tiistai 28. huhtikuuta 2015

Paperi T, eduskuntavaalit ja uusmarxismi yliopistolla


Lukuvuoden loppu häämöttää. Viimeinen luento takana, viimeinen essee kirjoitettu, ja viimeinen tenttikirja menossa. Ensi viikon lauantaina viimeinen tentti, kahden viikon päästä pedagogisten opintojen pääsykoe. Sitten ollaan taas niin sanotusti lomalla. Kieltämättä ihan hyvältä tuntuu, sopivan loivasti tässä on lukuvuoden loppu lähentynyt – vapaa-aikaa on riittänyt nytkin ihan mukavasti, joten sitä ei joudu ihan hämilleen koulutöiden taas loppuessa. Pienoinen kulttuurishokki voi kyllä taas iskeä, nyt jo ollut hiukan totuttelemista vapaa-aikaan. Kesäsuunnitelmien rakentelu on kuitenkin alkanut jo hyvän aikaa sitten.

Kevättä eteläisessä Helsingissä.


Mainittakoon nyt tästä äskettäin lukemastani tenttikirjasta (Being Sociological), että järkyttävää uusmarxilaista vasemmistopropagandaa koko teos. Toistakymmentä lukua eri kirjoittajilta, ja joka ikisessä puhuttiin luokkasodasta. Etnistä sortoa ei ole, seksuaalista sortoa ei ole, uskonnollisia konflikteja ei ole – kaikki johtuu vain luokkasodasta proletariaatin ja omistajien välillä, joka naamioidaan muuksi. Niin mitä? Tämä on yliopiston tenttikirjana, ei hyvää päivää. Humanistisen ja valtiotieteellisen tiedekunnan vasemmistolaisuus on kyllä tullut tässä opiskelujen aikana hyvin ilmi, jossei muuta. Kyse ei ole edes siitä millaista väkeä Helsingin yliopisto vetää, kun tämä suuntaus yltää infrastuktuurin yläpäähän asti. Dislike.



Tästä onkin helppo jatkaa politiikkaan. Eduskuntavaalit olivat, ja tulos oli varovaisen positiivinen. Edessä on mielenkiintoisia aikoja. Olen herännyt politiikkaan muutaman vuoden sisään, ja nykyään seuraan sitä selvästi aktiivisemmin kuin koskaan aiemmin. Pyrinkin pääsemään jatkuvasti paremmin sisään Suomen poliittiseen kulttuuriin. Loputtoman mielenkiintoinen aihe. Lisäksi koen, että ihmisen täytyy tutustua aiheeseen pintaraapaisua paremmin, jotta hänellä on kompetenssia keskustella aiheesta tosissaan – siispä tällä hetkellä käyn läpi uusia kansanedustajiamme yksi kerrallaan, tarkoituksena perehtyä toden teolla näihin Suomea seuraavat neljä vuotta edustaviin hahmoihin.



Olenkin pohtinut, miten 18 vuotta on äänestysikärajaksi melko alhainen. Sekä itse, että lähestulkoon kaikki tuntemani ihmiset ovat olleet täysi-ikäisyyden kynnyksellä varsin tietämättömiä politiikasta. Ei kahdeksantoistavuotiailla ole kiinnostusta saati ymmärrystä politiikasta, joten heidän äänensä tulevat “koska kaverit/vanhemmat äänestävät”, “koska kiva naama”, “koska ajaa trendikästä asiaa X” tai “koska läpällä”- akselilta. Tietysti poikkeuksiakin on, mutta kyllä politiikan ymmärtäminen ja siihen perehtyminen edellyttää tiettyä kypsyyttä, joka ihmisillä ilmenee vasta iän myötä. Ainakin omalla kohdallani voin täydellä varmuudella sanoa, että 18-vuotiaana olin väärässä suunnilleen kaikesta, ja suhtautumiseni politiikkaan lapsellista. Helsinkiläisenä ärsyttää myös ainainen “miten kukaan voi äänestää persuja”-nillitys. Jussi Pullinen kirjoittikin jo hyvän koluminin aiheesta, ja olen täysin samaa mieltä. Punavuorelaiset sun muut samanhenkiset voivat elää vihervasurikuplassaan, mutta Suomessa on 4.5M ihmistä pääkaupunkiseudun ulkopuolellakin. Kansa saa mitä kansa ansaitsee.



 
Sumu hiipi Hermanniin.


NHL:n pudotuspelit herättävät myös tunteita, joskaan ei ehkä samassa mittaluokassa. Ensimmäinen kierros on lopuillaan, ja suurella positiivisuudella seurasin Calgaryn etenemistä toiselle kierrokselle, ja vielä Vancouverin kustannuksella. Muuten ilonaiheet ovat olleet vähissä. On tämä nyt hiukan kummallista kuuden vuoden tauon jälkeen katsella muita kuin kuninkaita pudotuspeleissä. Olen joutunut katselemaan jopa AHL:n koosteita, kun Kingsin farmi nuorine lupauksineen pelaa siellä pudotuspelejä. Better than nothing, I guess. Perjantaina alkaa mömmöm-kisat, joita tulee seurailtua paremman puutteessa tuttuun tapaan. Kingsiltä on peräti kuusi pelajaa kisoissa (Kanadalla Muzzin, Jones, Toffoli, USA:lla Lewis, Slovakialla Gabo, Slovenialla Kopi), joten on Suamen lisäksi muutakin seurattavaa.

                                                            ***


Hitaasti mutta vakaasti sain Aleksandr Solzenitsynin Vankileirien Saariston (I-II) luettua. Tämänkaltaisten teosten suuruutta ei voi ylikorostaa. Solzenitsyn oli itse lähemmäs vuosikymmenen ajan vanki ja myöhemmin karkoitettiin Neuvostoliitosta, minkä lisäksi hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa muiden vankileireiltä selvinneiden kanssa. Tärkeä pala modernia historiaamme. Vaikka en tosiaankaan ole Leniniä, Stalinia ja NL:n toimia koskaan mitenkään ihannoinut, avaa tämä silmiä vielä enemmän. Lähes Hitlerin veroisia hulluja kumpainenkin, vaikka Stalin pahempi olikin. Toivottavasti ihmiskunta ei joudu enää ikinä kokemaan heidän kaltaisiaan ihmishirviöitä. Solzenitsyn on kirjoittanut muitakin tunnettuja teoksia, ja palannen hänen tuotantoonsa tulevaisuudessa. Hiukan raskasta ja toisinaan rakenteellisesti epäselvää luettavaa, mutta palkitsevaa ja huumorin sävyttämää.



Aleksandr Solzenitsyn.

Kirjallisuus ja tv tasapainottavat mainiosti toisiaan. Tällä hetkellä menossa on kausi kolme ja jakso numero 30 House of Cardsista, jolla on täyttänyt tyhjää aikaa. Erinomainen sarja edelleen, tuo politiikan kiemuraisuus ja läpitunkevuus on vain rajattoman kiehtovaa. Vahvaa näyttelijätyöskentelyä, hyvin kirjoitettuja hahmoja sekä laadukas tuotanto. Suosittelut. Kolmas kausi on paljon vahvempi kuin hiukan sekavaksi / väliinputoajaksi jäänyt toinen kausi. Kausien väliset selkeät temaattiset erotkin ovat hyvä asia, jokainen aloittaa tavallaan aina puhtaalta pöydältä.

Muutama viikko sitten oli jälleen Mordheim-pelipäivä, ja figupuuhissa on aktiivisuutta riittänyt muutenkin. Paljon on pohdiskelua riittänyt harrastuksen lähitulevaisuutta koskien, pöydän ollessa pian pitkästä aikaa tyhjä isommista projekteista. Tuskin se kauaa siinä tilassa pysyy, niin niillä projekteilla on tapana mennä. Ja niinhän sitä sanotaankin, ei se päämäärä vaan se matka – lopputulos ja sen saavuttaminen on vain hetkellinen, ohimenevä tila. Pian sitä on jo seuraava menossa. Tiedostin tämän joskus luullessani pystyväni tyhjentämään tavoitelistojani pysyvästi. Ajatushan on täysin absurdi, sillä niihin tulee jatkuvasti lisää
sisältöä: päivittäin tiedostaa taas yhden aihealueen lisää elämästä mihin haluaa perehtyä, jonkun uuden kirjan mikä on pakko lukea, elokuvan joka on pakko nähdä, levyn joka on pakko kuulla, ravintolan jossa pitää käydä, lautapelin jota on pakko kokeilla porukalla, paikan missä käydä, ystävän ketä nähdä pitkästä aikaa...Ja sehän on vain mahtavaa. Elämämme täällä tarjoaa enemmän tekemistä ja oppimista kuin useampikaan ihmiselämä mahdollistaisi, ja uberverkostoituneella 2010-luvulla virikkeitä on tarjolla enemmän kuin koskaan. Sisältöä joutuu jatkuvasti karsimaan, pitää osata löytää se mikä on itselleen keskeintä. Itselleni ajankäytön tavoite on kattava yleissivistys sekä vahva osaaminen niin klassiselta (lähinnä klassinen kirjallisuus, musiikki sekä akateeminen pätevyys) kuin moderniltakin puolelta (nykykirjallisuus, tietyt modernin musiikin skenet, elokuvat ja tv-sarjat), joita tukee pelikulttuuri, nykyisin puhtaasti sosiaalisten pelien puolelta. Laajemmassa kontekstissa tähän toki yhdistyy vankka vaikkei ehkä laajin sosiaalinen verkosto, hyvä fyysinen kunto sekä kaiken tukirankana toimien tietyt fundamentaaliset arvot.


Yksi näistä arvoista on luonnonläheisyys. Pohjolan pitkä talvi ei tarjoa paljoa virikkeitä ulkoiluun liittyen (ellei satu olemaan lumen ylin ystävä – tosin sitäkään ei nykytalvina paljoa ole), mutta kesä on ehtymättömän inspiraation aikaa. Pelkästään vihreyden keskellä oleminen tekee höpöä suhteettoman suuren osan ajastaan kerrostaloboksissa viettävällä. Vaikka vielä ei ihan lehdet ole puissa, pelkästään fillarilla duunimatkan taittaminen leudon sään ansiosta on harvinaisen jees pitkän talven jälkeen. Edestakaisin tuosta tulee n. 15km, mikä on oikein hyvää hyötyliikuntaa. Treenaaminen tekee hyvää mielelle, se tuulettaa ajatuksia ja tuo hyvää fiilistä; ikinä en ole katunut treenipäivää. Pyöräilyn suhteen tasan sama juttu.

Fillarimatka töihin vie ratapihan yli.


Huhtikuun aikana olen kuunnellut harvinaisen paljon uutta musiikkia - mm. Serj Tankianin ja Tarja Turusen soolotuotantoa sekä Ruudolfilta ja Jedi Mind Tricksiltä levyjä joihin en aiemmin ole tutustunut. Yksi koko kevään suurimpia kulttuuritapahtumista itselleni (ja median perusteella monelle muullekin) oli kuitenkin Paperi T:n kauan odotetun Malarian Pelko-albumin ilmestyminen. Eikä turhaan, albumi on suomiräpin parhaita aikoihin. Tätä on kehuttu ja analysoitu muualla jo ihan tarpeeksi, joten liitytään vain muiden kehujien joukkoon sanomalla että Paperin lyriikat namedroppailua myöten toimivat paremmin kuin sata jänistä. 
 



maanantai 13. huhtikuuta 2015

Fillarikausi ja vapaa-aikaa


Täällä on menty nyt muutama viikko kevyemmissä tunnelmissa. Pääsiäispyhät oli ja meni, harmaa sää näyttäisi vihdoin taittuvan pysyvämmin aurinkoisemmaksi kevääksi, ja töitä on taas riittänyt enemmänkin kuin tarvitsisi. Pakottavien koulutöiden hetkellisen loppumisen myötä olen kuitenkin keskittynyt melkolailla vapaa-ajan projekteihin, joskin aloitin juuri lukuvuoden toisiksi viimeisen tenttikirjan. Lähihorisontissa ei deadlineja tosin ole vieläkään, joten eiköhän huhtikuu melko rauhallisena pysy.

Aloitettakoon elokuvista ja sarjoista, kun ne ovat suurta osaa näytelleet viime aikoina. Kävimme muutama viikko sitten katsomassa Whiplashin, joka oli vielä odotettuakin huikeampi. Aivan parhaita elokuvia moneen vuoteen. Elokuvahan kertoo jazzrumpalista, joka haluaa olla paras, sekä tämän ankarasta opettajasta. Opettajan osaa näyttelevä J. K. Simmons sai roolistaan Oscarin, ja todella oikeutetusti – mies on jo OZ:issa erinomainen näyttelijä, mutta tekee tässä uransa parhaan roolin. Tässä elokuvassa on kaikki pienetkin asiat kohdallaan, kaikki perustuu todella taitavasti rakennettuun tunnelmaan, ja itse elokuvan sanomakin iskee kuin sata volttia – pystyt mihin tahansa, jos vain oikesti annat kaikkesi sen eteen. Motivaationboostaajana toimii mainiosti, tarvitsi sitä motivaatiota mihin tahansa. Niin ja mainittakoon etten tiedä jazzista mitään, se on jopa toissijainen asia Whiplashin osalta.



Kävimme väijymässä myös Fast & Furious 7:n, joka edustaa elokuvaskaalan viihteellisempää päätä. En ole vuosiin enää action-leffoista syttynyt, mutta tästä sarjasta olen viimeiset neljä osaa uskollisesti nähny. Paperillahan nämä ovat melko surkeita: leffat koostuvat älyttömistä one-linereista, autoista, aseista, naisista ja muutenkin yleisestä machoilusta. Jotenkin Vin Diesel ja Dwayne Johnson silti vain toimivat aina muita kaltaisiaan paremmin. Fast & Furious-leffoissa on muutenkin hiukan erilainen sanoma kuin perusmätkinnässä, sillä Dieselin roolihahmon johdolla sarjan hahmot edustaa pysyviä, lujia arvoja: uskollisuutta, lojaaliutta ja perhettä. Ehkä nämä “puhtaat” arvot kaiken machoilun taustalla tekevät tästä muita vastaavia päätä pidemmän. Joka tapauksessa, Vin Diesel ja hänen hahmonsa on näissä todella hyvä. Erityisplussat viime vuonna edesmenneen, tämän sarjan keskisimpiin kuuluneen näyttelijän Paul Walkerin kunnioittamisesta kauniilla tavalla, mitään spoilaamatta pitää antaa kiitosta hienosti toteutetusta lopusta.

Viihde-elokuvien parhaimmistoa.


Näiden ohella sarjojen katselulle on löytynyt hyvin aikaa. Saatuani Road to Winter Classicin kaikki neljä kautta katsottua, siirryin Netflix-sarjaan House of Cards. Tämä paljon kiitosta ja kehuja kerännyt sarja kertoo fiktiivisesti Valkoisen talon poliittisista kiemuroista kongressiedustaja Frank Underwoodin kautta. Osaltaan ymmärrän kaikki kehut täysin, sillä parhaimmillaan House of Cards on todella yksityiskohtainen ja realistisen oloinen kuvaus poliittisesta pelistä ja kulissien takaisista tapahtumista. Käsikirjoittajille täytyy nostaa hattua tästä poliittisesta aspektista, sen verran nerokkaita oivalluksia löytyy. Itse presidentti Barack Obamakin taisi kehua sarjaa ja väitti ainakin oppineensa siitä uutta, joten voimme olettaa sen olevan edes jokseenkin tarkka representaatio todellisuudesta. Kuitenkin, hahmojen siviilielämän sotkut eivät kanna mielestäni läheskään yhtä pitkälle, eivätkä ole yhtä kiinnostavia. Liittyväthän ne toki väistämättä uraan ja poliittiseen peliinkin, mutta ne saavat liikaa painoarvoa tehdäkseen sarjasta omissa kirjoissani suursuosikkia. Ensimmäisen kauden lopulla liikutaan myös sen verran synkissä vesissä temaattisesti, että muutama jakso ovat jo melkeinpä raskasta seurattavaa. Yhtä kaikki, hyvä ja katsomisen arvoinen sarja, näin ensimmäisen tuotantokauden perusteella. 

 
Sosiaaliselle elämälle on löytynyt myös aikaa. Muutamat illat on tullut vietettyä kavereiden luona, viikko sitten lauantaina kävimme Lahdessa katsomassa kaverin teatteriesityksen, ja kaksi pelipäivää on mahtunut kahteen viikkoon. Toissa viikolla Mordheimia, viime viikolla lautapelipäivä ja pelitestissä Middle-Earth Quest. Oikein hyvä, tasaisen laadukas ja sopivan monipuolinen peli. Plussaa erilaisesta formaatista, yksi pelaajista on nimittäin Sauron ja muut edustavat yksittäisi vapaiden kansojen sankareita, jotka pelaavat samaan pussiin Sauronia vastaan. Ison mittakaavan peli, peliaika siinä viiden-kuuden tunnin paikkeilla, mutta ei lopulta kovin raskas – joku Arkham Horror lisäreillä on oikeastaan kuormittavampi.

Kollektiivista ruoanlaittoa.


Lautapeli-illassa tällä kertaa Middle-Earth Quest.

Figujen osalta olen saanut viettää aikaa sudinvarressa taas aktiivisemmin. Space Hulk-projektini on tosiaan osoittautunut huomattavasti ennakkoa vaativammaksi, mutta hyvällä mallilla olen – Terminatorit sain valmiiksi, ja kohta on puolet Genestealereistakin tehty. Mordheimiinkin sain kymmenkunta figua maalattua. Tuo Mordheim-kampanja on muutenkin iso juttu, sillä pyöritämme sitä hyvin roolipelimaisesti, ja kirjoitan täyttä tarinaversiota siitä jatkuvasti. On ihan hauskaa kirjoittaa fiktiotakin toisinaan, vaikka en mikään Le Guin proosani tasolta olekaan. Lähinnä tuolla saa lisää syvyyttä itse pelaamiseen, kun sen sitoo itse nopanheittelyä laajempaan kontekstiin.

Konvertoitu Vampire lord, yksi lukuisista viime viikkojen maalausprojekteista.

Aloitin myös jopa romaanin pitkästä aikaa, kun tartuin hyytävän pitkän kirjalistani päällimmäisenä olleeseen Aleksanrd Solzenitsynin Vankileirien Saaristoon. Tämä 1970-luvun alkuperäispainos on varsin omaperäinen kirjoitusasultaan, ja melko raskasta luettavaa – niin ulkoasunsa kuin sisältönsäkin puolesta. Neuvostoliiton meininki olisi ollut tragikoomisen absurdia, ellei se olisi ollut niin järkyttävää seurauksiltaan. Sadat miljoonat kuolleet, aivan mitättömistä syistä. Koko vankileirijärjestelmää ei pysty kuvailemaan lyhyesti, joten en sitä edes yritä. Solzenitsyi on sen kuvannut onnistuneesti, ja onnistuu mustalla huumorillaan ja sarkasmillaan esittämään sen koko älyttömyydessään tavalla, jonka vain sen itse kokenut pystyy. Niin sanottua pakollista luettavaa itse kullekin. Näitä ei saisi unohtaa, Leninin ja Stalinin ajoista ei ole loppupeleissä kovin kauaa.

                                                                      ***

Fillarikausi on avattu nyt virallisesti täälläkin, kun sain pyöräni huollosta perjantaina. Tuli taas odotettua kalliimmaksi sekin reissu, sillä takajarruni oli hajalla. Hydrauliset levyjarrut eivät ihan halvimmat ole, mutta eipä tuossa juuri vaihtoehtoja ollut. Nyt on taas ja toimii. Muutama kaunis keväinen päivä sopi hyvin pyöräilyyn, ja poljinkin töistä kotiin perjantaina. Hieman kiertäen matkaa tuli 7.7km, jonka kellotin aikaan 24min; ihan kelvollinen lukema, varsinkin talvitauon jälkeen. Ei tästä joka päivä tule poljettua, säiden ja fiiliksen mukaan, mutta reitti on kyllä ihan pätevä. Tänä kesänä pyrin myös polkemaan edes jossakin määrin pidempääkin matkaa, saa nähdä mihin päädyn. Muutama idea on jo valmiina.

NHL-kausi loppui tavallaan osaltani ennenaikaisesti, kun Kings ei päässyt pudotuspeleihin. Nykyisin NHL on kyllä tiukka sarja, suurin osa joukkueista taistelee tosissaan jatkopaikasta. Kings keräsi tänä vuonna tasan yhtä monta pistettä kuin 2012, ja tuolloin nosteltiin Stanley Cupia kesäkuussa. Noh, tämä voi tehdä ihan hyvääkin pelaajille, saada yksi pitkä kesäloma monen vuoden tauon jälkeen, muutama pelaajasiirto, hiukan uusia tuulia, ja ensi kauteen entistä parempana. Nähdään taas lokakuussa, Kings. Sillä aikaa seurailen mielenkiinnolla pudotuspelejä. Flamesin ja Jetsin bandwagonissa ollaan, eikä Washingtoninkaan menestyksestä haittaa olisi. Pelejä tuskin jaksan kuitenkaan nyt öisin katsella, kun oma joukkue on ulkona.