikaa olisi ollut, ajaudun vain toisinaan luomaan itselleni illuusion kiireisestä arjesta, vaikkei se sitä todellisuudessa välttämättä edes olisi. Tämän kesän olen osannut ottaa rennommin, ja muistanut käyttää sitä ah-niin-arvokasta aikaa niihin asioihin, mistä oikeasti saa sitä hyvää fiilistä.
Siispä Summoningin, Kalmahin ja Dreamtalen uudet levyt ovat saaneet ansaitsemaansa huomiota. Summoningin Old Morning’s Dawn on juuri sitä mitä odotinkin, eeppistä fiilistelyä Keski-Maan hämyisten metsien tunnelmissa, puhdasta fiilismusiikkia joka on parhaimmillaan syksyn pimenevissä illoissa ja sadesäällä.
Kalmahin Seventh Swamphony on taatun varmaa melometallilaatua, eipä taida pohjanmaan pojilla yhtään selkeästi muita heikompaa levyä olla. Kalmah on, englanninkielisistä lyriikoistaan huolimatta, hyvin suomalaista musiikkia, ja sellainen perisuomalainen meininki välittyy ainakin itselleni heidän musiikistaan. Tämä uusin levy varsinkin, mielikuvat tukkien uittamisesta, tervasta, soista ja sammalten peittämistä havumetsistä heräävät mielessäni vahvana. Lyriikatkin ovat tuttua Kalmahia:

A pail in my hands I'm walking in the swamp
I'm searching for the cloudberries but found none
Velvety moss yielding under my feet
Upon the hummock I lay down to sleep

Dreamtalen A World Changed Forever puolestaan tarjoaa erityisen melodista metallia Erkki Seppäsen vahvalla laululla. Puhtaassa clear-laulussa voimakkaimpia laulajia mitä tiedän, ja todella erottuva ääni. Dreamtale on mukavaa, metalliksi helppoa kuunneltavaa, joka ei kuitenkaan sorru liialliseen yksinkertaisuuteen tai ennalta-arvattavuuteen. Usein Dreamtalen soidessa huomaankin, että se on itse asiassa paljon parempaa kuin muistinkaan. Sama pätee tähän uutukaiseen. Kestää hyvin kuuntelua ja tarjoaa miellyttäviä tunnelmia.  

Myöskin Wulgarin With Gods and Legends Unite ja Blood Stain Childin Epsilon ovat tuoreita kuunteluun päässeitä tapauksia. Oikein hyviä levykäisiä kumpikin, vaikkeivät mitään elämää suurempaa tarjoakaan. Perushyvää musiikkia kuitenkin, ja kummassakin on omat juttunsa.

Ja eihän toki pelkällä metallilinjalla mennä, löysin reilu kuukausi takaperin Pet Shop Boysin, tuon vuosikymmeniä vanhan legendan ja olen heidän ensimmäistä levyään kuunnellut melkoisesti. Suburbian tunnelma teki vaikutuksen heti ensimmäisellä kuuntelulla, ja videokin on hyvä. Mielenkiintoista musiikkia.