keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Le sombre novembre

Marraskuu ja pimeää kello neljä iltapäivällä. Marraskuu ja jälleen kylmä. Marraskuu ja väsymys.

Marraskuu on hurahtanut ohi melkoista vauhtia, koulutyöt ynnä muut ovat pitäneet todella kiireisinä. Tälläkin viikolla on takana jo yli kymmenen kirjastotuntia, koulussa käymisen ohella. Eikä ne hommat siihen lopu, kotonakin tulee enimmäkseen puuhailtua rakentavan aktiviteetin parissa. Ei kuitenkaan ole kuin pari viikkoa, niin syyslukukauden enimmät työt on palautettu ja tentitkin edessä. Neljän viikon joululoma kuulostaa melkoisen maukkaalta, vaikka sitä värittävätkin tuttuun tapaan työt ja lukuisat suunnitelmat.

Tässä ranskankielistä La France des Lumières- teosta lukiessani pohdin, miten nopeasti sitä oman opiskelun yläraja nousee. Lukiossa 150-sivuinen, perustietoa sisältävä kurssikirja tuntui haastavalta. Pääsykoelukemista aloitellessa tiiliskiven kokoiset, mutta yksinkertaista tekstiä sisältävät ja suomeksi kirjoitetut kirjat tuntuivat pahalta palalta. Koulun alkaessa englanninkielinen materiaali mietitytti hiukan. Nyt kahlatessani ranskaksi lähemmäs tuhatsivuista teosta en voi olla ajattelematta, miten omilla ylärajoilla työskentely kehittää jatkuvasti. Saman fiiliksen muistan aiemmin matematiikasta, kun jo kurssin lopussa katsoi kirjan alkua ja mietti, miten ne ovat helppoja tehtäviä – vaikka vasta kuusi viikkoa sitten olivat täyttä hepreaa. Ihmisen työskentely on kehittävimmillään kun sen on vaativaa, ja kun sen eteen joutuu tekemään paljon työtä. Niinpä omalta mukavuusalueelta poistuminen onkin oikeastaan elinehto kunnianhimoiselle opiskelulle. Totta kai on mukava kirjoittaa jokin yksinkertainen essee lukien lyhyen pohjamateriaalin helppoa tekstiä, mutta pitkällä aikavälillä parasta on se, minkä eteen joudut tekemään ekstraduunia ja hikoilemaan kunnolla. Se ei myöskään lopu koskaan – ei ole mitään absoluuttista tasoa, milloin et voi enää nostaa rimaa ylemmäs. Kiehtovaa.

Vallitsevan pimeyden rennommasta ajanvietosta on vastannut Twin Peaks. Olemme viettäneet lähinnä viikon ainoat varmat vapaapäiväni, sunnuntait, tämän kulttisarjan parissa. Tämä vuosina 1990-91 ilmestynyt, kolmenkymmenen jakson pituinen rikos/draama/mysteerisarja tuskin esittelyä kaipaa. Se todistaa, miten visuaalisuus ei merkitse juuri mitään, ja miten oikeanlaisen tunnelman rakentaminen on kaiken a ja o. Sarja on koko ajan sopivan kuumottava, ilman että se olisi mitään kauhua. Se ei pyri pelottelemaan ihmisiä, mutta yliluonnollinen ja jokin ei ole nyt kunnossa - tunne on usein läsnä. Musiikki, henkilöhahmot – jopa huumori, kaikki kunnossa. Ei tämä mikään täyden kympin sarja ole, mutta raikas katsomiskokemus parin vuosikymmenen takaa. Ennen kaikkea se miellyttää vahvojen (ja oivallisesti näyteltyjen) hahmojensa ansiosta. Ihmiskohtalot, ihmisiin liittyvät tarinat ja itse ihmisen toiminta ovat muutenkin harvinaisen kiinnostava asia; siksipä sitä psykologiaa varmaan lukiossa luinkin. Historiakin on mielenkiintoisimmillaan heijastettuna yksilöiden kautta. Suuret kontekstit asettuvat aivan eri perspektiiviin, kun niitä tarkkailee ruohonjuuritasolta.
Twin Peaksin päähenkilö, FBI:n agentti Dale Cooper, on noussut yhdeksi kaikkien aikojen suosikeistani elokuvahistoriassa. Vaikka sarjassa on muitakin osuvia hahmoja, kuten joviaali ja salaperäinen majuri Briggs, on tässä Kyle MacLachlanin näyttelemässä virkamiehessä jotain poikkeuksellista. Cooperissa miellyttää käytännössä kaikki; timanttinen älykkyys yhdistettynä herrasmiehen käytöstapoihin, maltillisuuteen, aitoon elämäniloon, positiiviseen asenteeseen, rehellisyyteen, vaatimattomuuteen ja tilanteessa kuin tilanteessa säilyvään rauhallisuuteen nostavat Cooperin suorastaan ihailunsekaiseen esikuvamaiseen asemaan.

Special Agent Dale Cooper
Cooper on itse asiassa vanhanaikaisten ja perinteisten arvojen ruumiillistuma. Tuntuu usein, miten tuonkaltaiset arvot ovat häviämässä maailmastamme. Se on surullinen ja pelottava ajatus; samaistun Cooperiin ja hänen edustamaansa arvomaailmaansa sataprosenttisesti. Suomessa vallitsi sotien jälkeen ilmapiiri, jota minä en ole elinaikanani saanut kokea. Sellainen rehellisyyden ja ennen kaikkea yhteisöllisyyden henki. Sotakorvaukset maksettiin ja Suomi rakennettiin uudestaan, hyvinvointiyhteiskunta luotiin. Yhdessä, valittamatta, laskematta mitä se vaati. Koenkin sukulaissieluisuutta tuohon menneeseen aikakauteen, ja toivon hartaasti, ettei yhteiskuntamme ole menossa sellaiseen suuntaan, miltä nyt näyttäisi. Pinnallisuus, ahneus, itsekeskeisyys, välinpitämättömyys ovat huolestuttavia ja vahingollisia piirteitä ihmisissä. Seisoin kuukausi sitten sateisessa illassa Bulevardilla. Siinä kohti ei ole kuin noita vanhoja rakennuksia, eikä näköpiirissä ollut oikeastaan mitään, mikä viittaisi moderniin aikaan. Mukulakivet, kellertävä valaistus, hennossa sateessa maahan leijailevat kellastuneet lehdet, ja ympärillä kadonneesta ajasta muistuttavat talot. Tunsin hetken eläväni 1950-luvulla, eikä tunne lähtenyt loppuiltana. Sen lopulta haihduttua oloni oli kaihoisa ja pettynyt. Teknologisoituva yhteiskunta ja huimaa vauhtia kiitävä 2000-luku eivät, lukemattomista hyvistä puolistaan huolimatta, tunnu aina kodilta. Mustavalkoiset Suomen 1900-luvulta olevat kuvat ovat mahtavia.


Siinähän sitä taas. Uutta musiikkia en ole oikein ehtinyt kuunnella, mitä nyt Juicen vinyylejä olen soitellut, mutta käytiin katsomassa Dome Karukosken Leijonasydän, loistava elokuva. Se kertoo siis skinheadista, joka rakastuu naiseen jolla on adoptoitu musta lapsi. Vaikka elokuva kierrättääkin pahasti tuttuja suomileffojen näyttelijöitä (mm. Franzen, Pääkkönen, Tola, Birn), on se silti erinomainen ja ajatuksia herättävä tuotos. Kiistatta yksi parhaista tänä vuonna näkemistäni elokuvista. Kun tuo Suomi-meininki toimii omalla kohdalla hyvin heikommissakin elokuvissa, niin tällainen laatutuotos osuu ja uppoaa. Pitäneekin joskus analysoida suomalaisten elokuvien henkeä. Suomen kielikin toimii todella ytimekkäästi näissä hyvissä esimerkeissä. Käykäähän kaikki katsomassa, tässä oli syvempääkin ideaa kuin sauna, alaston mies ja itsemurha.

Leijonasydän - Peter Franzen ja Jasper Pääkkönen

Ainiin, pelasin tänään ensimmäisen otteluni yliopiston salibandysarjaa. Yliopiston oppiaineiden välinen sarja siis kyseessä, pelataan kymmenen ottelua ja pudotuspelit. Täytyy sanoa, vauhti ja kovuus olivat korkeampia kuin odotin, mutta tämä on vain positiivista. Tuntui todella hyvältä pelata pitkästä aikaa, ja ennen kaikkea osallistua joukkueurheiluun. Kai se yhdeksän vuotta lätkää jätti jälkensä. Pääsen sisälle joukkuepeliin todella nopeasti henkisesti ja sitä herää aivan tajuton voitonnälkä, kun pelaa joukkueena - me vastaan ne- henki. Joukkueurheilu nostaa voitonhaluni suoraan potenssiin kaksi. Sosiaalinen liikunta on kyllä muutenkin aika ykköstä, pitäisi löytää aikaa osallistua liikuntavuoroihinkin. Voitettiin muuten 5-2.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Tervetuloa talvi

Varsinainen syksy ja lokakuun väriloisto meni tänä vuonna hiukan ohi, erinäisten tapahtumien pyörteissä. Olenkin nyt nauttinut syksystä hiukan myöhässä, mutta yhtä kaikki sateinen, tuulinen ja harmaa myöhäissyksy on sopinut mielialaani mitä mainioimmin, ja olen huomannut suorastaan nauttivani siitä. Sumu, sade ja jälkisyksy yleisesti ennen pakkasia on tunnelmallinen ajanjakso. Juuri tällä hetkellä ulkona puhaltava suorastaan myrskypuhuri ja ties kuinka monetta päivää jatkuva sade ei kylläkään houkuttele hirveästi poistumaan neljän seinän sisältä.

Lähestyvä talvi on oikeastaan tervetullutta, en kaipaile aurinkoa tai kesäisempiä kelejä lainkaan. Talvi on aina edustanut jollain tapaa itseensä vetäytymistä, omien juttujen tekemistä ja syvällisiä pohdintoja. Pimeässä on parempi käsitellä mennyttä ja suunnitella uusia kuvioita.  Ihminen tarvitsee latautumista toisinaan, ja valoton talvi antaa ainakin minulle aina sopivan mahdollisuuden miettiä kaikkea maasta taivaaseen. Ja tehdä hiljaista työtä. Ei tarvitse rientää jatkuvasti tai potea huonoa omaatuntoa jatkuvasta sisälläolosta.

Tämän talouden on vallannut voimakas työnteon mentaliteetti. Aina sitä suunnittelee tekevänsä tätä ja aikovansa tuota, mutta puolet jääkin sille tasolle. Olen yleisluontoisesti aikaansaava ihminen, mutta vaadin myös itseltäni paljon; enkä ole lainkaan tyytyväinen tällä hetkellä. Muutaman viikon olenkin nyt tehnyt ennennäkemättömällä tahdilla töitä, enkä nyt puhu ansiotyöstä – vaikka sitäkin on tullut tehtyä, koulun lomaviikolla vietin 37 tuntia Ärrällä. Otin enemmän kursseja tähän kouluperiodiin, ja mitä lukuisimpien koulutöiden ohella vietän aikaani monen muunkin projektin parissa. Harva asia voittaa sitä tunnetta, kun saavuttaa jotakin, minkä eteen on nähnyt paljon töitä; varsinkin, jos siihen ei liity juuri minkäänlaista ulkopuolista painetta (kuten koulussa), vaan oma itsekuri on sinne vienyt.

Muutenkin on suorastaan naurettavaa, miten ihmiset (itse mukaan lukien) suunnittelevat ”parempaa” ja tasapainoisempaa elämää, näkemättä koskaan todella vaivaa sen eteen. Sellaiset perusasiat kuin hyvä unirytmi, terveellisesti syöminen, säännöllinen liikunta, maltillinen rahankäyttö – miksi ihmiset eivät saavuta niitä? Huomasin, että olen armeijasta lähtien nukkunut aivan liikaa viidestä kuuteen tuntia yössä, tasapainottaen sitä viikonloppujen epäkäytännöllisillä 10-12h unilla. Nyt parin viikon ajan mentyäni ennen kahtatoista nukkumaan huomasin miten mahtavaa se on. Voi herätä aamulla pari tuntia ennen koulua ilman väsymystä ja tehdä jotain heti päivän alkuun, yllättävän hyvä tunne. Liikunta valitettavasti vaihtelee edelleen, nyt taas kolme viikkoa flunssassa tuhosi salirytmin, ja sen takaisin saaminen on aina työlästä. Tutun kuuloista. Tasapainoinen, ahkera ja hillitty elämäntyyli on kuitenkin aina ollut selkeä ihanne minulle, ja nyt alkavat tekosyyt sen saavuttamiseen loppua.

Samalla olen kyllästyneempi ja kyllästyneempi viihteeseen. Huomaa veteen piirretty viiva kulttuurin ja viihteen välillä; toimin varmasti itsekin joidenkin mielestä mitä turhimpien harrastusten parissa. Yhtä kaikki, television antia olenkin jo aiemmin analysoinut, mutta syyttävä sormi vain laajentaa suuntaansa. Viihde ja kuluttaminen ovat tämän maailman syöpä, ihmiset suuntaavat intressinsä täysin irrelevantteihin asioihin joista jää loppupeleissä käteen tyhjä arpa. Itse kaikennäköisen viihteen entisenä suurkuluttajana ymmärrän, mutten hyväksy, ja ohjaan koko ajan toimintaani entistä rakentavampaan suuntaan. Kirjallisuus ja musiikki ovat kulttuuria, ja niihin uppoudunkin mieluiten; pelaamisen parissa puolestaan sosiaaliset pelit (figut, lautapelit) yksinään ovat enää oikeasti käytössä. Jääkiekon, eli käytännössä NHL:n, seuraaminen on edelleen mieltäni askarruttava irrationaalinen tarve, jota en osaa perustella oikein millään itsellenikään, ja usein mietin, onko mitään järkeä tehdä vieläpä ilmaista duunia Jatkoaikaan sen parissa. Toistaiseksi ainakin kuitenkin näin.

Mainitsinko kuluttamisen? Rahan valta ja kuluttaminen se vasta turhauttaakin. Tein juuri esseenpoikasen käsitellen Thomas Moren Utopiaa, ja herranen aika, kaveri on 500 vuotta sitten kirjoittanut paperille täsmälleen samat ajatukset kuin mitä itse ajattelen. Ja onko mikään muuttunut? Yhtään mikään? Ei. Pahentunut vain. Teini-iän dramaattinen haaveeni ostaa mökki Keski-Suomesta, hankkia koira ja siirtyä omavaraistalouteen nostaa edelleen säännöllisesti päätään. Pyrinkin mahdollisimman pitkälti vastustamaan materialismia ja ylimääräistä kuluttamista, mutta samalla olen keräilijäluonne. Melko turhauttava yhtälö. Nykyään olen onnistunut kanavoimaan keräilyvimmani rajoittumaan onneksi vain musiikkiin: kirjojen, elokuvien, pelien, sarjakuvien yms. keräilyn olen hiljalleen lopettanut, ja tällä hetkellä mietinkin, miten päästä isosta kasasta kirjoja eroon ilman että ne päätyvät suoraan Ämmässuolle.

Fiksu kaveri.
Musiikista kun on puhe, täytyy mainita, että nyt on vinyylisoitin, vahvistin ja kaikki toimii (heh, mites se materialismi). Vinyylin kuuntelemisessa on ihan eri tavalla fiilistä kuin koneelta satojen ja satojen levyjen joukosta kappaleiden toistamisessa. Musiikkiin keskittyy eri tavalla, ja kokonaisuudet tulevat paremmin esille. Tässä opiskelijan budjetilla haalin parhaani mukaan nyt niitä parhaita levyjä mitä minulla on vinyylimuotoon. Tänään kokoelmaan tiensä löysi Gojiran From Mars to Sirius ja Huge L:n Delirium Tremes – kummatkin nimenomaan sitä laatua. Vaikka digitaalinen musiikkikirjastoni kasvaa kovalla vauhdilla ja tulee aina ylittämään käsin kosketeltavan versionsa, on minulle musiikkiharrastuksen sielu nimenomaan näissä fyysisissä tallenteissa.

                                                                                ***

Etten anna nyt elämästäni virheellistä kuvaa, että viettäisin kaiken valveillaoloaikani kirjaston uumenissa harjoittaen vakavaa askeesia, niin mainitaan sananen kevyemmistäkin aiheista. Arkham Horroria on tullut pelattua, samoin myös Mansions of Madnessia; nyt on koko tuo FF:n Lovecraft-teemainen lautapelisarja kokeiltu. Pian taitaa tosin tulla jo seuraava, Eldritch Horror. Figuissa Fantasy Battlen puolella Dark Elfit päivitettiin viimeisten joukossa kahdeksanteen painokseen, joten ahkeraa nopanviskomista on tiedossa lähiaikoina. Ensimmäinen uuden edikan peli tulikin jo pelattua.

Luin jokunen viikko sitten Hannu Rajaniemen Fraktaaliruhtinaan. Viime vuonna ilmestynyt kirja on jatkoa muutama vuosi sitten tulleelle Kvanttivarkaalle, ja kolmas osa on tulossa ensi vuonna. Kuriositeettina mainittakoon, että 35-vuotias fysiikkaa ja matematiikkaa opiskellut Rajaniemi kirjoittaa englanniksi, ja kirjat on suomennettu. Ovatkin muuten hyvin suomennettu.
Muistan, miten Kvanttivaras oli todella monimutkainen, mutta ihastuttavan luova teos, ja ennen kaikkea mitä mielikuvituksellisin tarina. Fraktaaliruhtinas pisti oikeastaan vielä paremmaksi. Se on supererikoinen, kiehtova, ultimaattisen mukaansatempaava, täynnä korkealentoista sci-fiä – mutta realistinen, sillä fysiikan ja tietotekniikan sovellukset, joita kirja suorastaan pursuaa, ovat ymmärtääkseni periaatteessa täysin mahdollisia. Rajaniemen kirjat ovat täytetty fysiikan sanastolla, josta hahmotan kunnolla vain murto-osan, mutta se ei häiritse lukukokemusta. Pikemminkin tukee hienoa maailmaa, jonka hän meidän eteemme rakentaa. Fysiikan ja tieteen sovelluksilla leikittely on yhdistetty ainutlaatuisella tavalla sujuvaan tarinankerrontaan ja kieleen – fyysikko on valjastanut taitonsa kulttuurin käytettäväksi.
Juonenkäänteiden ja henkilöhahmojen sekä tapahtumien varaan rakennetun monimutkaisen verkoston osalta Rajaniemen kirjat ovat oikeastaan kuin klassinen Asimovin Säätiö-trilogia – paitsi vielä päräyttävämpiä. Luettuani Säätiön viimeisen osan mieleni teki taputtaa, niin nerokas juonikuvio niissä oli – ja Rajaniemi on vähintään samaa tasoa. Kolmatta osaa en malta odottaa, ja nämä kirjat ovat ehdottomasti uudelleenluettavia. Ne suorastaan vaativat sitä, monimutkaisuutensa ja moniulotteisen juoniverkostonsa takia. Fraktaaliruhtinas jättää myös läjän kysymyksiä, joihin toivon vastauksen löytyvän viimeisestä osasta.
Tarinan monimuotoisuus ja miten kaikki lopulta yhdistyy keskenään tuo oikeastaan mieleeni George R.R. Martinin, ja se ei ole pieni meriitti. Kirjat ovat todella ennalta-arvaamattomia, ja jostain syystä lukiessani mieleeni tuli erään levyn nimi: Nothing is as it never was. Jotenkin se kuvaa mainiosti Rajaniemen alati muuttuvaa todellisuutta, jossa hypitään ajassakin jatkuvasti, ja ihmiset pystyvät näyttämään miltä haluavat. Tämän sekavan analyysinpuolikkaan keskeisenä ideana oli lähinnä, että Fraktaaliruhtinas edustaa suomalaisen fiktiivisen kirjallisuuden eliittiä.

Hämmästyttävän riemukas lukukokemus.

      ***

Ja harvinaisen pitkän tekstin pohjalle vielä tämän hetken kolahtavin musiikki. Primordial, Summoning ja Gojira sopivat loppusyksyyn kuin nyrkki silmään, ja mm. YUP:kin on ollut pitkän tauon jälkeen kuuntelussa. Uudesta musiikista kuitenkin esille nostamisen arvoinen on Shade Empiren keväällä ilmestynyt uutukainen Omega Arcane. Kuuntelin Kuopion metalliylpeyttä aktiivisemmin siinä edellisen levyn aikoihin ja hiukan jälkeen, 2008-09, mutta sen verran kovatasoinen porukka on kyseessä että uuteen materiaaliin piti tutustua. Ja onneksi näin tein, Omega Arcane on nimittäin heittämällä artistin parasta tähän asti. Melodinen black metal on haastava genre, joka on melko täynnä roskaa, mutta tässä on sitä jotain. Aiempien levyjen ajoittain vahvatkin industrial-vaikutteet ovat hiukan väistyneet vahvemman bläkkismeiningin tieltä, mutta melodisuutta ja orkesterin käyttöä on kasvatettu niin, että levy kuulostaa parhaimmillaan suorastaan Dimmu Borgirilta – tämä siis hyvässä mielessä. Dimmun nykymeininki on surkuhupaisaa, mutta parhaimmillaan he ovat osanneet käyttää mahtipontista melodisuutta paremmin kuin oikeastaan kukaan bläkkiksessä (ellei ehkä Vesania Distractive Killusionsilla). Eli pidemmittä puheitta, tästä:

nyt kun Vesania mainittiin, niin pistetään taidonnäyte heiltäkin: Vesania - Narrenschyff
ja tasapainottamaan kattausta, lempeä Gojira - Global Warming

Komea paluu Shade Empireltä.