tiistai 20. toukokuuta 2014

Kaunis ja kulunut Praha

Opintomatkalta on kotiuduttu Suomen kesään ! Takana viikon verran kaunista Keski-Eurooppaa, Neuvostoliitto-henkistä Keski-Eurooppaa, hyvää seuraa, hyviä keskusteluja, museoita, vesisadetta, valokuvaamista ja huikeaa ruokaa.

Meitä lähti Prahaan 26 oppilasta ja dosentti, joten meininki oli luonnollisesti hyvinkin erilaista kuin itsenäinen matkustaminen. Heti alkuun on kuitenkin todettava, että kaikki ohjelma, aikataulutus ja käytännön asiat olivat hoidettu todella hyvin. Kiitos siis kahdelle matkanjärjestäjällemme, ei ole helppo duuni.

Ohjelmaa oli päivittäin, viidestä kahteentoista tuntia ohjattua tapahtumaa – nähtävyyksiä sekä päivittäinen dosentin luento, missä käytiin Tsekin historia kronologisesti kokonaisuudessaan läpi. Kävimme läpi suuren kasan nähtävää, ja valinnat olivat aika osuvia. Kääntöpuolena omaa aikaa ei ollut ihan hirveästi, itse ratkaisin ongelman heräämällä selkeästi ohjelman alkua aikaisemmin (07.00 – 09.00 aamulla, ohjelma alkoi yleensä 12.00) jotta pääsin tutustumaan tähän Tsekin pääkaupunkiin omalla tavallanikin. Iltaisin olisi kyllä ollut aikaa, baareissa kun en käynyt, mutta kaikki nähtävyydet yms. menivät kiinni yleensä kuudelta. Vietinkin iltani keräillen rauhassa hostellilla, nauttien kiireettömyydestä ja nukkuen normaaleja yöunia baarikävijöiden viiden tunnin unia vastaan. After all, loman funktio on myös rentoutuminen.

Ryhmälampaana kulkemisessa on huonot puolensa, päällimmäisenä hitaus. Toisaalta taas, historianopiskelijoiden ohjelma oli luonnollisesti täynnä kiinnostavia kohteita, joista osaan en varmasti olisi tajunnut mennä omatoimisesti. Vierailukohteistamme löytyi mm. Prahan linna, Pražský hrad, kaikkine nähtävyyksineen, Vysehrad, Old Town Hall, Letná Park, Pétrin, Alfonso Muchan museo/näyttely ja kommunismimuseo. Kaupungin läpi useampaan kertaan kävelleenä tunnetummat paikat tulivat nähdyksi; Wencelsasin aukio, Kaarlensilta, Dancing Building, John Lennon wall ja fransiskaanipuistokin. Omatoimisesti pienemmällä porukalla kävin Pétrin lookout towerissa, sotamuseossa sekä kansallisgalleriassa katsomassa Slav Epicin. Teimme myös päivämatkan Kutná Horaan, missä kävimme kuuluisassa Sedlecin luukirkossa sekä keskiaikaisessa Hradekin hopeakaivoksessa.

Pyhä Wenceslaus, Tsekin suurmies ja legenda.
Jan Žižka, hussilaissotien menestyksekäs päällikkö ja Euroopan suurin ratsastajapatsas.

Suurin osa aktiviteetista oli positiivista, ja olisin mieluusti käynyt muutamassa lisääkin. Suurimman vaikutuksen tekivät kuitenkin luukirkko sekä Slav Epic. Sedlec ossuary on todella outo pieni kirkko/pyhättö, johon on kasattu iso määrä ihmisten luita, lähinnä pääkalloja. Kirkon rakennuttaneen suvun vaakunakin löytyy noin metrin kokoisena, luonnollisesti luista rakennettuna. Hyvin erikoinen paikka.

Alfonso Muchan taidenäyttely itsessään oli jo hieno, mutta tuo tšekkiläisen kansalliseepokseen Slav Epiciin perustuva samanniminen maalaussarja oli todella vaikuttava. Kaksikymmentä taulua, joista pienimmätkin olivat valtavia – kuusi kertaa neljä metriä oli aika vakiokoko. Mitään tästä etukäteen tietämättömänä yllätys oli melkoinen avatessani gallerian oven, löytäessäni itseni tehdashallin kokoisesta salista täynnä upeaa taidetta. Mucha on poiminut kaksikymmentä ”slaavilaisen rodun” keskeistä tapahtumaa ja loihtinut niistä uskomattoman näyttävän kokonaisuuden. Näiden historian/fiktion sekoittaminen ja vahva symbolismi vain parantavat lopputulosta. Pakollinen kohde kaikille kaupungissa kävijöille.

Mainittakoon vielä lisäksi St. Vituksen katedraali, joka oli mielestäni jopa Sagrada Familiaa hulppeampi sisäpuolelta, joskin Sagrada voittaa ulkomuodon osalta. St. Vitus oli todella isokokoinen, ja sen lasimaalaukset todennäköisesti hienoimmat mitä olen kirkoissa koskaan nähnyt. Lisäksi itselleni lisäinnostuksen tähän toi maininta suosikkini Primordialin kappaleessa Heathen Tribes, jossa luetellaan Euroopan merkityksekkäitä paikkoja. Saint Vitus dance in Praha.

St. Vituksen katedraalin lasimaalaus.
Sedlecin luukirkosta.
Slav Epic vetää mietteliääksi.
Slav Epic.

Valokuvaaminen oli keskeisessä osassa omaa matkaani, otin noin 800 kuvaa. Vaikka sää oli usein huono, harmaan pilvinen tai sateinenkin, oli kaupungissa todella kirkas valo joka vaikeutti kuvaamista. Lopputuloksena oli kuitenkin hyvää jälkeä, noin muutama sata hyvälaatuista kuvaa. Monivuotinen harrastus alkaa kantaa hedelmää, ja selvästikin mitä enemmän kuvaa sitä paremman tuntuman siihen saa. Yleensä käytän puoliksi manuaalisia asetuksia, mutta tällä reissulla käytin lähestulkoon pelkästään täysmanuaalia – hyvillä tuloksilla. Varsinkin ihmisten kuvaaminen, joka on ollut aina itselleni haastavampaa kuin luonto, on nykyisin päällisin puolin tyydyttävällä tasolla. Kehitys näkyy siis.

Prahassa on kaksi välittömästi huomion kiinnittävää kuvauskohdetta: kirkot ja maisemat. Katoliseen tapaan kirkkoja on joka toisessa kadunkulmassa, ja niihin turtuu nopeasti. On hauska ajatella, millainen rooli niillä olisi Helsingissä – jos siirtäisi minkä tahansa keskivertokirkon vaikka juuri Prahasta Helsingin kantakaupunkiin, se olisi välittömästi nähtävyys. Prahassa se on yksi sadoista. Korkeisiin näköalapaikkoihin mielellään kiipeilevänä (tällä kertaa linna, Letnán puisto, Old Town Hall ja Pétrinin näköalatorni) maisemakuviakin kertyy paljon, ja nekin menettävät hohtoaan. Kotona koneelta ne kuitenkin heräävät taas paremmin eloon, ja muutama upea sellainenkin löytyy kovalevyltä.

Vysehradin kukkuloilta Vltavalle.
Näkymä Old Town Hallin huipulta. Punatiilikatot hyvin esillä.
Letná Parkista kuvattu, luoteis-Prahasta. Huomaa siltojen määrä.

Millainen fiilis itse Prahasta ja Tsekistä jäi? Hyvinkin kahtiajakautunut. Upeat keskiaikaiset rakennukset ja punaiset katot, tuhatvuotinen värikäs historia ja lukemattomat patsaat – samalla neuvostohenkinen nuhjuisuus, likaisuus, kuluneisuus ja epämääräisyys. Rakennukset olivat usein huonossa kunnossa, kadut siivottomia, ketään ei tuntunut oikein kiinnostavan mikään, englantia puhutaan huonosti. Asiakaspalvelu on ilmeisen tuntematon käsite, huolimatta työntekijöiden näennäisestä paljoudesta. Museosalissa saattaa olla kolme vahtia, aamukymmeneltä tyhjässä elektroniikkaliikkeessä kolme työntekijää tai vessassa (!) kaksi miestä perimässä maksuja luukun takana, mutta kaikki pitää itse selvittää, asiakaspalvelijat ovat todella kyllästyneen näköisiä eivätkä puhu oikein mitään kieltä muuten kuin mumisten. Vessamaksut ja sisällä polttaminen tuntuivat arkaaisilta käytännöiltä, en edes muistanut että sisällä poltetaan vielä jossain päin Eurooppaa. Todella mukava mm. ravintolassa.
Ärsyttäviin käytäntöihin lisättäköön epämääräinen meininki esimerkiksi museohinnoittelussa. Joskus yli 26-vuotiaat eivät saaneet opiskelija-alennuksia, joskus saivat. Eräs museo oli toisena päivänä ilmainen, toisena maksoi. Paras tapaus oli junamatka Kutná Horaan. Meillä oli ostetut liput ja varatut istumapaikat, mutta niillä istuikin jo paikallisia, kieltäytyen liikkumasta mihinkään ja suhtautuen meihin kuin ilmaan. Osa meidän porukastamme istui sitten lattialla.

Hyvää puolta edusti tosiaan käsin kosketeltava historia, ajoittainen kauneus, toimiva joukkoliikenne sekä erityisesti hintataso ja ruoka. Todella hyvät liharuoat suomalaisittain pilkkahintaan. Söin käytännössä viikon sikaa, sillä se tehdään Tšekissä paremmin kuin Suomessa eikä maksa juuri mitään. Jos saat herkullista siankyljystä viidellä eurolla, ei ruokavaliolle jää paljoa mahdollisuuksia. Reissumme korkeatasoisimmassa ravintolassa käynti maksoi kolmelta ihmiseltä alkupalan, pääruoan, jälkiruoan, oluiden ja kahvin osalta yhteensä 53 euroa. Makukin oli mitä parhain, söin kermakeittoa krutongeilla, villisikaa ruusunmarjakastikkeessa ja juustokakkua. Olutkin oli niin halpaa, että se oli aina ykkösvalinta ruokajuomaksi. Kun Hoegaardenin reilu puolilitrainen maksaa 2e, et vain halua ostaa kokista. 2dl mehua maksoi tuplat oluttuopista yleensä. Gastronomisena kokemuksena siis todella miellyttävä matka.

Sotamuseon neuvostotankki ja itse bloginpitäjä.
Mainittakoon vielä hostellin (Hostel Florenc) olleen positiivinen yllätys, kaikki sujui vaivattomasti ja kätevästi, ainoa miinus siitä ettei huonetta siivottu koko viikon aikana kertaakaan enkä saanut oikeaa pyyhettä (vain käsipyyhkeen kokoinen rätti). Hintatason ollessa 17e/yö ei liikoja voi odottaakaan, ja hostelli oli kyllä yleisesti ulkoasultaan siisti sekä asiallinen, henkilökunnankin ollessa pätevää ja 24h paikalla. Isona plussana juuri sopivan kattava ilmainen aamupala, jota kyllä hyödynnettiin tunnin verran joka aamu.

Hyvä ja kokemusrikas matka takana siis, paljon nähtävää, mahtavaa ruokaa, hyvää valokuvaamista, matkailufiilistä ja totaalinen irtiotto arjesta & rutiineista sekä kaiken lisäksi mainiota seuraa – kyllä Kronoksesta löytyy hyvää väkeä! Erityiskiitos huoneen jakaneelle kolmikolle, joka oli isossa roolissa hyvien pohdintojen ja keskustelujen parissa.


Nyt Suomenmaassa vallitsee kesä, ja itselläni koulusta loma, joten siinäpä seuraavien kuukausien teema. Heinäkuuksi odottaa taskussa lentoliput Italiaan. Tänään olen siivonnut, käynyt salilla, lueskellut Lovecraftin kokoelmien toista osaa ja maalannut Chaos Maraudereja kaverin WoC-armeijaan Nebelhornia kuunnellen. Ulkona tuoksuu kesä, tästä on hyvä jatkaa.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Kevätlukukausi: done

Näin on siis kevätlukukausikin ohi. Luentoja kertyi 78 kappaletta, mikä tarkoittaa 117:sta tuntia, tai 7020:tta minuuttia yliopiston penkeillä. Läsnäoloprosentti 87,64%, joskin tässä oli osasyy muutamassa läsnäolopakollisessa kurssissa. Isoimpina koulutöinä kuusi tenttiä, kaksi suullista esitelmää, kaksi kirja-arvostelua, essee, pari luentopäiväkirjaa ja iso käännöstehtävä. Opintopisteitä keväästä napsahti 45, eli koko lukuvuoden osalta komeat 81. Yliopiston asettama tavoitehan oli 60/lukuvuosi, Kela vaatii 45. Koulunkäynnin ohessa opiskelijan tulorajan asettamien ehtojen mukaisen maksimityömäärän tekevänä kelpuutan lukeman oikein mielelläni.

Millainen fiilis kevään opiskeluista? Tyytyväisyys aikaansaamiseen ja lujaan työntekoon lienee päällimmäisenä. Sitä seuraa kuitenkin heti tyytymättömyys kursseihin. Pakollisia kursseja on yksinkertaisesti liikaa. En tiedä onko tämä vain historian oppiaineen ongelma, mutta epäilen, sillä osa on kaikille humanisteille pakollisia kursseja. Jos nämä olisivat edes hyödyllisiä kursseja, ymmärtäisin asian jokseenkin, mutta kun niiden sisältö on vähintäänkin kyseenalaista, on perusteetonta käyttää paljon aikaa niihin. Kevätlukukauden seitsemästä luentokurssistani neljä oli tuskallisia, turhia, epämotivoivia ja mielestäni tarpeettomia, enkä koe oppineeni niiden aikana juurikaan mitään. Sellaiset pakolliset kurssit kuin vanhat käsialat ja arkistokurssi, metodiopinnot ja tieteellinen kirjoittaminen olivat kaikki täysin tyhjiä arpoja, joissa voin rehellisesti väittää menneeni sieltä missä aita on matalin. Ihanteellisesti kandidaatintutkinnon voisi saada täyteen mahtavia ja oivaltavia opintoja, mutta nyt käytin ison osan ensimmäisestä lukuvuodestani opintoihin, jotka eivät kehittäneet minulle juurikaan muuta kuin taitoa keksiä paperille tyhjänpäiväistä tekstiä. Helsingin yliopistolla olisi mahdollisuus tarjota historiassakin mitä mainioimpia opintoja, jos edes kurssien sisältöä viitsittäisiin kyseenalaistaa. Sen enemmittä puheitta, käyn läpi kevätlukukauden kurssini, jotta ymmärrämme paremmin mitä tarkoitan.

Kolmas ja viimeinen peruskurssi, Ranskan vallankumouksesta nykyaikaan, oli kaikkea muuta kuin mitä nimensä väittää. Ranskan vallankumousta eikä nykyaikaa käyty kumpaakaan – 1900-lukua ylipäätänsä ei käsitelty juuri mitenkään. Maailmansodat? Kylmä sota? Ei. Kurssi koostui kahdestatoista eri luennoitsijasta, jotka puhuivat vuorotellen puolitoista tuntia omasta tutkimuskohteestaan, joka sattui sijoittumaan viimeisen kahden ja puolen sadan vuoden sisään. Marginaalisia ja kokonaisuuden kannalta merkityksettömiä aiheita, vai miltä kuulostaa Ranskan lehdistö 1800-luvulla tai arktisen Suomen historia? Jos jättää kuivat luennot tylsistä aiheista sikseen, on kurssin rakenteessa vakavasti kyseenalaistamista. Miten peruskurssi voi jättää käsittelemättä kaiken yleisluontoisen, ja miten se ei käy läpi aikakauden keskeisiä teemoja / yleistä punaista lankaa? Vahva pettymys, ja varsinkin 1900-luvun historiasta & maailmansodista ehkäpä eniten kiinnostuneena odotin tältä jotain aivan muuta.
Peruskurssin ohessa oli myös pienryhmäkurssi, mistä iso peukku. Kymmenen hengen ryhmässä saatiin aikaan aivan erilaista opiskelua kuin yliopistolla yleensä, jopa ihmisten välistä kommunikointia ! Pienryhmäkurssin keskeisenä työnä oli kymmenen minuutin suullinen esitelmä, mikä oli myös virkistävää. Tekisin mieluusti lisää tällaisia, ja pidän kurssimuodosta, jossa pääsee joskus avaamaan itsekin suunsa. Kummastakin peruskurssin osasta nappasin vitosen arvosanaksi, joten hyvin ne menivät, mutta sisältö jäi vahvasti puutteelliseksi.

Vanhat käsialat ja arkistokurssi, eli tässä tapauksessa paleografian erikoiskurssi. Järkyttävää kuraa, kevään ja lukuvuoden vaikein suoritus, ja täysin hyödytön. En oppinut lukemaan 1700-luvun ruotsinkielisiä kirjeitä, enkä tajunnut niistä yhtään mitään. Kuusi viikkoa tuskaa läsnäolopakolla, tentti säälistä läpi. Miksi tämä on pakollisten joukossa? En mitä luultavammin aio koskaan tutkia pohjoismaiden historiaa, enkä todellakaan myöhäiskeskiajalta. Hirveää ajanhukkaa.

Metodiopinnot jatkoi pettymysten sarjaa. Toisaalta, en tiedä onko pettymys oikea sana kuvaamaan kurssia, jolta en odottanut yhtään mitään. Tämä oli oikeastaan jatkoa johdantokurssille, ja metodiopintojen ainoa ansio oli sen lyhyys – kolme pistettä luentopäiväkirjalla, kiitos. Kaksitoista luentoa eri dosenteilta / professoreilta, jotka kertoivat lähinnä (yllätys, yllätys) omista tutkimuskohteistaan. Tutkimusmetodeja käytiin kovin vähän läpi. Käytin luennot NHL:n seuraamiseen ja Jatkoaika.comiin kirjoittamiseen.

Tieteellinen kirjoittaminen, morjes. En jaksa edes analysoida näin tyhjää kurssia. Yliteoreettista höpinää vailla käytännön hyötyjä. En koostunut tästäkään mitään. Sarjassamme ”pakolliset kurssit, joista ei opi mitään”. Jos kurssin ainoa palaute tulee muilta oppilailta, voisivat nämä olla edes samasta oppiaineesta osatakseen sanoa jotain muutakin kuin ympäripyöreää.

Halusin jatkaa jotain kieliopintoja, joten venäjän alkeiskurssi I oli kevään kielikurssi syksyn latinoiden jälkeen. Olipahan aivan toisen ääripään kurssi. Siinä missä latinanluennoilla kävi 5-8 ihmistä, äänessä piti olla jatkuvasti, opettaja huumorintajuinen ja opetus henkilökohtaista sekä pohtivaakin, oli venäjänkurssilla 70 ihmistä, opetus täysin epäyksilöllistä (opettaja ei varmasti osannut oppilaiden nimiä edes kolmen kuukauden jälkeen) ja ihan opetusmetoditkin erilaisia. Venäjä on kiinnostava kieli, ja opin tavoitteeni (kyrilliset aakkoset ja kartan/kadunnimien/lätkäpelaajien nimien lukemisen), mutta kurssi ei ollut aivan optimaalinen. Resurssipulasta johtuva älytön oppilasmäärä heikensi ainakin omaa opiskelumotivaatiotani vakavasti, enkä pitänyt mm. oppikirjastakaan. Läksyt tein ok-tasolla, käytin aikaa paljon kotona kielen parissa mutta olipas älyttömän vaikeaa opiskella vierailla aakkosilla. Jos jotain kieltä jatkan jossain kohti, on se näistä kahdesta ennemmin latina. Kurssi ei ollut huono, mutta hyvin keskinkertainen, ja verrattuna sytyttävän kiinnostavaan latinaan ei inspiroinut yhtä paljoa.

Löytyy keväältä muutama miellyttävä kurssikin. Puheviestintä oli erittäin positiivinen yllättäjä. Vain kuuden luennon mittainen, mutta hyvin interaktiivinen ja hyvän fiiliksen kurssi todella pätevällä vetäjällä. Paljon suullisia esitelmiä, osa improlla, paljon palautetta ja tosi hyvä pienryhmä. Saipahan lisäksi videon itsestään esiintymässä. Näin opettajan tehtäviin haluavalle oli hyvin tärkeää saada kehittää esiintymistaitojaan. Lisäksi kun en oikeastaan jännitä esiintymistä koskaan, oli kurssi miellyttävä kokemus. Ennemmin tällaisia pakollisia kursseja olisi käynyt enemmän.

Dosentti Marjomaan kurssit ovat ilmeisesti aina hyviä, eikä aatehistoria-opintojakson täyttänyt Towards a World War ollut poikkeus. 1800-luvun aatehistoriaa värikkäällä ja persoonallisella tavalla. En päässyt kuin puolille luennoille venäjän osittaisen päällekkäisyyden kanssa, joten kurssi jäi hiukan torsoksi, mutta ihan hyvä kokemus yhtä kaikki.

Sokerina pohjalla on puhtaan oppimisen kannalta ylivoimaisesti parhaat ”kurssit”, eli kaksi tiedekuntatenttiä: opintojaksot Globaalihistoria ja Kapitalismin historia & teollistuminen. Yksikään luentokurssi ei opeta likimainkaan niin paljoa kuin 1000 sivua tekstiä eri kirjoittajilta. Kirjatenttiminen on tämän lukuvuoden perusteella selkeästi paras tapa oppia puhdasta tietoa, joskin ajoittain raskas ja työläs prosessi. Ne ovat kuitenkin helppo tapa käydä kursseja: valitset itsellesi sopivan päivämäärän ja menet tenttiin. Laajahkon opintojaksovalikoiman lisäksi pystyt valitsemaan listasta itseäsi eniten miellyttävät kirjat.

Se oli siinä sitten, opintomatkasta tosiaan tulee vielä muutama piste täydentäen tuon määrän reiluun 80:een. Ainakin nyt pitäisi olla suoritettu kandivaiheen pakollisista pelleilykursseista suurin osa, ruotsi ja työelämäopinnot taisivat olla ainoat ensi vuodelle jäävät.


Analysoin kokonaisvaltaisemmin Helsingin ylipistoa ja kokemuksia sen ympäriltä vielä myöhemmin toukokuussa.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Opintomatkan kautta kesälomalle

Koulutyöt kokonaan ohi. Lukuvuosi loppu. Kesäloma. Seuraavan kerran astelen yliopiston portaita syyskuussa.

Lukuvuoden viimeinen tentti oli maanantaina, ja kirjoitin samana päivänä viimeisen esseen. Deadline olisi vasta kesäkuun lopussa, mutta en todellakaan halunnut odottaa sinne asti. Tähän tenttiin kertaaminen ja edes paikan päälle meneminen oli jo kiven takana, saati sitten tuon esseen aloittaminen. Oli henkisesti varmaan lukuvuoden vaikein teksti kirjoittaa. Valmista kuitenkin tuli, ei tosiaan mitään vitosen tekstiä mutta jokseenkin palautuskelpoista kuitenkin.

Sunnuntaina edessä siis lähtö Prahaan, ohjelman sain käsiini toissapäivänä. Hyvältä näyttää, iso kasa mielenkiintoisia kohteita ja yllättävänkin paljon ohjelmaa päivittäin. Millekään dokausreissulle en haluaisi lähteäkään, joten mitä enemmän itse Prahaa ja historiaa, sitä parempi. Vapaa-aikaa on joka tapauksessa varmasti riittävästi. Olen käynyt kaupungissa aikaisemmin 2008, mutta tuosta ei hirveästi saanut irti; olimme jääkiekkojoukkueen kanssa turnauksessa, ja vapaa-aikaa muistan olleen yhteensä pari tuntia. Tutustuminen rajoittui siis lähinnä jäähalliin ja hotelliin.

Paljon on riittänyt tekemistä tässä matkan alla. Vietimme ystäväni Osmon synttäreitä mitä mainioimmalla kaveriporukalla, vuosien varrelta oikeastaan parhaat kaverit paikalla. Syötiin hyvin, pelattiin Munchkinia, parannettiin maailmaa. Myös vappua tuli vietettyä, joskaan ei juhlittua; osaksi haalarikansaa en halua identifioitua ja lakkia en ole käyttänyt yo-päivän jälkeen. Napsin joitain kuvia vapusta, mutta suomalaisen kevään harmaa valo ja Nikonin valovoima täsmäävät heikohkosti. Baarista sain pari veikeää otosta kuitenkin.





Kävimme Jemiman kanssa Fazérin brunssilla tässä eräänä sunnuntaina, ja olipas gastronomisesti miellyttävä kokemus. Käytiin viime kesänä jonain arkiaamuna, mikä oli myös mukava tapaus, mutta nuo viikonlopun ruoat ovat aikamoiset. Parinkympin hintalappu ei ole liian paha jos tuollaisessa joskus harvoin käy, joskin pöytävaraus jonotuksen välttämiseksi voisi olla vastedes hyvä veto. Pitäisi kanssa muitakin brunsseja käydä läpi.

Viimeisen parin viikon tunnelmat ovat olleet maailman parhaan sarjan parissa: katsoin uudelleen Band of Brothersin, ja luin samalla kirjan johon se perustuu, Stephen E. Ambrosen Taistelutoverit. Tämä toisen maailmansodan yhdysvaltalaislaskuvarjojääkäreistä kertova kymmenjaksoinen minisarja julkaistiin 2001, ja on esimerkiksi imdb.ssä saanut keskiarvolta 9.6/10. Omalta osaltani näin tämän vissiin viidennen kerran, mutta ensimmäistä kertaa oman armeijani jälkeen ja muutenkin ”aikuisena”. Paljon sotaelokuvia nähneenä totean Band of Brothersin tavoittavan sodan ja veljeyden hengen paremmin kuin mikään muu vastaava. Turhaa kaunistelua ei ole mukana, dramatiikkaa toki. Itselleni tämä on aina hieno kokemus, jo pelkkä teemamusiikki saa sydämen sykähtämään.
Sarjan isoin ansio on sen suhtautuminen sotaan yksilöiden kautta. Olen aina kiinnostunut nimenomaan ihmisistä statistiikan takana, oli kyseessä sitten urheilu tahi sota. HBO:n sarjalle totutusti täyden kympin näyttelijätyö herättää Easy-komppanian henkiin unohtumattomasti. En edes pysty ajattelemaan BoB:n näyttelijöitä muina kuin sotilasvastineinaan. Damian Lewis, joka esittää yhtä päähahmoista, luutnantti Wintersiä, on ollut vaikka ja missä muuallakin (mm. mainio Life), mutta näen hänet aina vain Wintersinä.

Kirjan lukeminen avasi vielä entisestään Easy-komppaniaa ja sotaa sen kautta. Opin yllättävän paljon uutta, ja sarjakin aukeni eri tavalla. Kirjassa mainittuja asioita on sijoitettu sarjaan huomamaattomasti vaikka kuinka, ja ne huomaa vain jos osaa niitä katsoa. Oli kyllä täydellisen kokonaisvaltainen elämys tämä kirja + DVD-paketti –setti. Eiköhän Easyn pariin palata taas parin vuoden sisään.




Näin muuten loman kynnyksellä Kings nousi huikeasti 3-0 tappioasemasta ottelusarjan 4-3 voittoon, vasta neljäs kerta koko NHL:n historiassa. Peräkkäisten voittojen määrä on kasvanut nyt toisella kierroksella koko Suomen Anaheim Ducksin kustannuksella kuuteen. Hyvältä näyttää kalifornialaisten meno siis tällä hetkellä.

Myös maalaaminen se vain jatkaa tasaista jatkumistaan, viimeisimpänä sain valmiiksi kaksi Repeater Bolt Throweria Dark Elf-listaani. Nyt meneillään on väritestaus Warriors of Chaos –armeijaa varten. Peliporukkamme kolmas vakiopelaaja eli Osmo aloitti listan rakentamisen, ja saan kunnian maalata tuonkin. Jälleen haetaan uusia juttuja ja täysin uutta väriteemaa, varsin innostavaa. Huomenna on myös tiedossa koko päivän edestä Fantasy Battlea, vuoden seitsemäs peli taitaa olla.

                                                                        ***

Musiikin osalta kevät on innostanut muutamaan suorastaan erinomaiseen uuteen tuttavuuteen, mutta niistä hiukan myöhemmin lisää paremman tutustumisen myötä. Olen fiilistellyt paljon myös vanhaa kunnon Kalmahia. Aloitin artistin kuuntelemisen joskus yläasteen lopussa. Aluksi puoleensa veti Children of Bodom -tyylinen melodeath, mutta varsin pian Kalmahin omaperäisyys kiehtoi jo omilla meriiteillään. Bodomin kuuntelun lopetin vuosia sitten, Kalmahilta on yhtä vaille kaikki levyt hyllyssä.

Kolme ensimmäistä levyä (Swamplord, They Will Return ja Swampsong) ovat kaikki erinomaisia ja kestävät edelleen kuuntelua – niissä on jopa eräänlainen nostalginen tunnelma, jos reilu kaksikymppinen ihminen voi vielä jotakin nostalgiseksi sanoa. Teknisesti ja soundimaailmaltaan ne eivät ehkä ole parhaimmasta päästä, mutta täynnä iskeviä kappaleita. Swamplord ja esimerkiksi Heritance of Berija on kaikkein kylmin soundiltaan, ja ehkä vielä hiukan raaka levy. They Will Return on tämän alkukolmikon paras, lähes kaikki kappaleet voisi pistää jollekin erinomaisten metallikappaleiden soittolistalle. Kruununa tunnelmallinen My Nation. Swampsong on hiukan tasapaksu, mutta silläkin on hetkensä – varsinkin Burbot’s Revenge on nerokas kappale.


Näitä kolmea seurannut Black Waltz on jäänyt omalta osaltani pimentoon, joten seuraavaksi huomio viimeisimpään kolmikkoon. 2008 julkaistu For the Revolution on luultavasti Kalmahin paras levy itselleni. Siinä ei ole yhtään hutia, tempo ja äänimaailma on täysin kohdallaan ja melodisuus on parhaassa iskussaan ikinä. Jo avaus- ja nimikkokappale kertoo missä mennään.
Kaksi vuotta tästä, ja 12 Gauge julkaistiin. Sekin on mainio levy, joskin edeltäjiään selvästi painavampi ja raskaampi, säilyttäen kuitenkin melodisen otteen ja omanlaisensa veikeyden. Säilynyt tämäkin kuuntelussa. Uusin, viime kesänä julkaistu Seventh Swamphony on jäänyt ainakin toistaiseksi hiukan joukon ulkopuoliseksi omissa kirjoissani – levy ei missään nimessä ole huono, mutta pidempään kuunneltuani siitä puuttuu jokin Kalmahin perusotteesta. Voi myös olla, että se vaatii vain enemmän huomiota. Hyviä yksilöitä silläkin kuitenkin on.

Tämän megapostauksen voikin siis lopettaa kasaan kotimaista melodista metallia. Kalmahin parhaita hetkiä, olkaat hyvät: