sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Lomille lomps


Kesäinen arki etenee kovaa vauhtia kohti heinäkuuta. Viime viikonloppuna vietimme juhannusta kaverin luona ihan kaupungissa, ja tämä viikko on kulunut työn merkeissä. Kuuden päivän työviikko; tiistaista perjantaihin ärrällä, eilen ja tänään lähemmäs 11h vuorot Tuskassa. NHL:n drafti oli nyt viikonloppuna, ja pitihän sitä Rantasen varaukseen asti katsoa livenä keskellä yötä. Kuormittava viikko siis takana. Huomenna alkaa kuitenkin neljän viikon loma !




Juhannustunnelmia.


Loma lähtee käyntiin heti mitä riemukkaimmalla tavalla, kun lähdemme kaverin kanssa reiluksi viikoksi Pohjois-Norjaan. Neljä vuotta sitten olimme kolme viikkoa pyörällä tuolla toisen kaverin kanssa, mutta tällä kertaa alla on auto ja kilometrejä kertyy moninkertaisesti. Melkolailla yllättäen tämä matka tuli eteen, mutta kelpaa mitä mainioimmin. Yötön yö, tällä kertaa syksyn sijaan kesäinen Norja, kaikki ne siistit paikat mitä en viimeksi ehtinyt nähdä, sekä ensimmäinen varsinainen road trip omalta osaltani. Tulee olemaan todella jees.

Paljoa muuta jaettavaa tässä ei olekaan. Vietin muutaman päivän mökillä ja yhden pitkän pelipäivän Mansionsin ja Keski-Maan Velhojen parissa jo tuttuun tapaan. Ovat muodostuneet mainioksi kesäpelaamiseksi. Töissä on ollut nyt vain iltavuoroja, joten melko lailla syövät koko päivän aina. 

Mansions of Madness.



Mökkikuvia.
 

Kolme erinomaista elokuvaa on kuitenkin tullut nähdyksi jälleen. Rush kertoo F1-kuskien James Huntin ja Niki Laudan välisestä kilpailusta, joka lopulta johti Laudan traagiseen onnettomuuteen. Vahvasti tositapahtumapohjainen, oikealla tavalla dramatisoitu ja erittäin vahvasti näytelty elokuva, jota voi suositella vaikka ei moottoriurheilusta mitään ymmärtäisikään. Goodfellas on jo 1990 ilmestynyt mafiaelokuvien klassikko, jonka näin nyt vasta. Scorsesen ohjaama mestariteos on kyllä kehunsa ansainnut, ja osoittaa että klassikot eivät vanhene edes vuosikymmenissä. Tunnelmaltaan ja tarinankerronaltaan aivan uskomaton elokuva. 
 
Maameren Tarinat on puolestaan vuosikausia listallani kummitellut animaatio, joka on kerännyt paljon kritiikkiä hyvästä toteutuksestaan huolimatta. Studio Ghiblin tuottama ja maineikkaan Hayao Miyazakin pojan Goyon ohjaama animaatio sijoittuu Le Guinin Maamerelle, tarinan noudattaessa osaa neljännestä kirjasta. Koska itse tarinan kaari on vain fragmentaarinen osa Le Guinin hulppeasta saagasta, jää se eepokseen perehtymättömälle luultavasti etäiseksi ja täyteen aukkoja. Fanitkin ovat löytäneet paljon nokan koputtamista, mutta itse pidin vilpittömästi tuotoksesta paljon. Studio Ghibli jos joku osaa herättää maailman eloon animaatioissaan, ja varsinkin heidän värienkäyttönsä valon kanssa on ainutlaatuista. Auringonlasku rantakukkuloilla tuntuu ruudun tälle puolelle asti, joka on paljon sanottu – monet oikeat elokuvatkaan eivät tässä onnistu yhtä todentuntuisesti. Maameren Tarinat ei missään nimessä kuvaa Le Guinin tuotosta kuin murto-osaltaan, eikä sen tunnelmakaan täysin tavoita alkuperäistä – mutta onko tämä tarpeenkaan? Se on kuitenkin itsenäisesti tarkasteltuna mitä erinomaisin tunteikas animaatio, seikkailu ja taideteos, jonka esittelemä maailma on todella taianomainen ja mahtava.

Maameren Tarinat, upea animaatio joka tekee oikeutta alkuperäisteokselleenkin.

Yhden kirjan sain myös päätökseen. Viimeiset kolmisen viikkoa olen lukenut toissavuoden Tieto-Finlandian voittajaa, Ville Kivimäen teosta Murtuneet Mielet. Kirja perustuu hänen väitöskirjaansa, ja se kertoo suomalaissotilaiden psyykkisistä vammoista talvi- ja jatkosodassa. Teos on todella tiivistä asiaa koko neljänsadan sivun edestä, vaikka siitä onkin karsittu pois paljon puhdasta akateemista tutkimusjargonia. Murtuneet Mielet on monipuolinen ja kaikenkattava kirja, joskin se etenee hiukan epätasaisesti palaten useasti samoihin aiheisiin, vaihtaen välissä toiseen – toisaalta teema on niin monisyinen, ettei sen tulkinta onnistu perinteisen historiantutkimuksen tapaan kronologisesti. Kirja kattaa kaiken potilaiden ja psykiatrien taustoista tilastoihin, ajan kulttuuri-ilmapiiriin niin yleisesti kuin puolustusvoimissa ja lääketieteessäkin, antaen paljon tilaa käytännön esimerkeille rintamalta, kotirintamalta ja sairaaloista. 1940-luvulla psykkisiä vammoja ei katsottu hyvällä, ja niiden uhri kärsi usein itse vamman lisäksi häpeästä ja alemmuuden tunteesta. Psyykkisten vammojen katsottiin johtuvan hyvin pitkälti uhrista itsestään, tämän “selkärangattomuudesta” ja itsekurin puutteesta – ajan hengelle ominaisen sosiaalidarwinismin mukaan koettiin, että “heikompi aines” kärsii näistä vammoista muita useammin. Hoitomuotoina olivat mm. sähköshokit ja insuliinikooma. Vaikka onkin totta, että upseerit “tärähtivät” harvemmin kuin miehistö, on tämä nykylääketieteen ja psykologian valossa täysin kestämätön ajatusmalli. Raskasta luettavaa niin sisältönsä kuin tutkimusluonteisen kirjoitusasunsa johdosta (paljon datan käsittelyä ja tilastoja), mutta kiinnostavaa ja yleissivistävää. Osa kansakuntamme historiaa tämäkin, ja on melko järisyttävää että Suomessa psyykkisistä vammoista ei ole koskaan myönnetty invalidikorvauksia asianmukaisesti, tähän päivään mennessä ja vieläkään. Vain muutama sata sotaveteraania on saanut niitä. Kirjan viimeinen neljännes on paras osuus, sillä se taustoittaa ajan ilmapiiriä parhaiten, ja käsittelee tematiikkaa ajoittain laajemmassakin kontekstissa. Myös muutamat keskeiset hahmot nostetaan esille tarkempaan tarkasteluun, mm. armeijan hermo-ja mielitautihoidon tarkastaja ja ylilääkäri Sven E. Donner, joka on ollut mitä mielenkiintoisin hahmo itsenäisen Suomen historian alkupuoliskolla. Myös oman iso-isoisäni veli, Suomen ensimmäinen psykoterapeutti, mainitaan teoksessa. Hyvää asialuettavaa tähän väliin.

Tuskassa oli mielekästä olla töissä, grillailin makkaraa / rahastin / hoidin vähän kaikenlaista kolmen työntekijän hodariteltassamme. Oli oikeastaan hauskempaa kuin muutama edellinen festari asiakkaana - hyvät säät, leppoisaa työseuraa, sopivan rentoa ja sopivasti tekemistä. Todella siisti kokemus, nyt on reilun tusinan festarin lisäksi koettu touhu myös toiselta puolelta. Telttamme oli vielä vastapäätä päälavaa, joten näin kaiken lisäksi oikeastaan kaikki kymmenkunta päälavan keikkaa kahdelta päivältä. Ainoa mitä itse kunnolla odotin oli Mokoma, mutta myös mm. Bloodbath ja Ne Obliviscaris vetivät hyvin. Tänään festarit loppuivat varsin tiukkaan Alice Cooperin keikkaan, joten nyt on tämäkin legenda nähty. Tästä on hyvä jatkaa lomalle ja Norjaan, 46 tunnin työviikon jälkeen. Huomenna rattiin, katsellahan parin viikon päästä!


keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Irtisanoutuminen ja oikean kesän odottelu


Viikon verran kesä edennyt jälleen, ja kesäkuu on ylittänyt puolivälinsä – ei sillä että sitä säistä huomaisi. Suorastaan masentavan kylmää, reilua kymmentä astetta ja hirveää tuulta. Surullista kun sääennusteet lupaavat “jopa 20:n asteen menevän rikki” - pitäisi olla itsestäänselvyys kesäkuussa. Noh, tämä ja ensi viikko töitä jäljellä, sitten neljä viikkoa lomaa edessä. Toivottavasti siinä kohti tulisi lämpimämpää sitten vihdoin.

Työt ovatkin ajankohtainen aihe, sillä lähtölaskentani R-Kioskilta on alkanut. Ilmoitin viime viikolla irtisanoutuvani elokuun vaihtuessa syyskuuksi, joten lomalta palattuani työuraani kioskissa on tältä osaa jäljellä viisi viikkoa. Tulen luultavasti tekemään satunnaisia paikkausvuoroja (kerran kuussa-meiningillä), mutta periaatteessa työsuhde loppuu tuohon. Päällimmäinen tunne on helpotus, mikä kertoo oikeasta ratkaisusta. Mietin asiaa pitkään, ja päätin alustavasti jo talvella lopettavani työt jos pääsen pedagogisiin. Haluan pystyä opiskelemaan vielä entistä intensiivisemmin ensi lukuvuonna, sillä pedagogisten opintojen ohella aion aloittaa graduni, jos se vain yliopiston kurssijärjestelyjen puitteissa onnistuu. Pedagogiset opinnot itsessäänkin sotivat työntekoa vastaan: ne sisältävät lähes 20 viikkoa täysipäiväistä työharjoittelua, minkä lisäksi itse opetus hajautuu arkipäivisin aikavälille 08 – 20, ollen myös pienryhmäpainotteisuutensa johdosta läsnäolopakollista. Ainoa realistinen vaihtoehto töille olisi siis viikonloput, ja siihen en lähde. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaista on opiskelu ilman työntekoa ohessa, kun tähänkin mennessä opinnot ovat edeneet tehokkaasti ja hyvällä menestyksellä. Itse pedagogiset opinnot motivoivat harjoittelujensa johdosta ja erilaisuutensa vuoksi, mutta viimeviikkoinen infotilaisuus ei kyllä jättänyt hyvää makua suuhun. Erittäin huonoa organisointia ja tiedotusta nyt myös käyttäytymistieteelliseltä laitokselta, minkä lisäksi opintojen sisältö vaikuttaa osin varsin kyseenalaiselta. Ainakin omaan korvaan mm. “6206205: Erityisyyden ja moninaisuuden kohtaaminen, 6 op” kuulostaa ajanhukalta jo nyt.

En kuitenkaan missään nimessä vastusta itsessään työntekoa opintojen ohessa. Toissapäiväinen suurmielenosoitus opintotukien leikkausta vastaan ärsyttää, sillä suomalaisten pitäisi ymmärtää olevansa aivan uskomattoman etuoikeutettuja – me emme pelkästään saa ilmaista koulutusta, vaan meille jopa maksetaan siitä! Jos siitä tuesta nyt jotakin leikataan, harvan elämää se oikeasti hetkauttaa. Yleisin argumentti on, että leikkaukset ajavat työntekoon, ja työnteko estää täysipäiväisen opiskelun – tämä on itse vääräksi todistamani valhe, ja yksinkertainen viestini mielenosoittajille onkin lyhyt ja selkeä: menkää töihin.

Viime viikolla oli Helsinki-päivä, jonka johdosta Lapinlahden mielisairaala oli poikkeuksellisesti auki. Engelin suunnittelema laitoshan on suljettu käytöstä 2008, toimittuaan ensin yli puolitoista vuosisataa mielisairaalana. Aleksis Kivi oli potilaana juuri ennen kuolemaansa Lapinlahdessa, ja siellä toimi myös yksi lukuisista jatkosodan väliaikaisista sotilaskäytössä olevista psykiatrisista osastoista. Kävin katsastamassa miltä näytti, ja upealla paikalla tuo ainakin on! Näkymät merelle ja puutarha-alueet olivat kauniita, ja olisivat varmasti terapeuttisia nykyäänkin. Sisältäpäin rakennus oli odotetun ankea, ahdas ja väritön, minimalistinen. Vaikka tuo nyt on jotakuinkin tyhjillään, on hankala kuvitella sen olleen mitenkään hilpeämpi paikka käytössä ollessaan, päin vastoin. Toivottavasti rakennusvirasto saa pidettyä paikan kunnossa vastedeskin tai löytäisi sille vastuullisen käyttäjän. Merkittävä ja hyvin säilynyt pala kaupunki- ja kulttuurihistoriaa lähes keskellä kaupunkia.








Lapinlahden mielisairaala nähty.


Figumotivaationi on ollut yllättäen hiukan alhaalla, enkä ole harvinaislaatuisesti koskenut pensseliin hetkeen. Suuriluonteisia figupelejä ei myöskään ole siis tullut nyt pelattua, mutta viikon aikana olen pelannut niin Space Hulkia, Mansions of Madnessia kuin Keski-Maan Velhojakin. On erittäin jees pelata näitä kevyempiä pelejä kunnolla ja ajan kanssa, päivässä ehtii pelata useamman pelin. Näiden kolmen parissa tulee oletattavasti kulumaan aikaa kesän mittaan enemmänkin. Tasapainottavat myös toisiaan hyvin: Space Hulk on kevyt, mutta puhtaan strateginen figupeli, Mansions on hyvin vahvasti narratiivi- ja tunnelmapohjainen lautapeli ja KMV raskaan sarjan korttipeli suosikkifantasian parissa.

Space Hulk...

...Mansions of Madness...

...ja Keski-Maan Velhot.

Jääkiekkokausi saavutti päätöksensä tuttuun tapaan juhannuksen alla, kun Chicago Blackhawks juhli kolmannen kerran kuuden vuoden sisään Stanley Cupin mestaruutta. En voi sanoa että olisin pitänyt ratkaisusta, mutta Kimmo Timonen jos joku ansaitsi sormuksensa. Kiitos Timonen hienosta urasta, hattu päästä!
Myös AHL-kausi loppui, sekin suotuisissa merkeissä, sillä Kingsin farmi Manchester Monarchs juhli Calder Cupin voittoa viikonloppuna. Hieno suoritus koko joukkueelta, melko suvereenisti pudotuspelit lopulta sujuivat nuorilta kuninkailta. Nyt on voittamisen kulttuuria taas palanen lisää Kings-organisaatiossa, ja toivon mukaan tuolta nousee useampikin kaveri lähivuosina shown puolelle.

Musiikin maailmassa olen jatkanut klassisen parissa, mutta myös toinen yllättäjä liittyi kuvioon mukaan. Innostuin 1990-luvun mustasta jenkkiräpistä isoine nimineen, jotka ovat kaikille tuttuja mutta joita en ole ikinä jaksanut varsinaisesti kuunnella. Eksyin youtubessa kuuntelemaan Dr. Dren Still Dre:tä, ja siitä se sitten lähti. Viime päivinä olen kuunnellut lähes kokonaan 2Pacin ja N.W.A:n tuotannot.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Kesän aloittelua


Reilu viikko kesäkuuta takana, ja työnteon ohella olen lähinnä viettänyt todella lomaisia aktiviteetteja. Tänä vuonna kesän tekemislistani ei ole tuhottoman pitkä, vaikka aina kirjoja, elokuvia ja musiikkia onkin jonossa. Tähän mennessä kesä on mennyt lähinnä ihmetellessä että mitä sitä oikein pitäisi tehdä tällä kaikella vapaa-ajalla, parempi puoliskokin kun on tänä vuonna koko kesän töissä ja isolla tuntimäärällä. Osaltaan ihmettelyä lisää kylmät kelit, mikä estää perinteisen kesäisen autuaan mitääntekemättömyyden ulkona. Ei tässä +15 ja navakassa tuulessa viitsi kauaa ulkona istuskella. Neljän seinän sisällä oleilu, hyvän tekemisenkin parissa, alkaa kesäisin yleensä ahdistamaan melko äkkiä kaupungissa. Kun betonilaatikko alkaa ahdistamaan ja seinät tuntumaan ahtailta, mökki auttaa aina. On täysin eri fiilis hengailla koko päivä kirjaa lueskellen, torkkuen, syöden ja mitään ihmeempiä tehden mökillä kuin kaupunkibunkkerissani: linnunlaulu, sateen ropina kattoon, tuulen humina puissa, valoisuus ja yksinkertaisesti luonnonläheisyys tuovat massiivisen eron mielialaan riippumatta itse aktiviteeteista. Muuten niin vahvana suorittajana mökillä tekeminen muuttuu aina toissijaiseksi. Ensimmäiset kaksi päivää mökillä tältä kesältä on vietetty, ja mahdollisimman paljon lisää luvassa kunhan työt sen mahdollistavat.



Yleensä kesällä vain lepäilen ja chillailen, ja niin on tarkotus tehdä nytkin, mahdollisimman epästressaavasti ja ilman sen suurempi tavoitteita. Oivalsin kuitenkin samalla, että off-season on mitä mainioin hetki pistää tietoisesti arki ja rutiinit kuntoon. Kesäkuuni on siis alkanut mm. päivittäisellä valokuvaamisella ja klassisella musiikilla, jääkaapin siivoamisella ja ruokavalion laittamisella jälleen kerran kuntoon. 

  
Muutama kesäinen kuva - olen lupaukseni mukaisesti tarttunut järkkäriin taasen.

 

Klassinen musiikki on ollut kuukauden selvästi suurin juttu, vaikka Aren tuoreen vinyylin kävinkin hakemassa. Tuossa äskettäin lukemassani Keplerin toisessa romaanissa oli hahmo, jolla oli absoluuttinen sävelkorva, ja joka pystyi muistamaan kaikki koskaan kuulemansa sinfoniat. Kirjassa sivuteemana oli muutenkin klassinen musiikki, ja muistin taas iänikuisen tavoitteeni tutustua siihen tarkemmin. Olen vuosien aikana yrittänyt kuunnella ja oppia klassista, mutta ilman minkäänlaista sävelkorvaa, se on todella vaikeaa. En yleensä ole saanut tartuttua kappaleisiin, enkä kuollaksenikaan ole muistanut mikä oli mikäkin osa vaikka olisin ne kymmenen kertaa kuullut. Pidän paljon klassisesta, ja osaan kyllä tunnetasolla selittää mikä on hyvä kappale ja miksi, mutta teknisesti en ymmärrä niistä mitään. Osa klassisen musiikin hienoudesta lienee pysyvästi suljettu minulta, mutta se ei estä kuuntelua. Musiikin- ja taiteenlajina tämä on kuitenkin niin uniikkia ja kaikenkattavaa, että siihen jaksaa paneutua.


Lukioaikoina minulla oli tapana mennä nukkumaan jättäen Yle Klassinen päälle, ja muistan miten miellyttävää oli nukahtaa klassisiin sävelmiin. Joskus tosin kyseessä oleva sinfonia oli niin värikäs ja mukaansatempaava, että ajatukset alkoivat kehitellä musiikin ympärille tarinaa, eikä nukahtamisesta tullut enää mitään. En kuitenkaan yleensä ikinä tiennyt kenen sinfoniat olivat kyseessä. Sittemmin olen tutustunut muutamiin suuriin säveltäjiin, ja tarkoituksenani on aina ollut perehtyä kattavasti tämän hienon taiteenlajin maailmaan. Katsotaan josko nyt pääsisin pidemmälle tässä projektissa, innostusta ainakin on, ja olen päässyt sisään jopa joihinkin sinfonioihin ihan kunnolla. Oiva esimerkki stressittömän vapaa-ajan hyödyistä, kiireisessä arjessa ei samalla tavalla jaksa uppoutua uuteen, vaikeaan musiikkiin. Narratiivien ja tunnepitoisuuden kautta löydän merkityksiä tästä musiikista, vaikka teknisesti en siitä mitään ymmärrä. Tällä hetkellä kuuntelen läpi Mahlerin tuotantoa, ja jollain tasolla tuttuja ovat myös Wagner, Sibelius, Vivaldi ja Beethoven; kaikki kaipaavat kyllä huomattavasti tarkempaa perehtymistä. Haluaisin tuntea kunnolla kymmeniä ja kymmeniä säveltäjiä, mutta mainittakoon lähitulevaisuudessa kuunteluun toivottavasti tulevista nimistä ainakin Mozart, Schubert, Tšaikovski, Bach ja Paganini.



Gustav Mahlerin sävellykset ovat soineet paljon viime aikoina.

Lukaisin kaksi Keplerin dekkaria lisää, ja nyt on koko hyllyssäni oleva neliosainen sarja luettu. Huomasin tosin juuri tätä kirjoittaessani että vastikään ilmestynyt viides osa on sekin samaa sarjaa, ei kai siinä auta kuin mennä kirjakauppaan...Kolmas osa, Tulitodistaja, ei ollut lainkaan koukuttava ennen kuin vasta loppusuoralla, eikä muutenkaan tehnyt kummoista vaikutusta. Kirjan ainoat selvästi hyvät palat olivat päähahmon omaan juonikaareen liittyvät paljastukset sekä loppuratkaisu, jota en kyllä odottanut lainkaan. Kirjassa ärsytti liian lyhyet kappaleet, usein vain parisivuisia – en tiedä oliko kahdessa aiemmassakin, mutta nyt vasta oikein hyppi silmille. Kirja oli kelvollinen ja ihan ok, mutta selvästi sarjan heikoin. Neljäs osa, Nukkumatti, olikin sitten sarjan selvästi paras osa. Kuului vain etäinen swoosh ja koko kirja olikin luettu hetkessä. Aivan alkumetreiltä alkaen todella koukuttava ja mahdoton laskea käsistään. Neljännessä osassa tasapaino psykologisen pelon, trillerimäisten elementtien ja perinteisen poliisitarinan välillä on hyvin onnistunut, ja antagonisti on ehkä paras dekkari”pahis” mihin olen törmännyt tähän mennessä. Aikalailla täydellistä kesälukemista.

Keplerin neljä romaania luettu.



Telkkarin puolella katselin Hobitin toisen osan ekstrat, joihin upposi suunnilleen tusinan verran tunteja, eli saman verran kuin ensimmäisen kohdalla. Nämä kulissien taakse sijoittuvat ekstrat ovat hc-fanille sellaista herkkua, jota katsoisi vaikka sata tuntia. Elokuva ei niillä sen paremmaksi muutu, mutta on ilo nähdä ammattitaitoisten ihmisten syvää omistautumista Tolkienin maailman henkiinherättämiseen. Hobittien ongelma on väärät lähtökohdat ja huono käsikirjoitus, ei toteutus: ovathan ne komeita elokuvia, ja näyttelijöistä koodareihin kaikki ovat tehneet hienoa duunia. Sääli että pohja on huono, tuolla toteutustasolla ja Weta Workshopin ammattitaidolla saisi aikaan ihmeitä.



Katselin myös kaksi vuosikausia listalla odotellutta elokuvaa, jotka kummatkin osoittautuivat juuri niin hyviksi kuin olin odottanutkin. Guy Ritchien Lock, Stock & Two Smoking Barrels on suorastaan prototyyppi Ritchien elokuvista. Nuhruiset ja värikkäät hahmot, hyvin elävä dialogi, varmasti solmuun menevä juoni ja sopiva huumorin taso yhdistettynä toimintaan ovat Ritchien tavaramarkki. Neljäs hänen ohjaamansa elokuva jonka näin, ja kaikki ovat yhtä hyviä (Snitch, Rock'n'Rolla ja Revolver aiemmin nähty). Täysin toisenlainen elokuva oli kuusi Oscariakin voittanut The Hurt Locker, joka kertoo amerikkalaisista pomminpurkajista Irakin sodassa. Realismia painottava elokuva muistuttaa hiukan mainiota tv-sarjaa Generation Kill, vain lyhennettynä ja hiukan dramatisoituna versiona. Kolmea sotilasta seuraava elokuva kuvastaa hyvin Lähi-Idän sotien brutaaliutta ja onnistuu luomaan uhan tunnun sen verran konkreettisesti, että katsoja kotisohvallakin alkaa hikoilemaan. Sotilaiden varsin erilaiset lähestymistavat sotaan ovat myös keskeissä roolissa. Suosittelen kumpaakin elokuvaa, ensimmäistä rennommaksi ja huumoripitoisemmaksi katseltavaksi, jälkimmäistä enemmän ajattelua sisältäväksi.


Takaisin mökillä.



NHL:n finaalit ovat käynnissä, Tampan johtaessa sarjaa 2-1. Mielummin heille sen soisin, Timosesta huolimatta. Lätkään liittyen, eilen YLE julkaisi todella erinomaisen ja harvinaislaatuisen Olli Jokisen pitkän haastattelun, johon jokaisen urheiluihmisen tulisi tutustua. Hieno mies.





Klassinen musiikki jos joku koostuu kokonaisuuksista, mutta jaan nyt silti vain muutaman mieleenpainuneen osan Mahlerilta. Myös vanha kunnon Vesa-Matti Loiri on ollut kuuntelussa viime aikoina.