lauantai 12. lokakuuta 2013

Leonard Cohenia ja latinaa


Syksy pimenee rauhassa, kynttilät palavat usein iltaisin ikkunalaudalla ja Leonard Cohen hallitsee musiikkirintamalla. Kuunnelkaa nyt hyvät ihmiset, rauhallisen koskettavaa mutta samalla vahvaa musiikkia.

Leonard Cohen - Partisan

Yliopistoelämän ensimmäinen periodi loppuu ensi viikolla, ja latinan tentti edessä torstaina. Kahdesta ensimmäisestä esseestä arvosanaksi tullut 4 (asteikolla 0-5), ja koitan puristaa viimeiseenkin esseeseen sekä latinantenttiin hyvät suoritukset. Tässä olen nyt viettänyt rauhallista viikonloppua, Jemima on ahkeroimassa töissä neljän päivän tiukan putken ja itsekin vietin Ärrällä perjantai- ja lauantai-illat. Keskiviikkona käytiin parin kaverin kanssa katsomassa Sel8nne, tultiin meille saunomaan ja juteltiin musiikkia kuunnellen myöhään yöhön. Sen jälkeen viikko onkin mennyt omissa oloissa siivoten, järjestellen, lueskellen, täyttä vauhtia hyrräävää NHL:ää seuraten sekä Jatkiksen hommia tehden, ja erityisesti latinan ja muiden koulutöiden parissa. Täysin omanlainen fiilis viettää pitkästä aikaa useampi päivä omissa oloissaan. Syksyn melankolia painaa päälle, ja lukemani kirjallisuus on omiaan vahvistamaan tällaisiä tuntemuksia.

Lukaisin nimittäin juuri loppuun Rosa Liksomin Finlandia-palkitunkin Hytti nro 6:n. Kirjan hallitsevina teemoina on melankolinen alakulo, talvi ja ihmisen yksinäisyys. Hyvin kirjoitettu, ja vaikka lupaavasta alusta huolimatta ei ollut ihan niin hyvä kuin antoi odottaa, kannattava lukukokemus silti. Junamatka laajan Neuvostoliiton läpi käy hiukan monotoniseksi, ja maisema/paikkakuvauksien sijaan kirja tarjoaa nimenomaan hyvän katsauksen ihmisyyteen. Henkilöhahmot, tyttö ja tämän matkatoverina toimiva keski-ikäinen venäläismies, ovat räikeä vastapari, mutta ehkä juuri siksi niin toimiva. Harmaista mielialoistaan huolimatta teos antaa paljon. Itse löysin siitä varsinkin keskeisen teeman ihmisen yksinäisyydestä, ja miten ihminen tarvitsee aina rinnalleen muita. Lisäksi kirja tarjoaa hienot näköalat Neuvostoliittoon ja venäläisiin ihmisiin.

Luin myös Suomalaisesta kirjakaupasta rohkealla 0,50e hinnalla ostamani Antti Tuomaisen Parantajan. Suomalaisen dekkarikirjailijan parisataasivuinen jännäri imaisi heti mukaansa, ja tuli luettua käytännössä yhdessä illassa. Ilmastonmuutoksen tuhoamaan Helsinkiin sijoittuva rikosromaani oli juuri sellainen, kuin koukuttava kirja parhaimmillaan on. Ainoastaan loppu jäi kaivertamaan, ei ihan sitä mitä odotin.
Parantaja tarjoaa tosiaan perinteistä dekkarikirjallisuutta, mutta mitä mielenkiintoisimmassa viitekehyksessä, dystooppisessa Helsingissä. Tutuissa kaupunginosissa pyöritään ja tuttuja katuja tallataan, parikymmentä vuotta tulevaisuudessa vain. Ajoittaisesta kotikaupungin ylikuvailusta huolimatta Parantaja on mainio kirja, jonka vahvuus on sen henkilöhahmot. Niitä ei ole liikaa, ja jokainen on hyvin kirjoitettu. Tuomainen esittelee ihmisen rehellisesti, ja useampikin hahmon tai toisen suuhun istutettu lause olisi lainaamisen arvoinen. Kerronta on lyhyttä ja ytimekästä, ei harhaile, vaan keskittyy olennaiseen. Vaikka täysin erilainen kirja onkin, löydän tästä ja Liksomin kirjasta yhteisiä teemoja – ihmisyys, yksinäisyys, avuttomuus. Varsinkin näin syksyllä hyvää luettavaa.

Mitä mainiointa syysluettavaa.
Olen tässä alkanut hiljalleen katsoa nenänvartta pitkin televisioitua viihdettä. Ei kaikkea toki, mutta joku siinä mättää. En ole koskaan ollut mikään sohvaperuna, ja väittäisin katsovani hyvin vähän totaalista roskaviihdettä (Big Brother on itselleni kirosana), mutta ihan nämä ”perushyvät” elokuvatkin ovat usein täyttä roskaa ilman todellista sisältöä. Hienot efektit ja kuvanlaatu eivät valitettavasti takaa oikein mitään. Minusta taitaa olla tulossa nirso visuaalisen viihteen suhteen, vanhat suosikkisarjatkin osoittautuivat tässä taannoin pettymykseksi. Jos sitä keskittyisi sitten dokumentteihin ja niihin häviäviin laatuelokuviin. Varsinkin kun sen puhtaan passiivisen viihteen sijaan on niin paljon kaikkea mielekkäämpääkin tekemistä, kuten vaikka juuri kirjallisuus. Konsolipelaaminenkin tuntuu tällä hetkellä kovin pinnalliselta pitkässä juoksussa; pelasin yksi päivä tunnin Mass Effect kolmosen nettipeliä ja toisena päivänä vajaan tunnin Skyrimiä – kummatkin olivat hauskoja, mutta enempää ei olisi jaksanut. Parin vuoden takaiset sadat ja sadat pelitunnit tuntuvat nyt surrealistisilta.

Mutta kyllä sieltä jotain katsomisen arvoista edelleen löytyy. Vuonna 1961 ilmestynyt Aamiainen Tiffanylla oli mitä mainioin, raikas elokuva, joka jälleen kerran vahvisti käsityksiäni siitä, miten elän täysin väärällä aikakaudella. Näyttelijätkin, Audrey Hepburn ja George Peppard, ovat niin erilaisia kuin elokuvatähdet tänä päivänä. Oi 1960-lukua.



Sel8nne puolestaan oli dokumenttiluonteensa takia erilainen kokemus, ja lätkäfanille melko välttämätön elokuvareissu. Dokumentti oli yllättävän hyvä katsaus Suomi-kiekon ikonin Teemu Selänteen elämään, ilman ylimääräistä henkilöpalvontaa. Ainoastaan hektisesti aiheesta toiseen hyppivä leikkaus keräsi miinuspisteitä, muuten ei moittimista. Must-see urheiluihmisille. Ja hattu päästä Selänteelle, hyvin harva huippu-urheilijakaan pystyy samanlaiseen uraan. Vielä kaiken voittaneena ja miljoonat tienanneena nelikymppisenäkin jatkaa päivästä toiseen raakaa duunia. Ja onhan sillä tuo NHL:n tulokasennätys hallussa edelleenkin.

                                                                              ***

Pelattiin tuossa viime viikolla jälleen Arkham Horroria, neljä peliä taitaa itselläni olla nyt pelattuna. Samalla pelasimme myös pari peliä asteen kevyempää, samaan sarjaan kuuluvaa Elder Signiä, joka oli todella hauska ja rento peli. Peliaika tunti-pari, todella yksinkertainen rakenne ja todella epäystävällinen peli. Kyyti on kylmää pelaajille, mutta en ole aikoihin nauranut yhtä paljon kuin siinä viiden hengen porukalla pelatessamme. Sosiaalinen pelaaminen parasta pelaamista.

Arkham Horrorin kevyempi versio tarjoaa yhtä laadukasta ajanviettoa.
                                                                                ***

Kaksi viikkoa sitten tuli täyteen puoli vuotta tässä asunnossa, kolmen päivän päästä tulee vuosi R-Kioskin työsopimuksen allekirjoittamisesta. Näin se elämä rullailee.