perjantai 27. maaliskuuta 2015

Kevät? Loma? Lätkää!



Viime lauantaina suoriuduin kaupunkitalouden tentistä, ja huomenna vuorossa on jälleen yksi sosiologian tentti. Eilen oli näillä näkymin viimeinen taloustieteen luentoni, kun juuri viimeistelyn alla olevan luentopäiväkirjan palautettuani olen suorittanut lyhyen sivuainekokonaisuuden. Palautin kuluneella viikolla myös lopullisen kandidaatintutkielmani sekä kypsyysnäytteen. Eli vähemmän yllättäen opiskelun parissa on menty, mutta huhtikuu näyttää jo huomattavasti kevyemmältä – opiskelutehtävälistalta löytyy vain kaksi luentoa, yksi essee ja yksi tentti toukokuun alussa ! Nyt on parin viikon tauko luennoista, eli “lomaa”. Toivon mukaan takatalvi ei jatku, vaan keväisempää mielentilaa korreloisi myös keväiset säät.

Aamuaurinko töihin lähtiessä käytävän ikkunasta.

Nyt kun sosiologia on jälleen / edelleen ajankohtainen aihe, voisin mainita muutaman sanan tämänkertaisesti tenttimateriaalista. Kolme kirjaa oli luettavana siis. Mirja Liikkasen Suomalainen vapaa-aika oli näistä mitäänsanomattomin, helppolukuinen ja ihan ok teos suomalaisten vapaa-ajan käytöstä ja kulttuuripreferensseistä 1991 ja 2002. Toiset kaksi kirjaa edustivat totaalisia ääripäitä: Vesa Puurosen Rasistinen Suomi oli huonoin kirja mitä olen ikinä joutunut lukemaan, ja Kimmo Jokisen & Kimmo Saariston Suomalainen Yhteiskunta puolestaan aivan tenttikirjojen kermaa.

Puurosen kirja oli todella subjektiivinen ja värittynyt yhden ihmisen ristiretki ah-niin-muodikkaan suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden puolesta, heikoilla argumenteilla ja puutteellisella tulkinnalla. Oli kyse sitten venäläisistä, saamelaisista tai muslimimaahanmuuttajista, oli Puurosen mielestä vika aina suomalaisten asenteissa, ei koskaan itse maahanmuuttajissa / vähemmistöissä. Vihervasemmistolaista roskaa, jonka ei ikimaailmassa pitäisi olla yliopiston tenttikirjallisuutena. Kaiken lisäksi hän oli dedikoinut yhden luvun pelkästään Jussi Halla-Ahon mustamaalaamiseen. Eikö jo pelkästään poliittinen ura SKP:ssä riittäisi karsimaan tällaiset pois “maailman top100”-yliopiston lukumateriaaleista?

Viimeisten kuuden viikon ohjelma isolta osin tässä kuvassa.


Suomalainen Yhteiskunta puolestaan oli nelisataasivuinen läpileikkaus suomalaisen yhteiskunnan historiaan yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta. Alkaen autonomiasta (mm. Ylikankaan mukaan nyky-Suomen perusta luotiin 1879 elinkeinovapauden myötä), jatkuen aivan nykypäivän kynnykselle asti teos onnistuu syväluotaamaan ainutlaatuisen yhteiskuntamme rakenteita ansiokkaasti. Mukana on paljon mikrorakenteiden tulkintaa kuin laajempaakin tarkastelua, ja lukukokemus oli oikeasti antoisa. Harkitsen teoksen hankkimista omaan hyllyynikin. Käsittelyyn pääsevät niin kansallinen identiteetti, hyvinvointi-Suomi, yhteiskuntarakenne, elämäntapojen muutokset, perhe ja kasvatus, populaarikulttuuri kuin yhteiskunnalliset liikkeetkin. Eniten pidin ehkäpä suuren muuton kuvauksesta, ihannoin yhtenäiskulttuurin aikaa ja sotien jälkeistä jälleenrakennuskautta muutenkin. Suomen urbanisoitumisen ja teollistumisen (vaiko suoraan jälkiteollistumisen?) aiheuttamat muutokset yhteisöissä, perherakenteessa ja identiteetissämme ovat todella kiehtovia. Jo pelkästään 1960-luvun elementtilähiöt, naisten siirtyminen palkkatyöhön ja perhehierarkian muutokset ovat lisälukemisen arvoisia teemoja. Suomen ja pohjoismaiden historia ei ole eikä tule olemaan aineeni, mutta yhteiskunnalliselta näkökulmalta Suomi tarjoaa kaikkein kiinnostavimmat tapaukset, ehkä koska se on kuitenkin kaikkein lähimpänä omaa arkipäivän konkretiaa. Suomi on nuori valtio, joka on muuttunut todella nopeasti. Mielestäni on tärkeää ymmärtää tätä prosessia ja perehtyä sen taustoihin voidakseen todella käsittää nykypäivää ja murroskautta jonka keskellä itsekin elämme.

                                                      ***

Se opiskelupohdinnoista tältä erää. Työt ovat puskeneet päälle (teen omistajan jälkeen eniten töitä kioskilla tälläkin hetkellä), treeni on pysynyt edes huterasti kasassa edelleen, ja näin ollen vapaa-aikaa ei ole runsain mitoin suotu vieläkään. Sain kuitenkin luettua kuukauden verran yöpöydällä roikkuneen Geoffrey Reganintietokirjan” Päin Mäntyä, joka kertoo sotahistorian suurimmista möhläyksistä. Surkeasti suomennettu, mutta sisällöltään tragikoominen teos oli juurikin yöpöytälukemista. Ei ole ihmishenki paljoa painanut suurissa sodissa. Varsinkin brittiläinen aristokraattinen sotakulttuuri on poikkeuksetta arvostanut miestensä henkeä ihmeellisen vähän. Preussikaan ei ole mikään malliesimerkki rationaalisesta sodanjohdosta, vaikka saavutuksia tulikin.


Toisinaan sitä ehtii kahvilaan pakoon muutamaksi tunniksi.


Jokunen viikko sitten kävimme katsomassa Klaus Härön odotetun uutukaisen Miekkailijan. Tämä historiallinen elokuva sijoittuu Neuvosto-Viroon pikkukylään, jonne ammattimiekkailija Endel Nelis pakenee NL:n poliisia ja päätyy opettamaan lapsille miekkailua. Härö on onnistunut täydellisesti herättämään ajan tunnelman henkiin, ja pelkistetyllä tyylillään luo autenttisen kuvan sodanjälkeisestä Virosta. Hyvä käsikirjoitus, hyvät hahmot ja hyvät näyttelijät, hienosti rakennettu miljöö ja bonuksena erittäin piristävä viron kieli. Kävimme katsomassa tämän Maximissa, joka vielä sopi tähän erityishyvin ilmapiiriltään. Alkuvuoden paras elokuva.
 
Kaikin puolin erinomainen.


Eniten maaliskuisia iltojani on elähdyttänyt HBO:n dokumenttisarja Road to Winter Classic. NHL:ssä on pelattu nyt neljän kauden ajan tammikuun ensimmäisenä päivänä Winter Classic-ulkoilmaottelu, ja sarja seuraa neljän jakson verran kunakin vuonna siihen osallistuvia joukkueita “kulissien takaa”. Jonkin asteisena hc-fanina sarja olisi surkeastikin toteuttuna pelkkää hunajaa, mutta tuotantoarvojen ollessa kohdallaan tämä on oikeasti iso juttu. Jo pelkästään NHL-organisaatioiden toimintaan tutustuminen tarkemmin on mahtavaa – pienet käytännöt, pelaajien väliset insider-jutut, pukukoppielämä, ryhmädynamiikka, joukkueiden voittobiisit, nuorten pelaajien illalliset, lentokonereissujen ajanviettotavat, kaikki on hienoa lisää aktiiviseuraajalle. Pelaajiin “tutustuminen” tarkemmin on avartavaa, ja tuo persoonallisuutta päivittäiseen seuraamiseen ihan uudella tasolla. Kyllähän sitä koosteet, haastattelut etc. tulee katsottua, mutta kun pelaaja paistaa pihvejä kotonaan vaimon ja lasten kanssa, päästään hiukan tilastoja ja pintaraapaisua syvemmälle edes. Huippu-urheilijoiden off-ice seuraaminen on mielenkiintoista, osa kavereista on 25-vuotiaita multimiljonäärejä. Oma vankka lätkätausta tuo vielä viimeisen mausteen mukaan, kun pukukoppi- tai vaihtopenkkimeinkiä katsellessa voi jopa samaistua niihin juttuihin. Lopuksi sarja tuo vielä hyvin esiin organisaatioiden ja valmentajien välisiä eroja, aina käytännön asioista toimitusjohtajien haastatteluihin. Kings-miehenäkin täytyy kyllä arvostaa Detroitin organisaatiota. Red Wingsin pukukopin yllä lukee “To whom much is given, much is expected”. Nöyryyttä. Ihan kuin antiikin Roomassa (ks. keisareiden paraatit).

Road to Winter Classic tarjoaa mahtavaa insideria NHL-kulttuuriin.


Lätkä on muutenkin nyt ns. tapetilla, kun NHL:ssä on viimeiset kymmenen kierrosta käynnistyneet. Maailman paras lätkäseason alkaa siis kohta, kun huhtikuun puolivälissä pudotuspelit alkavat. Kyllä nämä kevään pelit ovat jokavuotinen tunnelmannostattaja, ei ole kiekkofanille parempaa kuin änärin pudotuspelit. Ei millään pahalla Liiga ja KHL, mutta no thanks – parasta jääkiekkoa pelataan Atlantin toisella puolen. Se tunnetaso mitä NHL-lätkästä löytyy, ei sille ole verrokkia. Katselin tuossa yksi ilta kuriositeettina puolet El Clasicosta, eikä kyllä yhtään vakuuttanut – myönnettäköön, että käsitykseni futiksesta ei kovin korkealla ole, mutta onhan tuo lajina paljon vaisumpi. Ei intensiteettiä, ei energiaa samalla tavalla. Ei samaa tunteen paloa. Kaiken liikenevän ylimääräisen vapaa-aikani olen dumpannut lätkän (varsinkin Kingsin) seurantaan, ja puoliaktiivisen runkosarjan jälkeen seurantamoodi onkin taas aktiivin tasolla. Eihän se koskaan päivittäisestä seurannasta häviä, mutta pudotuspelien kynnyksellä löytyy taas virtaa käydä läpi vielä yksi tilastotaulukko tai lukea vielä yksi artikkeli. Fiilis vei mukanaan jopa Xboxin puolelle, löysin itseni pelaamasta ensimmäistä kertaa sitten kesän – pelinä tietysti NHL12.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Kevään alku ja intensiivinen opiskelu

Paljon on taas vettä virrannut Vantaanjoessa sitten viime päivityksen, isoimpana syyllisenä tietokoneeni kovalevyn kosahtaminen. Olen kärsinyt jo monta viikkoa tietokoneongelmista, ja selvisipähän syykin nyt ammattilaisten diagnoosissa. Täysin käyttökelvoton kone ei ole ollut, mutta hyvin lähellä. Tästä on luonnollisesti ollut haittapuolensa mm. koulutöiden osalta, mutta kokemus on ollut yllättävänkin positiivinen. Olen joutunut (saanut) kyseenalaistaa omaa tietokoneenkäyttöäni ja ruutuaikaani jouduttuani väkisinkin katsomaan ajankäyttöpreferenssejäni uudesta perspektiivistä. En koe viettäväni normaalisti hirveästi aikaa koneella, mutta koneettomuus on vapauttanut rehellisesti yllättävänkin paljon aikaa käyttööni. Ihminen on usein tapojensa orja, ja nyt vasta olen huomannut, että mm. aloitan ja lopetan päivän yleensä koneella. Turha tapa, ja vastedes aion keskittyä entistä enemmän viettämään aikani koneella koulutöiden parissa sekä muutamalla tarkoin valitulla sivulla – Jatkoaika, muutama blogi sekä muutama uutissivusto ovat ainoat joiden pariin kaipaan lähes päivittäin. Toisaalta, älypuhelimeni mahdollistaa näilläkin kaikilla käynnin, kuten myös kaiken sähköisen yhteydenpidon, joten tavoitteeni on siirtyä tietokoneen käytössä enemmän puhtaaseen opiskelukäyttöön. Sarjat ja leffat toki tulevat usein Netflixistä, mutta katson ne television kautta, eivätkä ne ole samanlaista tietokoneella roikkumista kuin forumeiden selailu tai yleinen päämäärätön surffailu.

                                                                  ***
Viime viikko oli so-called lomaviikko, luentoja ei siis ollut mutta varsin opiskelupainotteisen viikon loma-aspekti näkyi lähinnä muutaman yön mökkivisiittinä ja kotona oleilun suurena prosenttina. Hiukan sarjoja, muutama leffa, pari sarjakuvaa ja vaatimattomasti Space Hulkin maalailua – ei ihmeellistä kerrottavaa vapaa-ajan puolelta. Duuni ja sali on tullut hoidettua, mutta muuten aika on kulunut jo useamman viikon varsin aktiivisesti kaupunkitalouden ja sosiologian tenttikirjojen parissa. Ensi viikon lauantaina tuo kaupunkitalouden tentti, ja siitä viikon päästä sosiologian tentti, johon vielä kaksi kirjaa lukematta. Odotetusti aika on siis kulunut nenä kirjoissa, ja kuluu vielä muutaman viikon verran. Lähemmäs 1400 sivua luettavaa näissä kahdessa tentissä, joista vielä noin 700 lukematta – vaikein osuus eli kaupunkitalous on kuitenkin aivan lopuillaan. Nämä ankaran lukemisen viikot ovat aina varteenotettava haaste, mutta vapaa-ajan puutteen ja lievän lukustressin taustalla on kuitenkin jotakin huomattavan palkitsevaa. Henkisen pääoman karttuminen on suorastaan käsinkosketeltavaa. Vaikka tenttikirjat eivät välttämättä ole sitä mitä ensimmäisenä kirjaston hyllystä valitsisin omatoimisesti, on niissä kaikissa puolensa ja mielenkiintoiset hetkensä. Harva tieto on täysin turhaa, ja olen taas monipuolisen sivistyneempi kuin ennen. Suomen kaupunkitalous ja varsinkin pääkaupunkiseudun järjestelyt niin asuntomarkkinoiden, kaavoittamisen kuin vaikka liikenteenkin osalta on tullut tutuksi. Muutenkin nimenomaan oman mukavuusalueensa ulkopuolella toimiminen ja itsensä (tässä kohti) älyllisesti haastaminen kehittää raakatiedon lisäksi abstraktia ajattelukykyä itsessään. Ei sovi myöskään unohtaa itse opiskelumekanismien ja uuden tiedon sisäistämiskyvyn kehitystä, joilla on varsin suuri merkitys nykypäivän työelämässä.

Eilen ja torstaina vietin yhteensä 14h tiedekunnan pakollisella Microsoft Word-kurssilla, jossa opimme mm. lisäämään kuvan tekstiin ja tekemään erivärisiä otsikkotyylejä. Kohteliaasti sanottuna koin tämän ajanhukaksi, joskin seuranani sattui olemaan muutama jossakin määrin samanhenkinen tuttu opiskelija, ja tämän ansiosta pitkät tunnit sujuivat älykkäässä seurassa hiukan sulavammin. Jos jotakin positiivista hakee, oli ensimmäinen kerta sitten lukion kun koin olevani ns. ”koulussa”, koko päivän ”oppitunneilla”, joka oli ainakin vaihtelua perinteiseen, vahvasti itsenäiseen opiskeluuni.

Eilen, perjantaina 13.3, opintotukiuudistuksen lakiehdotus vedettiin pois. Tällä oli suuri merkitys niin koko mittavalla opiskelijayhteisölle kuin minulle itsellenikin. Uusi opintotukilaki olisi estänyt toisen samanarvoisen tutkinnon tuet (riippumatta paljonko niitä aiemmin oli nostettu), ja olisi tätä kautta aiheuttanut massiivisen määrän komplikaatioita. Laki olisi toteutuessaan ollut hallituksen oman koulutuspolitiikan vastainen – työelämään siirtyminen olisi pidentynyt, välivuosien määrä lisääntynyt ja ihmiset olisivat roikkuneet pidempään yliopistolla. Säästöt olisivat olleet 10M euroa, joka on aivan pikkurahaa valtiotasolla. Oli ilahduttavaa huomata kansalaisten palautteen vaikuttavan konkreettisesti johonkin, olkoonkin että RKP:n ja Kokoomuksen toiminta saattoi hyvinkin olla vain vaalipeliä. Hyvä uutinen yhtä kaikki, sillä olen harkinnut vakavasti toisen tutkinnon hankkimista hamassa tulevaisuudessa. Rakastan opiskelua itsessään, ja viihdyn koulukirjojen parissa. Helsingin yliopiston ongelmat eivät tätä perustaa muuta mihinkään. En koe olevani varsinaisesti ”valmis” muutaman vuoden päästä filosofian maisterina, joten toinen tutkinto voisi olla hyvä vaihtoehto. Ei sillä että ihminen olisi millään muotoa ”valmis” koskaan. Koen kuitenkin, että institutionaalisella opiskelulla on vielä paljon tarjottavaa minulle.

Sumuinen sää kietoutui Helsingin ympärille pitkäksi aikaa, mutta tällä viikolla olemme vihdoin saaneet nauttia kevään lämmittävästä auringosta ja sinisestä taivaasta. Tämä luonnollisesti vaikutta mielialaan vähintäänkin positiivisesti. En pahoittanut lainkaan mieltäni herätessäni toissapäivänä varhain aamulla läpi verhojen paistavaan aamuaurinkoon.
Eilen tilille napsahti suoritusmerkintä muutaman viikon takaisesta sosiologian oppihistorian tentistä, joten pitkän viestin päätesanoiksi lainaan eräitä oppialan suuria hahmoja. Heidän ajatuksensa ovat herättäneet paljon ajatuksia ja ovat varsin mielenkiintoisia. Tutustuminen sosiologian klassikoihin on ollut todella antoisaa ja ehdottomasti yllättävän miellyttävää. Harvojen kanssa olen samaa mieltä kuin korkeintaan osakokonaisuuksista, mutta tärkeintä onkin perehtyä erilaisiin tulkintapoihin yhteiskunnastamme ja sen sosiaalisista lainalaisuuksista. Nämä lainaukset eivät kuvasta missään nimessä näiden suurmiesten koko teoriakehystä, vaan ovat enemmänkin kontekstistaan irti poimittuja lausahduksia, jotka tavalla tai toisella ovat kuitenkin erityisen mielenkiintoisia:

- Jean-Jacques Rousseau: ”Ihmisen autenttisuus ja aito vapaus ovat mahdollisia vain yksinäisyydessä”
- Ferdinand Tönnies, vastauksena Nietzchelle (”Ihmiset, tulkaa koviksi”): ”Ihminen, muista että olet ihminen”
- Emile Durkheim: ”Koko sosiaaliseen elämään kuuluu kaikkien mytologioiden ja dogmien jälkeenkin eräänlainen asketismi; se on kaiken inhimillisen kulttuurin olennainen osa”.
- Charles Baudelaire: ”Esteettisesti moderni on ohimenevää; modernin taiteen tehtävä on tarttua tähän hetkeen – näin muoti on suorastaan modernin metafora.”
- Benjamin Franklin ei ollut sosiologi, mutta hänen teesinsä ansaitsee maininnan: ”Vasaran äänen on kuuluttava aamuviideltä pajasta, eikä ole suurempaa syntiä kuin antaa äänensä kuulua biljardisalista”.
- Max Weber: ”Yksilön kohtalo modernissa maailmassa on sekä mielen että vapauden menetys; moraalisesti vastuullisen toiminnan merkitys jää vähäiseksi, rajoittuen vain intiimeihin suhteisiin. Yksilö kantaa vastuun toimistaan vain ja kuitenkin itselleen, omien silmiensä edessä”.