torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosikatsaus


Vuosi 2015 on saapunut päätökseensä. Vuosi on pitkä ajanjakso, ja kattaa monia eri vaiheita, tänä vuonna entistäkin enemmän. Hyvin paljon on mahtunut vuoteen. Pitkän parisuhteen päättyminen johti luonnollisesti moniin muutoksiin elämässäni, eivätkä kaikki niistä missään nimessä olleet pahasta. Mietittyäni kesän verran mitä oikein elämältä haluan päädyin viettämään erinomaisen syksyn. Täydellinen se ei ollut, niin kuin harva asia elämässä. Elämässä on tällä hetkellä kuitenkin kaikki aikalailla mallikkaasti, joten katsahdetaan nopeasti päätyvään vuoteen.

Treenaaminen on yksi tärkeimmistä, ellei tärkein yksittäinen asia elämässäni. Enemmän vapaa-aikaa on realisoitunut parhaiten salilla. Se muodostaa ytimen, jonka varaan on hyvä rakentaa paljon. Kyse ei ole pelkästään fyysisen kunnon parantamisesta tai ulkonäöstä, vaan treenin henkisestä aspektista, itsensä voittamisesta päivästä toiseen, pitkäjänteisestä työstä ja siitä miten lopussa kiitos seisoo. Monipuolinen treenaaminen on tärkeää, ja siksi viikkoni sisältävät niin sparria, lenkkiä kuin sählyäkin. Kaiken pohjana on kuitenkin voimatreeni, ja päättynyt syksy nosti tulokseni tähänastisen elämäni parhaalle tasolle. Olen pitäny täyden väliviikon treenistä viimeksi heinäkuussa, ja kuukausittaiset treenilukemani ovat yli 20:tä.

Opinnot ovat elämäni toinen päätekijä, ja ne etenivät juuri niin kuin halusinkin. Keväällä viimeistelin kandintutkielman ja pääsin pedagogisiin opintoihin, syksyn opiskelin perusopinnot opettajan pedagogisista sekä valmistuin filosofian kandiksi. Opintovuosi oli kokonaisuudessaan ihan ookoo, hyvin jaksoi. Lopetin työnteon vakituisena ärräläisenä elokuun loppuun, mikä oli vuoden parhaita ratkaisuja. Vaikka tulotaso tippuikin selvästi, parantunut henkinen hyvinvointi korvaa sen moninkertaisesti. Aikaa tehdä juuri sitä mitä itse haluaa on kolmen vuoden työnteon jälkeen yllättävän iso asia. En elättele illuusioita siitä että tämä satunnaisvuorojen tekeminen olisi pidemmän päälle pysyvä olotila, mutta niin kauan kuin se vain taloudellisesti on mahdollista niin koitetaan pitää siitä kiinni.

Kesä ei ollut säiden puolesta todellakaan optimaalinen, vaikka lomaa olikin. Kesäkuun muistan lähinnä yhtäjaksoisena sateena, ja heinäkuun palkallisella lomalla oli hellepäivä kerran. Elokuussa sentään oli hyvät kelit. Kävin kahdella ulkomaanreissulla, tammikuussa Turkin Antalyassa ja kesä-heinäkuun taitteessa Pohjois-Norjassa autoreissulla. Kumpikin hienoja matkoja jälleen listalle, Suomen läpi ajaminen oli jo itsessään hieno kokea. Mökkireissuja mahtui kanssa perinteisesti muutama mukaan. Keväällä tuli nähtyä Turku, ja Jyväskylässä olin kahteen otteeseen useammankin päivän.

Tältä vuodelta on ylimmäiseksi teemaksi nostettava sosiaalinen elämä, joka oli yksi elämänmuutoksen vahvasti vaikuttamista osa-alueista. Erinäköisissä tapahtumissa on jaksanut olla ennätyksellisen hyvin. Olen aina löytänyt aikaa ystävilleni, mutta monen vuoden ajan sosiaalinen elämäni oli huomattavan vaisua – eikä siinä mitään, se sopi elämäntilanteeseen erinomaisesti. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Tänä vuonna kesä ja syksy ovat olleet täynnä ihmisiä ja ihmisten kanssa olemista, niin vanhaa kaveriporukkaa kuin uusiakin tuttavuuksia. Varsinkin kesällä löysin aikaa olla vanhojen kavereideni kanssa eri tavalla kuin aikoihin, ja monen kanssa olenkin nytkin aktiivisemmissa väleissä kuin vuosiin. Palasin yliopistokulttuurin pariin, eikä se ollut lainkaan niin laimeaa kuin muistin. Viihdyn jopa. Ei Kronos elämäni keskipiste ole, eikä kaveriporukkanikaan, mutta tapahtumissa on pääsääntöisesti hauskaa, ja on noista piireistä oikeasti hyviäkin tovereita löytynyt. Kolmannen vuoden opiskelijana on melko optimaalista olla: tunnen ihmiset ja tunnen järjestelmän, mutta en ole kyllästynyt vielä. On mukava kuulua isoon ja lämminhenkiseen yhteisöön, ja kyllä se opiskelunkin tekee mielekkäämmäksi kun on hyviä ihmisiä kenen kanssa jakaa se. Myös ARU ansaitsee maininnan, vaikka en suunnattoman vahvasti siinä vielä sisällä olekaan. Viikoittaiset ammunnat, kivääripäivä, tulenjohtokurssi ja yhdet kekkerit ovat kuitenkin osoittaneet järjestön sen verta mukavaksi porukaksi, että istun hallituksessa ensi vuonna.

Viimeiset pari vuotta lauta- ja figupelaaminen ovat olleet yksi sosiaalisen elämäni kulmakivistä, mikä muuttui jonkin verran tänä vuonna, juurikin uusien kuvioiden myötä. Pelaaminen on läsnä silti edelleen, ja kymmeniä pelejä kerkesimme pelaamaan. Mordheim-kampanjaa on takana kymmenen peliä, Keski-Maan Velhoja lätkimme keväällä usein, Mansions of Madnessia ja Space Hulkia pelasimme ison kasan. Myös muutama Fantasy Battle sekä LotR-figupeli mahtui mukaan, kuten myös mm. Munchkinia, Elder Signiä ja Arkham Horroria, unohtamatta epäsäännöllisen säännöllisiä Trivial Pursuit-iltoja. Kesällä pelasimme toistakymmentä lautapeliä läpi mökkireissulla. Tärkeimpänä pelimaailman tekijänä palasin kuitenkin roolipelien pariin, ja tällä hetkellä olen tosiaan pelaajan yhdessä ja pelinjohtajana toisessa. Mitenkään muita sosiaalisen pelaamisen muotoja väheksymättä, roolipelaaminen on onnistuessaan parhautta.

Viihdettä luonnollisesti kului paljon. Katselin 24 tuotantokautta sarjoja, mukana isommista kokonaisuuksista mm. House of Cards ja Battlestar Galactica. Galactica oli tämän vuoden ykkössuosikki, vaikka moni yhden kauden sarjoistakin oli hyviä, eikä Vikingsin kolmannen kauden tarvitse hävetä minkään rinnalla. Elokuvia katselin 45 kappaletta, dokumentteja muutaman, mutta kulutin niin TEDTalksia kuin Khan Academyn dokkareita aikamoisen tuntimäärän.

Kirjallisuuden puolella vuosi oli erinomainen, 39 teosta. Osa keväällä luetuista sosiologian tenttikirjoista meni aikalailla hammasta purren, mutta niidenkin joukossa oli mukavia teoksia. Kokonaisuuksista sain luettua Bernard Cornwellin kuusiosaisen Saxon Storyn, Lars Keplerin Joona Linna-sarjan, Jens Lapiduksen Stockholm Noir-trilogian, kokonaisuudessaan Täällä Pohjantähden Allan sekä Frank Herbertin Dyyni-trilogian. Sarjakuva-albumeja kului ohessa reilu tusina.

Musiikillisesti vuosi oli erittäin piristävä, kun toistomäärät nousivat noin puolitoistakertaiseksi edellisvuoteen nähden. Uusia artisteja ei ihan älyttömästi tullut taaskaan, mutta monilta tutuilta tuotanto entistä laajempaan kuunteluun. Spotifyn käyttöönotto pitkän tauon jälkeen toi mukavaa lisäboostia, kun artistit löytyvät helpommin. Klassista musiikkiakin jaksoin ajoittain kuunnella, varsinkin kesällä käytin siihen kunnolla aikaa – kaikki Mahlerin sinfoniat tulivat tutuiksi. Keikkoja kertyi jokunen – Paperi T, Turisas ja Chisu, sekä Tuskassa parin päivän artistit. Uusia mainittavia tuotoksia ei montaa tullut, mutta muutama todella hyvä. Vuoden top3 levyiksi lätkästään tällä kertaa:

1. Chisu – Polaris
2. Pyhimys – Pettymys
3. Mokoma – Elävien Kirjoihin

Chisun paluu on täydellisyyttä hipova kokonaisuus. Suomen paras naisartisti ansaitsee palkintonsa. Pyhimys teki kenties parhaan levynsä, sen ajoittaisesti pop-vivahteista huolimatta. Kypsää ja osuvaa räppiä suomiräpin pitkän linjan vaikuttajalta. Mokoman uusin puolestaan on parasta heiltä pitkään aikaan, ja yksi harvoja raskaan musiikin uusista levyistä koko vuonna mitä olen kuunnellut.

Ensi vuodelta odotan loppujen opintojen hoitamista loppuun, jättäen vain gradun hinkkaamisen eteeni, sekä mahtavaa kesää mitä monimuotoisimmin tavoin. Ainakin useampi reissu olisi tarkoitus toteuttaa. Jos kiinnostukseni ihmisten kanssa olemiseen säilyy samana, on luvassa siltäkin osin mahtava vuosi. Ennen kaikkea odotan kuitenkin elämäni parasta treenivuotta – olen vihdoin sellaisella tasolla mille voi olla tyytyväinen, ja mistä voi realistisesti edetä hyviin tuloksiin.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Pelkkää lomaa


Kaksi lomaviikkoa takana, ja onpahan ehtinyt taas nauttia vapaa-ajasta kaikkine sen tarjoamine aktiviteetteineen. Tämän vuoden loma on siitä erilainen, että syksyni ei muutamasta aiemmasta poiketen ollut aivan tukossa pakollista aktiviteettia, joten olen ehtinyt harjoittamaan intressejäni tasaisella tahdilla. Toisin sanoen hirveää vajetta esimerkiksi kirjallisuuden tai sarjojen puolella ei ole ollut. Yhtä kaikki, onhan se mukavaa muutamaksi viikoksi nollailla sataprosenttisesti. Puhdasta möllöttelyä en kuitenkaan jaksa määräänsä enempää ilman vakavaa tylsistymistä, ja tällä viikolla olen taas treenannut lujaa ohessa. Muutenkin on ollut yllättävän vaikeaa päästä sellaiseen joutilaaseen lomamoodiin. Tällainen parin viikon ajanjakso ilman velvollisuuksia tuntuu aikalailla maksimiltani, kesä on sitten asia erikseen kun voi ulkona olla ja reissata. Leppoisaa on kuitenkin ollut. Viime viikko kului enemmän sosiaalisten tapahtumien merkeissä, näin ihmisiä, kävin lukuvuoden viimeisissä kekkereissä ja vietin sitten koko kolmipäiväisen viikonlopun Jyväskylässä, tällä viikolla olen enemmän tahkonut kotona vapaa-ajan projekteja. Viikonlopun toki vietin tovereiden kanssa nytkin oikein vanhanliiton tapaan xboxin, musiikin ja parin olusen parissa. Mansions of Madnessiakin ehdin pelata, ja saimme vihdoin viimeisetkin scenariot pelattua läpi. Kova lautapeli kyllä ja uudelleenpeluuarvo korkealla.

Jyväskylästä voisikin mainita muutaman sanan. Olen nähnyt suurimman osan Suomesta, mutta en väitä oikeasti tuntevani pääkaupunkiseudun lisäksi muuta kuin Klaukkalan. Jyväskylään nyt useampaan otteeseen tutustuneena olen kuitenkin alkanut pitää siitä, vaikka tosiaan verrokkeja ei omien kotikulmien lisäksi oikein ole. J-Townissa kaikki on lähellä ja mukavan rauhallista, mutta ei kuitenkaan täysin kuollutta – yöelämä on todistetusti kiitettävää, ja erinäköistä harrastustomintaa ilmeisesti riittää. Kaupunki tuntuu kodikkaalta ja ystävälliseltä. Tullessani yömyöhään Onnibussilla takaisin stadiin sunnuntaina en voinut olla huomaamatta Suomen mittakaavan suurkaupungin tiettyä kolkkoutta ja viileää etäisyyttä Jyväskylään verrattuna. Ei siinä, Helsinki on ja tulee aina olemaan koti, enkä täältä ole tietoisesti ainakaan tällä hetkellä mihinkään lähdössä. Mukava kuitenkin huomata että muuallakin voi viihtyä.

Varsinkin tällä viikolla on tosiaan aikaa ollut, ja siitä mukavan kokoinen siivu on kulunut ruudun ääressä. Olen katsonut kaksi sarjaa, Narcoksen sekä Jonathan Strange & Mister Norrelin, kuten myös minisarjan The 10th Kingdom, sekä neljä elokuvaa tässä parissa viikossa. Syvennytäänpä siis näihin tällä kertaa, kirjallisuudesta sitten seuraavalla kerralla.

Narcos on Netflixin tuottama tuore kymmenosainen sarja kolumbian kuuluisasta huumeparonista Pablo Escobarista. Sarjan päähenkilönä on amerikkalainen agentti, joka yrittää tovereineen sulkea salaa Escobarin operaatioita. Vaikka fiktiivinen onkin, sarja perustuu isolta osin faktoihin ja sillä on oikeastaan varsin dokumenttimainen ote dramatisoinnin alla. Usein jaksoissa käytetään materiaalina alkuperäisläheistöä, oli se sitten videoiden, kuvien kuin tekstidokumenttienkin muodossa. Pelkän juonen ohella päähahmo myös usein selittää rautalangasta vääntäen katsojalle huumesotien taustalla olevia monimutkaisia poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia kiemuroita. Ei ehkä täyden kympin kokonaisuus, mutta juurikin tuon dokumentaarisen otteensa ja korkeiden tuotantoarvojensa vuoksi ehdottomasti katsomisen arvoinen paketti. Huumeet eivät ole ykkössuosikkini temaattisesti, mutta historiallinen ote sarjassa kuin sarjassa vie pitkälle. Jatkuu ilmeisesti ensi vuonna.



Jonathan Strange & Mister Norrell on vain seitsemänosainen, samannimiseen kirjaan perustuva sarja, jota ei ainakaan tällä hetkellä näyttäisi olevan projisoitu tulevan enempää – sarja ei etene kirjaa pidemmälle. Se sijoittuu Napoleonin sotien aikaiseen Isoon-Britanniaan, josta löytyy ensi kertaa vuosisatoihin kaksi todellista maagia. Sarjassa on uskomattoman hienosti toteutettu ilmapiiri, jossa yhdistyy 1800-luvun alun Englanti, herrasmieskulttuuri, niin pikkukylien utuisuus kuin Lontoon metropolisuus, sekä ennen kaikkea tuo taikuus, joka on upeasti toteutettu. Sopivassa määrin mystiikkaa ja fantasiaa yhdisteltynä reaalimaailmaan. Hankala kehua kuulostamatta tylsältä, mutta jos mikään fantasia / vaihtoehtoinen historia-setup toimii, niin tämä on pakko katsoa-osastoa. Itseäni kiehtovat kumpikin, joten yllättäen pidin kuin hullu puurosta. Tulee vahvasti World of Darkness-roolipelit mieleen, ja itse asiassa sarja on hyvinkin vahvasti pelinjohtajan mieltä inspiroiva. Sarja vain parani loppua kohti, ja lopetus oli todella hieno joskin koskettava.


Elokuvapuolella suuren symboliikan kera katsoin viimeisen Hobitin pidennetyn version (filmatisoitu Keski-Maa sai päätöksensä) ja heti perään tuoreen Star Warsin (uuden alku kaikkien aikojen sci-fi-klassikossa).

Aloitetaan Hobitilla. Kuten tätä lukevat tietävät, en pidä Hobitin filmatisoinneista juurikaan. Joitakin yksittäisiä kohtia lukuun ottamatta ne ovat huonoja, eivätkä saavuta Keski-Maan tunnelmaa lainkaan. Puritaanille ne myös rikkovat liian usein kirjojen tarinankaarta tai hahmoja. Ensimmäisellä osalla oli vielä hetkensä, mutta kaksi seuraavaa olivat aika katastrofaalisia. Sarjan ei olisi edes ikinä pitänyt olla kolmen elokuvan pituinen. Kaikki olen kuitenkin katsonut uskollisesti, myös pidennetyt versiot, joissa se n. 30min ekstraa kaikissa. Todettakoon tästä viimeisimmästä, että siinä on parhaat lisäykset, jotka eivät kyllä auta nostamaan tätä mitenkään hyväksi. Lopun taistelu on näyttävä, mutta silti epäuskollinen Keski-Maalle – jos kyseessä olisi perus B-luokan mättöleffa fiktiivisessä maailmassa X, olisin nauttinut, mutta tässä ei oikein mikään toimi. Pyörittämäni roolipelikin saavuttaa huomattavasti paremmin Tolkienin tunnelman. Monet kohtaukset ovat todella pahvisia ja typeriä, käsikirjoitus ontuu ja jopa dialogi on surkeaa. Taisteluiden ulkopuolella elokuva on järkyttävän tylsä. Ainoa todella hyvä kohtaus on Sauronin karkoitus Dol Guldurista, joka melkein antaa anteeksi puolet muusta elokuvasta. Thranduilin hahmosta pidän edelleen, vaikka sekään ei uskollinen alkuperäiselle ole, enkä näyttelijöiden toimintaa voi oikein kritisoida. Varsinkin suurimman osan noista "Behind the Sceneiestä" katsoneena en edes ymmärrä miten tämä trilogia voitiin tyriä näin pahasti, sillä koko tuotantotiimi on todella hienosti ollut projektissa mukana, ja ammattitaitoa on ollut enemmän kuin tarpeeksi. Yhden ohjaajan rooli voi sitten kuitenkin olla ilmeisesti näinkin suuri.

Lopulta ensimmäinen osa Hobiteista jäi parhaaksi, kuten Taru Sormusten Herroissakin. Niissä ero on kuitenkin täydellisen ja erinomaisen välillä, tässä surkean ja umpisurkean. Tämä jäi luultavasti koko trilogian parhaaksi hetkeksi, mikä kertoo paljon. Sääli elokuvan teossa mukana olleiden hienojen ihmisten puolesta, mutta Jackson pilasi tässä paljon. Kunhan saan behind the scenesit katsottua, aion palata siihen oikeaan Keski-Maahan kirjojen myötä ja unohtaa Hobitti-elokuvien olemassaolon. War of the Ring-maalausprojektikin on ollut iso osa lomailua, ja viimeisiä vedetään. Keski-Maassa siis on tullut oleiltua paljon.

Velvollisuudentuntoisesti nämäkin kärsitty loppuun asti.

Star Wars onkin sitten hankalampi arvioitava itselleni, sillä en kuulu siihen joukkoon jolle nämä olisivat varsinainen sukupolvikokemus. Eivät olleet lapsena suosikkejani, ja kuten todettua, katsoin ne pari kuukautta sitten ensi kertaa sitten ala-asteen. The Force Awakens oli kuitenkin positiivinen yllätys, varsinkin episodien I-III ollessa yleisesti tunnustettuja pettymyksiä. Uusin tuotos oli nautittava, viihdyttävä ja monipuolinen teos, joka oli ennen kaikkea kliseinen Star Wars niin hyvässä kuin pahassakin. Kaikki alkuperäisen trilogian kliseet käytettiin uudelleen, ja hahmoistakin iso osa on vanhoja tuttuja. Sama meininki, mutta nykypäivän teknologialla takasi hyvännäköistä menoa hyvällä tunnelmalla. Tämä kaikki toimi tällä kertaa hyvin, mutta tulevien kahden täytyy tarjota jotakin aivan uutta toimiakseen edelleen. Joitakin pahoja epäloogisuuksia ja liian cheesy kohtauksia kyllä löytyi, enkä lämmennyt hirveästi kummallekaan uudelle päähenkilölle, mutta kokonaisuutena pätevä leffa. Ainakin paljon uusia ideoita ropeamme varten!



Musiikillisella puolella on ollut uusien artistien suhteen todella hiljaista, mutta kotipäivinä on kerennyt kyllä korkeita toistomääriä tykittelemään. Samoja vanhoja tässä taas pyöritellään, Einoa, Jedi Mind Tricksiä, KMFDM:ää ja Chisua viime viikot enimmäkseen. Chisun kävin myös katsomassa Tavastialla livenä, ja täytyy kyllä kehua. Aivan erinomainen keikka. En ole genreä paljoa livenä nähnyt, mutta nousee kyllä keikkalistallani todella korkealle. Chisun lavakarisma on huumaava, ja tuo lauluääni on täydellinen. Paras suomalainen naisartisti ilman epäilystä. Ei yllätä että myi loppuun jo kuukausia sitten.


Chisu Tavastialla.

Tosiaan, valmistuin myös filosofian kandidaatiksi. Juuri mitäänhän tuolla paperilla ei vielä tee, mutta onpahan nyt virallisesti alempi korkeakoulututkinto suoritettu. Kaksi ja puoli vuotta kesti, eli tavoitteessani olen pysynyt. Maisteriin sitten puolitoista lisää niin hyvä olisi.

Seuraaksi uudenvuoden viettoon mökille pitkän kaavan kautta. Hyödynnetään nyt kaikki tilaisuudet kokoontua porukalla yhteen kun kerrankin aikaa on.

torstai 17. joulukuuta 2015

Syyslukukausi: done


Syyslukukausi vuosimallia 2015, kolmas laatuaan yliopistourallani, oli kahdesta keskeisestä syystä varsin poikkeava edeltäjistään. Ensinnäkin, lopetin vakituisen työnteon elokuuhun. Tämä tarkoitti että saatoin keskittyä pelkästään opiskeluun, niin että vapaa-ajallekin jäi hyvin tilaa, johtaen henkisen hyvinvoinnin selvään lisääntymiseen. Toiseksi, koko syksyni, kuten myös tuleva kevääni, kului pedagogisten opintojen parissa. Pelkkää sivuainetta siis kokonaan, ja sisällöllisesti hyvinkin erilaista tavaraa kuin aikaisemmat vuodet humanistisen ja valtiotieteellisen tiedekunnan parissa.

Syksystä jäi käteen kasvatustieteen perusopinnot kokonaisuutena, eli 25op, kuten myös kaksi maisterivaiheen kurssia, nostaen yhteispisteet lukemaan 31op. Tämä on pistemäärällisesti vähiten mitä olen kahden periodin ajassa yliopistolla tehnyt, mutta pedagogisten opintojen rakenne on senlaatuinen, ettei se salli aivan älyttömästi muita opintoja ohelle. Tein tietoisen ratkaisun keskittyä yksinomaan näihin, eikä se huono ollut – viimeiset neljä kuukautta ovat olleet kaikin puolin erinomaista aikaa elämässäni, eikä vähiten siksi että aikaa on ollut muullekin kuin opiskelulle.

Aindedidaktiikan perusteet on yhdeksän pisteen kokonaisuus, joka sisältää viisi eri kurssia. Yleisdidaktiikka oli yhden pisteen verkkotentti, josta ei juuri ole sanottavaa – en lukenut kirjoja ja sain kolmosen, perus ympäripyöreää pölinää siis. Kouluun tutustuminen oli tuo kolmipäiväinen jakso Ratakadulla, josta tännekin mainitsin – harjoittelun esiaste, jossa käytiin seuraamassa kymmenkunta oppituntia. Erittäin mielenkiintoista tuolloin ennen harjoittelukokemusta, ja herätti paljon ajatuksia. Ainedidaktiikan luennot ja ryhmät olivat oikeastaan yksi iso kokonaisuus, josta kuusi pistettä tulikin. Käytännössä nämä olivat sama asia, sillä niitä kumpaakin veti erinomainen yliopistonlehtori Löfström (“kollegat!) osittain samalle ryhmällekin. Suurin osa luennoista millä kävin koostui ainedidaktiikasta, sillä niitä oli kolmisenkymmentä, läsnäolopakolla. Sisällöllisesti perehdyimme aineenopettamiseen niin abstraktilla kuin käytännön tasolla, ryhmätöissä tehden erilaisia opettamiseen liittyviä pienprojektejakin. Ainoa kurssi mikä ei herättänyt halua repiä hiuksiaan päästään, joten kyllä tätä jonkinasteisena valopilkkuna voi pitää, vaikka ei nyt aina mitään riemujuhlaa ollutkaan. Lopulta kokonaisuuden viimeisteli reflektio, jossa kirjoitin vain esseemuodossa ajatuksiani harjoittelun jälkeen opettamisesta ja sen haasteista.

Kehitys- ja oppimispsykologia oli peruspsykologiaa, suunnilleen lukiotasoista, painopisteenään oppiminen. Koostui luentosarjasta, jolla en juuri käynyt, pakollisista pienryhmäluennoista joissa istuin tuskastumassa, sekä noin nelisataasivuisesta tenttikirjasta, joka oli jopa ihan kohtuullista luettavaa. Tavallaan ihan hyödyllinen kurssi, kirjan osalta ainakin, mutta olisi voinut kirjatenttinäkin hoitaa. Eniten tässä söi tenttimuoto, jossa piti ensimmäisenä osata selittää kuusi termiä ulkoa, jotta koko tentti edes arvosteltaisiin. Erittäin iso kasa hylsyjä siis, itse toki raavin kolmosen. On hyvin kyseenalaista, että kurssi joka painottaa tutkivaa oppimista ja laajoja kokonaisuuksia triviaalitiedon sijaan käyttää silti suoritusmuotonaan nimenomaan triviaaleista triviaalisinta tenttiä.

Erityisyyden ja moninaisuuden kohtaaminen oli ylivoimainen inhokkini, kuten jo kesällä uumoilin. Monikulttuurisuuskasvatus, erityispedagogiikka ja pienryhmäseminaari olivat kaikki todellista pakkopullaa. “Suvaitsevaisuus” on nyt muodissa, ja se näkyy. Ihan ihmeellistä opetusta, hyysäystä ja kukkahattuilua joka tuntuu olevan hiukan irtaantunut todellisuudesta. En juuri käynyt luennoilla, en lukenut tenttikirjoja ja silti ironisesti sain tästä kokonaisuudesta nelosen, syksyn parhaan arvosanani. Kertonee paljon siis sisällöstä. Tentissä löytyi mm. kysymys: “Onko rasismi suvaitsevaisuuden vastakohta? Kyllä / Ei”. Tervetuloa Helsingin Yliopistoon vuonna 2015!

Kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteet oli hyvin perustason jargonia kvantitatiivisista ja kvalitatiivisista tutkimusmetodeista. En käynyt luennoilla, lukaisin kirjan läpi ja otin kolmosen. Ei hirveästi jäänyt käteen. Oli kunnia olla kurssi, jolla en jaksanut istua edes ensimmäistä luentoa loppuun asti.

Äskeisen ohella Opettaja työnsä tutkijana osa 1 kuuluu maisterivaiheen opintoihin. Seminaarimuotoinen kurssi, jossa aloitetaan sivuainekandin suunnittelu, ja ainoana työnä tuossa oikeastaan olikin tutkimussuunitelman tekeminen. Ihan ok, melko vaivatonta, ei vain aiheena itseäni sytyttävin – sivuainekandi tuntuu aikalailla pakolliselta pahalta sekin. En käyttäytymistieteellisessä pääaineopiskelijana opiskele ihan syystä.

Perusharjoittelu lohkaisikin sitten toisen periodin kokonaan, kahdeksan viikkoa kului Viikin normaalikoulussa. Pidän edelleen työmäärältä perusharjoittelua kohtuuttomana suhteessa siitä tuleviin opintopisteisiin; vain seitsemän pisteen eteen nähty yli sata tuntia duunia on enemmän kuin lähestulkoon missään muussa opintosuorituksessa. Sisällöllisesti se oli kuitenkin kandiseminaarin ohella luultavasti ansiokkain opintojakso kahden ja puolen vuoden aikana. Mikä edistäisi opettajan oppimista työhönsä paremmin kuin itse opettaminen? Yhdeksän pidettyä omaa oppituntia, kaksikymmentäkaksi seurattua, yhdeksän seminaaria ja kaksikymmentäkuusi erinäköistä pienryhmä- tai ohjaustuntia. En tiennyt lainkaan mitä odottaa omalta opetukseltani, tai edes koululaitokselta tänä päivänä, aloittaessani harjoittelun (tai auskultoinnin, kuten sanotaan). Opin suunnattomasti opettamisesta, tuntien suunnittelusta, erilaisten nuorten kanssa toimimisesta, koulusta työyhteisönä sekä ennen kaikkea itsestäni opettajana. Harjoittelun pohjalta voin todeta, että olen oikealla alalla, ja olen jopa kohtuullisen hyvä työssäni. Osaan ottaa kunnolla kontaktin oppilaisiin, olen helposti lähestyttävä, tietotasoltani pätevä, valmistaudun huolellisesti tunteihin ja panostan materiaaleihin, pyrin luomaan monipuolisia tehtäviä enkä ole liian kuiva. Matka on pitkä aidosti meritoituneeksi opettajaksi, mutta perusharjoittelun perusteella uskallan odottaa onnistumisia. Omat oppitunnit, tietystä stressaavuudestaan huolimatta, olivat yksi siisteimpiä asioita mitä olen yliopistolla tehnyt. Haastetaso oli korkea, mutta itsensä haastaminen on kehityksen edellytys, ja rakastan haasteita. Esiintyminen on myös asia mistä todella nautin loppupeleissä, joten harjoittelulle kaikkiaan kyllä iso plussa.

Kokonaisuutena voisi tiivistää, että käyttäytymistieteellinen tiedekunta harjoittaa ihmeellisiä muutaman pisteen kursseja, joista suurin osa on sisällöltään tyhjänpäiväisiä ja aiheuttaa liikaa turhaa työtä. Perusharjoittelu oli kuitenkin yksi mielenkiintoisimmista asioista mitä olen yliopistolla tehnyt, juurikin konkretiansa ja erilaisuutensa vuoksi. Pedagogisiin opintoihin kuuluvana kuriositeettina syys- ja kevätlomia ei ole, mikä asettaa tietyt haasteet – suoraan tenttiviikolta hypätään harjoitteluun, eli neljä kuukautta yhteen putkeen opiskelua. Myös talviloma on kahta viikkoa lyhyempi kuin muilla. Onhan se nihkeää, mutta toisaalta pitkä kesäloma kuittaa aika paljon. Ei tämä liian rankkaa ainakaan ole. Sivuaineen keskiarvokin on kolmonen, joka on todelliseen panostukseeni nähden jees arvosana. Kertoo toisaalta myös sivuaineen sisällöllisestä kiinnostavuudesta, kun muut aineeni ovat vitosta ja nelosta. Harjoittelua ei ikävä kyllä arvosteltu, olisi varmasti nostanut kokonaisuutta.

Rehellisyyden nimissä on mainittava, että syksyni opiskelujen parissa oli kyllä viihtyisä kaikista turhista kursseistaan huolimatta. Vaikka pidänkin kirjatenttimistä opiskelun kannalta tehokkaimpana ja helpoimpana muotona, oli todella mukavaa vaihtelua istua päivästä toiseen luennoilla kavereiden kanssa ilman että tarvitsi juuri kotona lukea mitään. Tyhjänpäiväiseltä luennolta toiselle hyppääminen kävi toisinaan lähes työstä, mutta muutaman hyvän kaveruksen porukalla jaksoimme hyvin. Harjoittelussakin samat kaverit olivat samassa koulussa, mikä toi huomattavaa lisäboostia jaksamiseen. Hauskempaa katsella kaverin tunteja kuin tuntemattomien. Hyvä yhteisö kyllä auttaa kaikessa ja tekee arjesta huomattavasti viihtyisämpää, kiitos siis teille kolmelle syksystä.

Tuore filosofian kandidaatti kuittaa, tammikuussa jatkuu maisterivaiheen opinnoilla!

maanantai 14. joulukuuta 2015

Lomalla viimeinkin


Viimeinen oma tunti viimeisenä harjoittelupäivänä ja rankka viikonloppu yliopistokekkeröinnin muodossa takana. Edessä kolme ja puoli viikkoa todellista lomaa, sillä koulutöitä ei ole tehtäväksi eikä edes työvuoroja ole tuolle ajalle. Elokuusta alkaen ilman taukoja opiskelleena voin todeta, että tulee tarpeeseen. Harjoittelu oli kyllä jees, mutta loma on aina loma. 

Oppitunnit pidetty tältä syksyltä.
 
Kuten odotettua, viimeiset kaksi viikkoa ovat menneet melkoisessa mankelissa. Toissa viikko oli erittäin, erittäin työntäyteinen, niin harvinaislaatuisen ahdettu viikko että loppui aika yksinkertaisesti kesken. Jouduin jättämään väliin kaksi kovin kiinnostanutta keikkaa sekä jättämään viikon treenit kolmeen kertaan, kun harjoitteluhommat veivät kaiken energian. Urakoin Viikissä täysiä päiviä, saaden kuitenkin harjoittelumerkinnät lähestulkoon kokonaan kasaan. Pidin myös yhden hyvin menneen oppitunnin ja suunnitelin seuraavia. Varsinkin tuo tuntisuunnittelu vie paljon resursseja, aikaavievä prosessi jonka koen kuitenkin ainakin omalle opettamiselle keskeiseksi. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty: kun diat ja taustat on hyvin tehty, luotan materiaaliini ja sitä myötä pystyn myös pitämään oppitunnin rennosti ja hyvällä otteella. Lopputuloksena hyviä ja palkitsevia tunteja hyvällä palautteella, mutta vaativaa ajankäytöllisesti. Yhden pitkän työvuoronkin heitin viikonloppuna. Itsenäisyyspäivän ehdin kuitenkin viettää rauhallisesti kotosalla, perinteisesti Tuntemattoman Sotilaan ja linnan juhlat katsoessa. 

Itsenäisyyspäivä.

Viime viikolla tahti oli hieman kevyempi, mutta pitkälti samoissa merkeissä. Neljä viimeistä omaa oppituntiani sain pidettyä, kaikki tyydyttävällä tasolla, ja niiden suunnittelun parissa menikin paljolti aikaa. Paljon menee energiaa myös tuntien odotteluun, tällä kokemuksella kun eivät ihan rutiinilla mene vielä. Iltapäivätunnit pyörivät mielessä koko alkupäivän, syöden hiukan resursseja muulta. Kirjoittelin myös yhden miniesseen pois alta, pari voimatreeniä kerkesin hoitamaan, kuten myös erinäköisiä jouluun, lomaan ja vuodenvaihtumiseen liittyviä toimenpiteitä. Sosiaalisilla tapahtumilla oli kuitenkin pääpaino. Tiistaina kävin ainejärjestön illassa pyörähtämässä, perjantaina istuimme iltaa pienellä hissaporukalla ja lauantaina oli vuorossa kauan odotetut vuosijuhlat. Kronos täytti 70 vuotta, ja juhlat olivat sen mukaiset. Eräs hienoimpia, ellei jopa hienoin juhla missä olen pienen elämäni aikana ollut. Juhlat pidettiin tapahtumatalo Bankissa, paikalla oli noin 200 ihmistä ja kaikki toimi täydellisesti. Niin puitteet, ruoka, puheet (varsinkin Klingen), lauluvalinnat, ihmiset kuin yleinen tunnelmakin toimivat niin hyvin, etten keksi mistään pahaa sanottavaa. Jatkojen myötä ilta venyi aamuseitsemään, ollen täysin sen arvoista. Täydellinen siirtymä lomailuun.





Vuosijuhlilta. Hieno ilta.

Vähäinen vapaa-aikani on kulunut lähinnä palautellessa vallitsevan pimeyden keskellä, eli nukkuessa ja levätessä. Rankat päivät tarkoittavat tarvetta viihteelle, joten katselin Jessica Jonesin loppuun asti. Eipä tuota ollut kuin tuo yksi kolmentoista jakson kausi, mutta hyvää katsottavaa. Viihdyttävä, hyvälaatuinen, riittävän älyllinen ja sopivan synkkäsävyinen sarja. Päähahmo Krysten Ritterin näyttelemänä on toimiva, mutta isoin ansio sarjassa menee antagonistia näyttelevälle David Tennantille. Tennant oli itse asiassa isoin syy ryhtyä katsomaan tätä sarjaa, huikea näyttelijä ja vetää kaltoinkohdellun sosiopaatin / brittiherrasmiehen roolinsa niin nappiin kuin voi. Sopiva välipala tähän väliin. Nyt menossa on niin ikään Netflix-original Narcos.

Yksi hyvä sarja lisää nähty.

Luin Täällä Pohjantähden Alla-trilogian loppuun. Aika sanattomaksi veti. Linna kiteyttää suomalaisen sielunmaiseman uniikilla tavalla, pelkistetysti ja rehellisesti, samalla kuitenkin kattaen luonteenlaatumme kaikki puolet niin hyvässä kuin pahassakin. Omassa kirjallisuushierarkiassani Linna sementoi tällä teoksella itsensä suomalaisessa kirjallisuudessa samaan asemaan kuin mitä Tolkienilla on fantasiakirjallisuudessa. Suvereeni johtaja ja edelläkävijä, muita lainkaan väheksymättä. Linnan henkilöhahmot ovat ikuisia, ja herättävät tunteita harvinaisen voimakkaasti. Harvoissa romaaneissa henkilöhahmojen kuolema sattuu yhtä paljon näissä. Samalla trilogian historiallinen merkitys on mittava, sen toimiessa syväluotaavana läpileikkauksena itsenäisen kansakuntamme historiaan aina toissavuosisadan puolelta sotien jälkeiseen aikaan. Ei tarvitse olla tuleva historian opettaja, jotta tästä voi innostua. Jos Ruotsissa jaetaan kaikille maan 16-vuotiaille tällä hetkellä jotakin feministikirjallisuutta, niin tämä olisi oma ehdokkaani jokaisen suomalaisnuoren postiluukusta tipautettavaksi.

Klassikko luettu.

NHL:n seuraamiselle on liiennyt hiukan enemmän aikaa viime viikkoina, ja katselin livenä yhden Kings-pelinkin. Tuntuipas hyvältä katsella virkeänä livepeli, sai hyvää analyysiä väännettyä. Aina välillä tilasto- ja forumiviidakkoon eksyessä meinaa hukata sen, mikä tekee jääkiekosta niin mahtavan. Pari peliä kuussa pitää mielen virkeänä. Lätkän puolelta on ehdottomasti mainostettava myös Player's Tribune-sivustoa. Sivusto kokoaa kaikkien Pohjois-Amerikan huippu-urheilusarjojen pelaajien omia kirjoituksia. On erityisen kiehtovaa lukea NHL-pelaajan omia ajatuksia lajistaan, samaa kategoriaa kuin aiemmin keväällä mainostamani Road to Winter Classic. Monet aiheista ovat lisäksi todella painavia, löytyy niin uran lopettamiseen liittyvää tekstiä kuin joukkuetoverin kuolemaa käsittelevää. Suosittelenkin erityisesti noita kahta, Bryce Salvadorin sekä Daniel Carcillon kirjoituksia. Kevyemmältä puolelta esimerkiksi tämä Scott Gomezin ja Kevin Daneykon yhteisteksti on loistava.

Seuraavaksi tosiaan edessä lomaa tammikuun seitsemänteen asti, jolloin alkaa soveltava harjoittelu sotamuseolla. Tänään on jo vietetty ensimmäinen lomapäivä sohvalla maaten. Edessä muun muassa visiitti Jyväskylään, uusivuosi mökillä, tv-marathoneja, lautapelejä ja kirjallisuutta hyvällä omallatunnolla. Syyslukukauden pohdintoja tulossa tässä lähiaikoina enemmän, niputan tuon harjoittelunkin kokemukset siihen.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Rauhallisia viikkoja


Viime viikko oli hyvin arkinen, rauhallinen ja erinomaisen tasapainoinen viikko. Viikissä merkintöjä kasaan, sivuainekandin tutkimussuunnitelman kirjoittaminen sekä lauantain kokopäivän työvuoro velvollisuuksien puolelta, kolme salitreeniä, lenkki ja kuntonyrkkeily treenin puolelta. Perjantaina vietimme muutaman opiskelijakaverin kanssa hyvien oluiden iltaa maistelemalla laatuolusia. Kokonainen vapaapäiväkin mahtui mukaan.

Tällä viikolla sain vähän taukoa Viikistä, kun maanantaista keskiviikkoon oli vuorossa opettaja työnsä tutkijana -seminaaria. Tuntui kyllä yllättävän hyvältä olla takaisin keskustassa, jotenkin luonnollisempaa. Torstaina piti kuitenkin palata takaisin Viikkiin, ja jäljellä olevat kaksi viikkoa lupaavat melkoista rumbaa vielä. Viisi omaa oppituntiakin edessä. Reenien puolesta tällä viikolla oli viimeinen kuntonyrkkeily, kaksi salia, hyvä lenkki, sparraustreeni kavereiden kanssa ja ensimmäistä kertaa päädyin ainejärjestön liikuntavuorollekin, futsalia pelailtiin ja oli yllättävän hauskaa. Tuttujen kavereiden kanssa ilmaista liikuntaa. Viikonloppu kului rennosti kotosalla ja sunnuntaina palasimme Keski-Maa-roolipelin pariin, koko päivä kului tuon parissa. 

Roolipelaamista Keski-Maassa.

Eduskuntaprojektin ja Jatkoajan NHL-pelaajakuvaprojektin tultua päätökseen pöydälläni odottaa enää War of the Ring-maalausprojekti. Ryhdistäydyin viime viikolla ja olenkin viikon sisään maalannut kymmenisen tuntia, saaden yhden factionin valmiiksi, ja nyt pikavauhtia valmistui toinen. Tämä jättää enää kaksi jäljelle koko projektista, joten kyllä se tänä vuonna valmistuu. Pääsee puhtaalta pöydältä aloittamaan uudet kujeet sitten.

Täällä Pohjantähden Alla on edennyt vauhdilla sekin, ja takana on jo kaksi osaa. Siinä missä ensimmäistä osaa lukiessa nauroin usein peräti ääneen, toinen osa sisällissodan viiltävän tarkkoine kuvauksineen ei todellakaan ollut helppoa luettavaa. Linna osaa kuitenkin kuvata tämän kipeän aiheen tasapuolisesti osoittaen sen tärkeimmän: sodassa ei ollut voittajia. Kirjasta toiseen kulkeva jatkumo on myös hienoa seurattavaa. Kolmas osa on puolessavälissä, ja kovin erilaisissa tunnelmissa mennään siinäkin.
Muutenkin viime aikojen meinkinki on ollut paljolti suomalaishenkistä, kun näiden lisäksi olen pitämässä seuraavat neljä oppituntiani autonomisen Suomen viimeisistä vaiheista ennen itsenäistymistä – eli juurikin samoja asioita, joita TPA:n ensimmäisessä osassa käsitellään. Kirsikkana kakun päälle katsoin Pahat Pojat-elokuvan, joka ei toki temaattisesti muuten edellisiä sivua, mutta on kuitenkin suomalaista kulttuuria omimmillaan sekin. Suomalaisen elokuvahistorian klassikko, jossa on aivan uskomaton näyttelijäkaarti. Hieno elokuva soundtrackiaan myöten.


Luin myös kevyempää tavaraa, kun hankin kokoelmiini Northlanders-sarjakuvasarjan osat viisi ja seitsemän, Metal ja Icelandic Trilogy. Ensinmainitusta en hirveästi välittänyt, selvästi sarjan heikoin, mutta Islanti-meiningit upposivat todella hyvin. Albumin läpi kulkeva jatkumo kattaa neljäsataa vuotta ja kymmenen sukupolvea saman suvun edustajia, tarinan alkaessa kantaisästä, joka on saaren ensimmäisiä asuttajia. Hieno historiallinen perspektiivi, ja mielikuvien Islannin hyinen tunnelma on hyvin vangittu niin piirrostyyliin kuin tarinaankin.

Laatusarjakuvia.

Musiikkipuolella Stepa julkaisi uuden, osuvan sinkun tulevalta levyltään. Hajanaisen suomiräpin ohella lähinnä Eluveitietä on kulunut enemmän. Ensi viikolla olisi keikka tarjolla, katsotaan joskohan sitä menisin.


Joululomaa odotellessa, mukava kasa suunnitelmia ja vapaa-aikaa odottaa. Reilut kolme viikkoa velvollisuusvapaata aikaa maistuu varmasti. Alkava talvi on alkanut painaa pahasti, ja iso osa energiasta menee tällä hetkellä pakollisten koulutöiden ja treenin kanssa jaksamiseen. Ylimääräinen aika tekee mieli viettää lähinnä vaakatasossa. Nämä pari rennompaa viikkoa ovatkin tulleet tarpeeseen, ja on ollut jees hoitaa asioita kuntoon rauhalliseen tahtiin. Ylimääräistä aikaa siunaantui senkin verran, että aloitin vihdoin uuden sarjan Netflixin tuoreen Jessica Jonesin muodossa.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Ensimmäiset omat oppitunnit


Nelisen viikkoa harjoittelua Viikissä takana, eli puoliväli on saavutettu. Puolet omista tunneista on myös pidetty, ja hyvinhän nuo ovat menneet. Pidin nuo neljä oppituntia kahdeksasluokkalaisille, mikä tarjosi monipuolisesti haasteita harjoittelijalle. Varsinkin norsseissa käytössä olevat 75-minuuttiset oppitunnit luovat lisähaastetta, kun oppilaiden keskittymiskyky alkaa hajota loppua kohti melkoisesti. Itsekään en nykyään jaksa keskittyä luentoon puolta tuntia kauempaa intensiivisesti, joten ymmärrän hyvin. Tunnit kuitenkin olivat onnistuneita tästä huolimatta, onnistuin niin materiaalien, aikataulutuksen kuin sisällönkin puolesta, sain pidettyä kuria riittävästi sekä luotua hyvin kontaktin oppilaisiin, ja ennen kaikkea koen opettamisen mielekkääksi. Palautekin ohjaavalta opettajalta ja muilta harjoittelijoilta on ollut pitkälti positiivista. Viisi tuntia lukiota seuraavaksi edessä, ja se tarjoaakin sitten erilaisia haasteita. Näihin on vielä muutama viikko, missä ajassa keräilen vaadittavat muut tunnit kasaan ja hoidan muun muassa tutkimussuunnitelmani kuntoon.
Haastavinta ylivoimaisesti on itse tunnin sisällön suunnitteleminen, sillä täysin nollasta lähtevä suunnittelu tarkoittaa monituntista urakkaa. Yhteen 75:n minuutin oppituntiin voi kulua neljä tuntia suunnittelua, enkä ole muihin harjoittelijoihin verrattuna edes hitaimmasta päästä. Toisaalta, hyvin tehty ja suunniteltu tunti todennäköisesti toimii myös hyvin, ja tuottaa täten todellakin hyvän fiiliksen. On eri asia tehdä tuntisuunnitelma ja mennä heti seuraavana päivänä pitämään kyseinen oppitunti kaksikymmenpäisen lapsi/nuorisolauman eteen, jossa saat näet heidän reaktioistaan reaaliaikaisen palautteen, kuin kirjoitella jokin esseenpuolikas ja pistää se sähköpostilla jollekin etäiselle entiteetille, jonka kanssa et tule ikinä edes keskustelemaan siitä. Huonoa tuntia ei oikein edes kehtaa pitää, kun taas huonon esseen voi jossakin tilanteessa hyvinkin palauttaa. 

Marraskuinen auringonlasku.

Sotamuseonkin näyttelyn ehdin käydä katsomassa läpi.

Viime viikkoihin on mahtunut valtavasti tapahtumaa, melkeinpä enemmän kuin yleensäkin tähän varsin täyteen syksyyn. Viime viikolla oli kahdet pikkujoulut, ARU:n ja Kronoksen muodossa, minkä lisäksi kävin sotamuseossa sekä olin katsomassa niin Nightwishin kuin Turisaksenkin livenä. Nightwishin tuotannosta en oikein kuuntele muuta kuin Turusen aikaisia levyjä, joten tuttuja kappaleita ei montaa tullut, mutta show oli hyvä ja näyttävä, kaikin puolin viihdyttävä. Floor Jansen toimii ainakin livenä todella hyvin laulajana, eikä lauluäänessäkään monelle häviä. Ensimmäinen kerta kun tämän suomalaisen raskaan musiikin mammutin näin, ja oli kyllä näkemisen arvoinen. Turisaksen kohdalla puolestaan kyseessä oli jo seitsemäs kerta, mutta edellisestä oli kulunut sen verta monta vuotta että homma toimi todella hyvin. Metallikeikkojen energialataus on aivan erilainen kuin muissa genreissä, ja varsinkin hyvällä kaveriporukalla katsellessa tuollaiset ovat mitä erinomaisimpia kokemuksia. Nygårdin ja Vänskän lavapreesens on erittäin ammattimainen, ja onhan nyt artistin tuotanto niin täynnä hittejä ettei keikalla tylsää tule. Isot plussat encorena kuullusta Pet Shop Boysin It's a Sin-coverista, yllätti kyllä.

Nightwishin jäähallikeikka...

...ja Turisas Tavastialla.
Viime viikko oli tosiaan väkisinkin rankka kahden juhlaillan ja kahden keikan takia, mutta muuten rutiinit ja arki ovat pyörineet erittäin toivotusti. Tuollainen pitkä viikonloppu yhtä rientoa sekoittaa pakkaa hiukan, mutta nyt ollaan taas takaisin tasapainossa. Loppukuu onkin sitten hyvä viettää vähän rauhallisemman ohjelman parissa.
Tänä syksynä olen osannut suuresta ohjelmamäärästä huolimatta ottaa rennosti siinä mielessä, että kaksi asiaa priorisoin ylitse muiden: unen ja treenin. Kun vähän karsii “pakollisia” tehtäviään niin näille kahdelle löytyy kyllä koulun, sosiaalisen elämän ja harrastusten edellekin aikaa. Tätä nykyä ei ole niin samalla tavalla asioita mitä kotona pitäisi saada aikaiseksi, ja vaikka jonkinasteinen kiire monina päivinä onkin, ehtii kotona hyvin levätäkin. Nyt, pimeyden ja kaamoksen alkaessa tämä on ollut ajankohtainen huomio. Yleensä talvi on varsinkin väsymyksen osalta todella rankkaa aikaa, kun yrittää pyörittää kaikkein kiireisimmillään olevaa arkea samalla kun luontaisesti väsyttää eniten. Samalla kärsii treenit ja ruokavalio, ja sitä myötä myös energiatasojen tippuessa yleinen jaksaminenkin. Nyt marraskuussa kun on tuntenut kaamosväsymyksen ensi oireet vahvana, on ihan suosiolla alistunut sille ja antanut keholleen aikaa nukkua. Pimeyttä ja väsymystä vastaan taistellessa tärkeintä on yksinkertaisesti nukkua paljon, ja muuten huolehtia energiatason riittävyydestä. Treeni luonnollisesti auttaa tähän.

Viime viikkoon ei yksinkertaisesti mahtunut neljää treeniä enempää, mutta muuten hyvä meininki on jatkunut. Pari viikkoa takaperin oli kuuden treeninkin viikko, ja tuo treenin monipuolisuus on kyllä hyvä asia. Voimaharjoittelu on kaiken perustana, mutta riittävästi aerobista/yleiskuntoa siihen ohelle on aivan yhtä tärkeää. Sähly on hauskanpitoa, mutta kyllä siinä hikikin tulee. Kronoksen sarja on alkanut kahdella tappiolla, mutta nuo jokaviikkoiset vuorot Konalassa ovat sujuneet hyvin. Kuntonyrkkeilyä on nyt tämänpäiväisen jälkeen jäljellä yksi kerta, ja tuon tilalle pitää koittaa saada nykyistä säännöllisemmin sparrauskertoja. Harjoittelun tulisi ennen kaikkea realisioitua kykynä puolustaa itseään / pärjätä tositilanteessa mahdollisimman hyvin, ja voimaharjoittelu ilman itsepuolustus-/kamppailuharjoittelua ei pitkässä juoksussa paljoa auta.

Ammunnoista mainittakoon, että tällä viikolla tulee jo kymmenes pistoolivuoroni kohdalle. Yhtä vaille kaikissahan noissa on tullut käytyä, ja hyvin maistuu edelleen. Eri ampumavastaavilla on erilainen ote ammuntoihin, ja välillä ihmiset tuovat omia aseitaan joita pääsee testailemaan, joten aivan samanlaisia kerrat eivät koskaan ole. Samalla oma tekniikka kehittyy ja hioutuu hiljalleen paremmaksi ja paremmaksi. Syksyn kilpasarjassa ammuin tuloksen 87, johon olen tällä kokemuksella tyytyväinen. Tiedän kuitenkin että 90:n ylittäminen on aivan realistinen tulos, johon tulee tähdätä. Ensi vuonna ARU:lla on luvassa yhtä sun toista mielenkiintoista tapahtumaa, ja aktiivisena näissä mukana ollaan.

Ammunnat alkavat sujumaan.

Paluu pelipöydille on vihdoin tapahtunut kaikessa komeudessaan. Toissa viikonloppuna oli aikaa perinteiselle koko illan Trivial Pursuit-sessiolle, kuten myös yhdelle KMV-pelille. Viime viikonloppuna puolestaan palasimme Mordheim-kampanjamme pariin puolen vuoden tauon jälkeen, ja aivan yhtä maistuvaahan se oli kuin ennenkin. Itselleni tärkein ja merkittävin oli kuitenkin eilen kahdeksan tunnin sessiolla käyntiin polkaistu roolipelikampanja, jossa toimin itse pelinjohtajana seitsemälle pelaajalle. Ropetaustani kattaa yli puolet elämästäni, aloitettuani peräti ala-asteen puolella, ja suurin osa ajasta on kulunut nimenomaan pelinjohtajan ominaisuudessa. PJ:n hommat oikeastaan tiivistävät kaiken mistä pidän: luovuus, organisointi, suunnittelun tärkeys, vastuu ja viimeinen sana asioihin. Samalla se on kaikista sosiaalisten pelien muodoista ehkä vahviten riippuvainen hyvästä peliporukasta, ja ilokseni voin todeta että eilinen porukkamme oli kirkkaasti paras millä olen pelannut. Viisi historianopiskelijaa ja kaksi takavuosien luottopelaajaani toimi käytännössä juuri niin hyvin kuin toivoinkin, eikä edes porukan laajuudesta aiheutunut haittoja. Tästä se lähtee, ja toivon tälle kampanjalle pitkää ikää.
Pelinjohtajan duuni on itse asiassa joiltain osin sama kuin opettajankin: paljon taustatyötä jota muut eivät tee, mutta hyvin tehty pohja realisioituu käytännössä tuottaen koko ryhmälle mielekästä ajanvietettä ja hyviä kokemuksia. Hyvin tehty duuni tuottaa aina hyvän fiiliksen itse tekijällekin, eikä tuon kampanjan aloitukseen vaaditut muutamat kymmenet työtunnit tuntuneet enää missään nähtyäni pelaajien viihtyvän hyvin.

Trivial-ilta...

...ja Mordheim-päivä.

Siitä vähästä ajasta mitä kotona ehdin viettää on kulunut ihan kiitettävä osa kirjallisuuden parissa. Luin tuon Bernard Cornwellin The Saxon Storyn osat viisi ja kuusi, Palava Maa ja Kuninkaiden Kuolema, saavuttaen näin tähänastisen sarjan päätöksen. Englanniksi osia on kuitenkin kolme lisää, olisikohan kymmenskin osa ollut tulossa, joten tätä saakin sitten lukea. Suomentamista odottellessa, muuta osat suomeksi omistavana on tietysti pakko lukea sarja loppuunkin samalla kielellä.
Päästyäni tuon projektin loppuun aloitin seuraavan jonossa kauan olleen, kaikkien aikojen suomiklassikon Täällä Pohjantähden Alla- trilogian lukemisen. Ensimmäisen osan luin joskus lukiossa pakollisena, mutta syystä tai toisesta en jatkanut loppuun asti. Nyt ensimmäinen osa on kohta luettuna loppuun, ja Linnaa ei kyllä voi liiaksi kehua. Suomalaisen sielunmaiseman tavoittamisessa ylivoimaisesti paras kirjailijamme.

Battlestarin jälkeinen tyhjyys vaikuttaa edelleen, enkä ole aloittanut mitään uutta sarjaa. Noin massiivisen vaikuttava sarja vaatii sulattelua ja suorastaan ansaitsee hetken rauhaa ympärilleen, ennen kuin siirrän huomioni seuraavaan. Yhden hyvän elokuvan tosin katselin, kun muistin etten ollut nähnyt yläastesuosikkini Sin City jatko-osaa. A Dame to Kill For oli aikalailla täsmälleen samaa kuin Sin Citykin, niin hyvässä kuin pahassa, ja pidin sitä viihdyttävänä. Sarjakuvamainen ote ja liioiteltu väkivalta eivät ole yhtä cool kuin ollessani viisitoista, mutta toimivat tässä tapauksessa edelleen katsomisen arvoisesti.

Nightwish - Ever Dream 
Pet Shop Boys - I Want a Dog 
Turisas - The March of the Varangian Guard 
Eluveitie - A Rose for Epona 

perjantai 30. lokakuuta 2015

Viikki, Santahamina ja kekkerit


Aika kierii taas eteenpäin vääjämättömällä tahdillaan, ja päivät sekoittuvat tekemisen pyörteissä toisiinsa. Vapaapäiviä ei ole kahteen viikkoon juurikaan siunaantunut. Perusharjoittelua Viikissä on nyt takana kaksi viikkoa, joskin on myönnettävä että olen aloittanut vaatimattomasti – takanani on vasta kymmenen tuntia. Suoritus koostuu siis yhteensä 66:stä 75 minuutin oppitunnista, sisältäen omien tuntien (9) lisäksi muiden oppituntien seuraamista (22), ryhmäohjausta (12), harjoittelutuntien ohjausta (14) sekä seminaareja (9). Aikaa on joulukuun puoliväliin asti, ja olen tällä hetkellä priorisoinut oikeastaan kaiken muun ja käynyt Viikissä vain parina päivänä viikossa. Ei tässä hätää kuitenkaan ole, alan kyllä käymään aktiivisemmin mahdollisesti jo ensi viikolla. Ainakin yksi koulusta vapaa arkipäivä on kuitenkin pidettävä joka viikko, kun kerta lomaa ei saanut tänä vuonna, mutta muuten saa kyllä viettää täysiä päiviä koululla. Palautin juuri muutama päivä sitten seitsemänsivuisen ainedidaktiikan esseen, joka oli syksyn suurin koulutyö, ja tuon hoitaminen pois alta vapauttaa aikaa muuhun. Harjoittelu ei työllistä kotona oikeastaan muuten kuin omien oppituntien suunnittelun osalta. Sivuaineseminaarin tutkimussuunnitelma pitää myös tehdä parin viikon päähän, mutta siinäpä se. Ei siis ylitsepääsemättömiä ole koulutyöt tällä hetkellä, voi tavallaan ihan tyytyväinen olla. Turhan paljon duunia seitsemän pisteen eteen tuossa on, aikalailla sata tuntia. Eipä auta. Ainakin bussimatkoilla tulee luettua kirjallisuutta hyvin.

Toissa viikonloppuna olin ARU:n viesti- ja tulenjohtokurssilla Santahaminassa, josta sai ihan kertausharjoituspäiviäkin. Varsinkin tenttiviikon päälle tuo viikonloppu teki todella hyvää. Kuten eräs opiskelijatoverini totesi, viikon kertausharjoitus on parempaa nollausta kuin kuukauden rantaloma. Armeijamoodin loksahtaessa päälle huuhtoutuu mielestä kaikki ylimääräinen tehokkaammin kuin missään muualla. Aivoista filtteroituu roska pois. Yksinkertaista, suoraviivaista ja fyysisesti väsyttävää – kaikkea mitä juuri tuolla hetkellä tarvitsikin. Kertaaminen, varsinkin näin “vapaaehtoisena”, on myös luonteeltaan aivan erilaista kuin itse varusmiespalvelus – kaikki oleellinen sisältö on samaa, mutta turha säätäminen, herroittelu ja odottelu on poistettu. Keskitytään itse asiaan. Eli vaikka nyt puhunkin ylistyssanoja tästä kertauskokemuksesta, seison yhä tämän blogin avauskirjoituksena toimineen tekstin takana. Varusmiespalvelus ja reserviläistoiminta eivät ole verrannollisia keskenään. Anyway, palatakseni tuohon viikonloppuun, säät suosivat, porukka oli mainiota ja tulenjohtaminen mielekästä opittavaa. Reserviläistoiminta on osoittautunut erinomaiseksi aktiviteetiksi. Pistoolivuoroillakin olen käynyt ahkerasti joka viikko, viime viikolla normivuoron lisäksi osui ysimillisten ammunnat. 


 

 

Treenitkin jatkuvat totuttuun tapaan, varustauduin talveen hankkimalla viileämmässäkin säässä kestävää juoksu/ulkoiluvaatetusta. Kuntonyrkkeilykurssia on takana kaksi kertaa, ja ihan tyytyväinen olen ollut – teknisesti ei mitään mullistavaa, mutta joitakin yleishyödyllisiä pikkujuttuja. Lyöntitreeni on aina hyödyksi, ei tuota liikaa tule tehtyä. Todella kovat hiet tuolla saa aina päälle, mikä on myös aina tervetullutta. Pitäisi yrittää löytää aikaa sparratakin useammin kavereiden kera. Tällä hetkellä treeniviikot kattavat tuon kuntonyrkkeilyn, lenkin, sählyn ja salia, joten aika täynnä treeniä on kalenteri. Optimaalista ja ihanteellista. Tässä pyritään pysymään.

Vietin synttärikekkereitäni viime lauantaina, samaan tapaan kuin edellisvuonnakin – Ravintola Saslikissa. Väkeä oli muutama enemmän kuin edellisellä kerralla, ja kokemus vähintäänkin yhtä laadukas. Erinomainen ravintola, silloin kun tili sallii. Tällä kertaa jatkoimme vielä Navy Jerryyn loppuillaksi. Ilta oli kaikin puolin onnistunut, olo juhlava, kaikilla oli hauskaa ja sain kerättyä kokoon porukan, jonka näkeminen saman illan aikana on nykyään äärimmäisen harvinaista – tässä iässä ihmisillä alkaa olla omat kuvionsa, koulut ja työt, osa ei asu pääkaupunkiseudullakaan. Vaikka kavereita nykyään ehtiikin nähdä selvästi paremmin kuin ennen, on aina mahtavaa saada vanhimmat ja tärkeimmät ystävänsä ympärilleen koko illan ajaksi. 

Ravintola Saslik.


 

Battlestar Galactica on saavuttanut viimeinkin viimeistä jaksoa vaille loppunsa osaltani. Seitsemänkymmentäseitsemän jaksoa, parikymmentä minijaksoa sekä kaksi elokuvaa takana. Neljäs kausi eteni niin vauhdikkaasti, ettei lopulta tiennyt miten edes suhtautua suuriin muutoksiin. Hahmojen kehityksen suhteen sarja on kuitenkin melko uniikki. Paljoa ei voi sanoa spoilaamatta, mutta joka hahmolle on paikkansa. On hyvä saada jälleen yksi iso projekti päätökseen, mutta good times were had. Loppuhuipennus tosiaan vielä puuttuu, mutta ellei se ole traagisen surkea, nousi Battlestar suosikkisarjojeni kirkkaimpaan kärkeen tematiikkansa, tunnelmansa, erityisen hyvien hahmojensa ja ainutlaatuisen jännittävän juonenkaarensa ansiosta. Sarja toimii muillekin kuin hardcore sci-fi-faneille.

Lautapelaamista en ole vieläkään kyennyt mahduttamaan kalenteriini, vaikka yritystä kyllä on. Star Wars-ropea saimme kuitenkin pelattua toisen pelikerran, mikä oli erittäin jees. Hyvin vauhdikas, leppoisa ja vapaahenkinen kampanja, jossa niin pelaajien kuin hahmojenkin välinen dynamiikka toimii kuin junan vessa. Kahden kerran pohjalta ainakin parhaita ropeja jossa olen ollut mukana. Tämän rinnalle pääsee ainakin hetkeksi myös minunkin vetämä peli, kun vedän alustavasti parin pelikerran pelinä yhden vanhoista KERP-moduuleista muunneltuna (säännöt varsinkin). Koitin saada tätä toimimaan jo viime keväänä, mutta nyt vasta peliporukan vaihdoksen myötä tästä vihdoin tulee jotakin. Hienoa palata Keski-Maahan, nostalgisin ja tunnelmallisin itselleni aina. Kirjoitin tuon mainitsemani esseenkin LotR-leffojen soundtrackien voimin.

Star Wars-ropea FAE-säännöillä.

Talvi näyttäisi tekevän tuloaan, ja talvirotsin joutui jo heittämään päälle. Tervetuloa pimeys ja väsymys, ensimmäiset luonnottoman väsymyksen oireet ovat jo ilmassa. Katsotaan joskohan veressä jo useamman kuukauden olleet vitamiinit tänä vuonna hiukan edes hillitsisivät tätä. Arki on edelleen täyttä mutta hyvää, vähän alkaa näkymään vain tuo loman puute. Yhtä paahtoa elokuusta asti alkaa tuntumaan. Nooh, ei ole enää kuin kuusi viikkoa lomaan, tällä tahdilla menee nopeasti. Ei muuta, ensimmäiset kaksi omaa oppituntia ensi viikolla. Siitä se opettajanura kai sitten lähtee.