sunnuntai 30. elokuuta 2015

Vaikeasti takaisin opintojen pariin


Ensimmäinen viikko lukuvuotta takana, ja olipas todellinen kulttuurishokki vaikka tiesikin mitä on edessä. 21h luentoja, jotka olivat sisällöltään hyvinkin sitä mitä odotti – tylsiä. Ainedidaktiikassa on kuitenkin toivon pilkahdus, ja ensi viikolla on kolme päivää “kouluun tutustumista” - harjoittelun esiaste oikeastaan. Pitkää ja puuduttavaa viikkoa ei ainakaan helpottanut kipeäksi tuleminen: viime viikonlopusta alkaen sinnikäs yskä on vaivannut, syöden joka ilta tunteja pois yöunilta, näin edelleen tuottaen ongelmia arjen jaksamiseen. Nyt näyttäisi että yskä olisi vihdoin taittumassa, olisi jo korkea aika. Vyyhden huipentumana olen tietysti joutunut olemaan poissa salilta ja lenkkipoluilta jotta tervehtyisin, vain yhden treenin kävin heittämässä tällä viikolla. Ahdistaa istua kotona kun haluaisi vain liikkeelle.

Ei kuitenkaan pidä tarkertua liiaksi negatiiviseen. Nyt olen saanut jollakin tasolla asennoiduttua opiskeluorientoituneesti opintojen kyseenalaisesta sisällöstä huolimatta. Yliopistopiireihin palaamisen myötä muistin myös että siellä on mukavaakin porukkaa, ja toivottavasti ensi viikolla pääsen takaisin treeninkin pariin. Kiirettä tulee pitämään, mutta ihan hyvällä tavalla. Yksi riippakivi on myöskin nyt poissa, sillä vakituiset työvuoroni ärrällä loppuivat eilen.

Vapaa-aikaani on täyttänyt kulttisarja Battlestar Galactica, vuosina 2004-2009 televisiossa pyörinyt sci-fi-sarja. Tämä neljä tuotantokautta, kaksi elokuvaa, minisarjan, kymmeniä web-episodeja sekä spin-off-sarjan sisältävä paketti on ollut listallani vuosia, ja nyt vihdoin pääsin sen pariin. Olen ollut täysin koukussa, ja viikossa meni alustuksena toimiva minisarja sekä ensimmäinen tuotantokausi kokonaisuudessaan. Sarjan synopsiksen tietämättömille voi tiivistää nopeasti: ihminen loi cylonit, robottirodun joka kapinoi ja oppi muuntautumaan ihmisen näköiseksi. Cylonit palaavat ja tuhoavat ihmiskunnan, josta jää jäljelle vain kourallinen avaruusaluksia, johdossaan sota-alus Galactica. Ihmiskunta käy epätoivoista selviytymistaistoa cyloneita vastaan ja yrittää etsiä itselleen tulevaisuutta. Sarjan tunnelma on todella, todella painostava ja jaksot ovat harvinaisen jännittäviä. Tummasävyisen sarjan valttikorttina toimii myös näyttelijätyö. Kehun usein hyvien elokuvien ja sarjojen näyttelijöitä, mutta Battlestarissa monet tekevät erityisen ikimuistoisia roolisuorituksia. Edward Olmos amiraali Adamana, Jamie Bamber Lee Adamana ja ennen kaikkea Katee Sackhoff Starbuckina ovat huikaisevia. Monet hahmoista herättävät tunteita puoleen jos toiseenkin, mikä on aina hyvä merkki. Lisämaininta vielä sarjan musiikeille ja pelkistetylle äänimaailmalle, jotka tukevat erinomaisesti mustanpuhuvaa tunnelmaa. Erittäin onnistunut kokonaisuus, tätä kelpaa katsella.

Syystäkin kulttimaineensa ansainnut Battlestar Galactica.

Kirjallisuuden puolella tahkoan edelleen Erehtymättömiä, mutta sain käsiini ohuen läpyskän nimeltä “Kruunuhaka – tieteen kaupunginosa”. Parikymmensivuisessa vihkosessa käydään läpi kaikki tuon hienon ja arvokkuutta tihkuvan kaupunginosan merkittävät rakennukset kuvien ja selitysten kera arkkitehteineen. Sattumoisin iso osa pedagogisten luennoistani tulee olemaan Athenassa Siltavuorenpenkereellä, jonka ovat piirtäneet sukulaiseni Jussi ja Toivo Paatela vuonna 1931. Hauska sattuma.

Perinteiseen tapaan lätkäkauden aukeamista odotellaan malttamattomana, sillä Ainoa Oikea eli NHL alkaa vasta lokakuun alussa. Sitä odotellessa voi puuhastella Liigan ja KHL:n parissa, ja kävinkin katsomassa livenä ensimmäisen KHL-otteluni. En oikeastaan tiedä minkä takia en viime kaudella kertaakaan käynyt Jokereiden pelejä katsomassa, KHL:n taso on kuitenkin ihan seuraamisen arvoinen. Osaan myös fiilistellä ex-NHL-pelaajien näkemistä livenä, ja itse asiassa jopa entisten AHL-kavereiden. Jokereiden tuore vahvistus Brandon Kozun on itselleni tuttu mies, sillä hän tahkosi vuosikaudet Kingsin farmissa. Kozunin, Reginin, Larsenin ja Joensuun näkeminen oli mieltä lämmittävää, vaikka vastustaja Severstalin riveissä ei ketään mielenkiintoista luistellutkaan. 

Jokereiden ja KHL:n kausiavaus käyty katsomassa.

Lätkän parissa saa ainakin luennot sujumaan nopeammin, kun pelkkiä uutisia lukiessa ei neljän tunnin didaktiikan luennot kulu. Olenkin suuren luentomäärän vuoksi harvinaisen hyvin perillä tämän kauden KHL:stä – yleensä luen lähinnä NHL-forumit ja uutiset. Omat vastuualueeni Jatkoajassakin ovat änärin puolelta.

Tällainen lyhyempi kuulumisten päivitys tähän väliin. Tällä viikolla on iskenyt Eluveitien Helvetios-levy sekä J. Karjalaisen Laura Häkkisen Silmät-albumi.


perjantai 21. elokuuta 2015

Katseet kohti syksyä


On jälleen aika kääntää uusi sivu kirjasta, jota elämäksi kutsutaan. Ensi maanantaina alkavat jälleen opinnot. Kolmas lukuvuoteni yliopistolla tulee koostumaan yksinomaan pedagogisista opinnoista. Massaluennoille ja ryydyttävien tenttikirjojen pariin palaaminen ei todellakaan houkuttele, mutta toisaalta on kai jo korkea aika palata täysipainoisen arjen pariin. En ole itse pedagogisista opinnoista kuullut ne jo kokeneilta mitään hyvää, eivätkä kurssien sisällöt vakuuta näin etukäteen tarkasteltuna lainkaan – monet aiheuttavat lähinnä pakokauhunomaisia tunteita. Työharjoittelua odotan kuitenkin positiivisin mielin, sillä sitä varten tässä koulutuksessa ollaan. Se jos jokin tulee olemaan tervetullut irtiotto akateemisista rutiineista, olkoonkin että rankkaa luultavasti onkin. Jouluun mennessä minun pitäisi olla myös virallisesti filosofian kandidaatti, joten matka sen kuin jatkuu vauhdilla eteenpäin. Hyvä niin, sillä kiinnostukseni institutionaalista opiskelua kohtaan on aikalailla pohjalukemissa. Tieto siitä, että pedagogisten jälkeen odottaa viimeiselle vuodelle lähinnä gradu helpottaa ja motivoi.



Samalla kun täysin uudet kuviot alkavat opinnoissa, päättyy samalla yksi vanha tie. Tein eilen viimeisen arkityövuoroni R-Kioskilla, ja ensi viikolla on edessä viimeiset vakituisen työsopimuksen vuorot. Jään pomon toiveesta tekemään joka kolmatta lauantaivuoroa, joka on ihan hyvä diili – edes pientä lisätuloa muutoin tarkoin budjetoituun lukuvuoteen, eikä tuon pitäisi painaa muun elämän päälle pahasti. Olen kyllä erittäin tyytyväinen ratkaisuuni lopettaa duunit, sillä tuo n. 20h viikossa opiskelun ohella riittää aiheuttamaan jaksamiselle ja yleiselle hyvinvoimiselle ongelmia. Isoin ongelma on siinä, että yksinkertaisesti tuntuu ettei aika riitä kaikelle mitä haluaisi tehdä. Tässä elämänvaiheessa en halua uhrata näin isoa määrää resursseistani johonkin, missä en koe viihtyväni enää hetkeäkään ylimääräistä. Elintason lievä lasku ei todellakaan ole ongelma siihen verrattuna, että koen tekeväni pelkästään itselleni mielekkäitä asioita. Olit hyvä työpaikka, mutta nyt on aika tullut jatkaa eteenpäin.

Kovin tutuksi käynyt näkymä aamuisilta työmatkoilta.



Niin, mitä edessäpäin sitten on? Muutamat erittäin aktiiviset ja aurinkoiset viikot ovat taas vierähtäneet ohitse, ja olen ehtinyt sekä suunnitella paljon syksyä että elää juuri sellaista arkea kun haluankin. Varsin turbulenssi kesä sekoitti pakan melko lailla, mutta elokuun mittaan se on asettunut uomiinsa. Olen treenannut nyt kuukauden todella lujaa, ja tahti tulee pysymään samana jatkossakin – monipuolisen salitreenin ja lenkkeilyn ohelle aion ottaa muutakin liikuntaa. Olemme sunnuntaina menossa kaverin kanssa testaamaan joogaa, sählyä on mahdollisesti luvassa koko talveksi hyvissä määrin ja ilmoittauduin hiljattain kuntonyrkkeilykurssille. Enemmänkin ideoita on. Olen oikeastaan viimeiset seitsemän vuotta haikaillut lätkäaikojen urheilullisen elämäntavan perään, ja nyt olen vihdoin löytänyt sen kipinän itsestäni, että pystyn sen saavuttamaan ja ohittamaankin heittämällä. Lihaskunto on nykyään luonnollisesti paljon parempi kuin 15-vuotiaalla, kuten myös ruokailutottumukset, ja kokonaisvaltaisen atleettinen elämäntapa houkuttelee vahvasti.



Elämässäni on menossa selvä muutosvaihe, ja pitkästä aikaa huomaan etten osaa kunnolla sanoittaa itseäni ja ajatuksiani. Kaipaan ja etsin tietoisesti paljon uutta tekemistä, uutta kokemista, kaikkea sitä mitä olen aina halunnut mutta syystä tai toisesta en ole toteuttanut, tai kaikkea sitä mitä olen juuri keksinyt tahi ymmärtänyt haluavani tehdä. Tämän ikäisenä ihmisen ei pitäisi jämähtää liikaa rutiineihin, omiin mielikuviinsa, yhteiskunnan rattaisiin, omien tai muiden ihmisten ulkoapäin rakennettuihin odotuksiin. 22-vuotiaana kliseisesti koko maailma on avoin, ja tekemistä riittää mielettömästi. Mikään kasista neljään -duuni ei tässä kohti todellakaan ole vaihtoehto. Mielessäni on viimeiset pari päivää pyörinyt ensi kesän matkustussuunnitelmat, mikä on sinänsä melko lohdutonta – edessä on kuitenkin koko hyytävän pitkä Suomen talvi. Uudet kuviot ovat kuitenkin paikallaan niin syksyssä, talvessa kuin arjessakin, ja luotan täysin siihen että niin tulevasta lukuvuodesta kuin ensi kesästä tulee todella kiinnostavia, mieleenpainuvia ja kokemusrikkaita.



Annan itselleni sen verran siimaa tänä lukuvuonna, etten yritä saada aikaiseksi muita opintoja noiden pedagogisten 60 opintopisteen ohella, korkeintaan luen gradumateriaalia omalla ajalla valmiiksi. Pedagogiset ovat kuulemma pisteisiinsä nähden vaativia opintoja, minkä lisäksi haluan nauttia vapaa-ajastani täysipainoisesti – muun muassa juuri mainitun urheilun muodossa. Kaikki rullaa tällä hetkellä sen verran mukavasti, ettei yhtään houkuttele institutionaalinen pakkopulla. Suunnitelmissa oli syyslomalle ulkomaanreissu, mutta tarkasteltuani tarkemmin opintojen kalenteria huomasin että pedagogisissa ei ole myöskään lomaa ollenkaan, ei päivän päivää. Seuraavan kerran lomaillaan sitten jouluna, että siinäkin mielessä on ehkä ihan tervettä olla ylikuormittamatta itseään kursseilla.



Viimeiseen pariin viikkoon on mahtunut paljon aurinkoa, on ollut rantapäivää Lapinlahdessa, olutta terassilla, lounasta ja ravintolaa kavereiden kanssa, hiostavaa säätä ja unensaantivaikeuksia, oli pari viikkoa ilman älypuhelinta (virkistävä kokemus), on uusia rutiineja, paljon hyviä elokuvia ja kirjan lueskelua, on ollut pitkiä päiviä ja väsyneitä iltoja. Nyt en kuitenkaan jaksa mennä sen syvemmälle. Totean vain, että toivokaamme kesän jatkuvan vielä elokuun loppuun ja ylikin.


Lapinlahden mielisairaalan takana on oivat rantakalliot uimiseen ja hengailuun.

Tuttuun tapaan päätän musiikkiin. Tällä viikolla on soinut eniten Florence and the Machinen esikoislevy Lungs sekä J. Karjalaisen varhaistuotanto, lähinnä Varaani -levy. Florence ja Pet Shop Boys ovat oikeastaan ainoat syyt miksi olisin Flowhun halunnut tänä vuonna. Pyhimykseltä ilmestyi viime viikolla uusi albumi, mutta en ole siihen vielä ehtinyt – sen sijaan palasin hänen aivan varhaisimpaan tuotantoonsa Ongelmatapaus-albumin pariin. Tuhansien Murheellisten Lainien Maa on jo vanha ja klassikko, mutta silti aikaa kestänyt ja edelleen lujaa iskevä.





sunnuntai 9. elokuuta 2015

Loman ja arjen välillä


Täällä limboillaan loman ja arjen välillä. Kaksi viikkoa töitä taas takana, ensimmäiset vuorot menivät oikein hyvin mutta nyt jo viimeistään motivaatio on jälleen täysin nollissa. Onneksi enää kolme viikkoa, sitten se on ohi. Palasin takaisin salille ja jopa lenkillä olen käynyt nyt pariin kertaan, kertaheitolla treenit taas kuntoon kiskomalla kaksi neljän treenin viikkoa ja muuttamalla taas kerran pahasti rutinoitunutta saliohjelmaa. Tervetullut arki, eli rutiinit, säännöllisyys, treeni ja hyvä unirytmi, simppeli ja terve ruokavalio, hyvinvointi ja juoksevat asiat saivat kuitenkin itselleen kovan haastajan kun kesäkelit saapuivat vihdoin tällä viikolla Suomeenkin. Jo viime viikolla oli muutama tämän kesän standardeilla kesäinen päivä, mutta vasta nyt olen saanut vihdoin kulkea shortseissa ja sandaaleissa luonnollisesti. Puistokelit johtivat luonnollisen välittömästi puistoiluun, ja tällä viikolla istuimme vapaapäivät niin Koffarissa kuin Temppeliaukiollakin. Tämänlainen aito kesä saa kyllä puolestani luvan jatkua vaikka lokakuuhun asti, ainakin lupaa hyvää lämpimän syksyn kannalta. Arki kyllä hoituu tässä ohessa oikein hyvin, onhan tätä vapaa-aikaa vaikka kuinka. Pari viikkoa sitten odottelin opiskelun alkua vielä ihan mielellään, nyt ei taas yhtään houkuttele. Sieltä se kohta koittaa kuitenkin, halusi tai ei. Toisaalta, kun kesän älyllisesti haastavinta tekemistä on ollut Trivial Pursuitin hakkaaminen, sitä huomaa taas kaipaavansa sitä älyllistäkin tekemistä.

Olen lukenut viimeiset kolmisen viikkoa Jens Lapiduksen Stockholm Noir -trilogiaa, ja nyt viimeinkin sain tämän modernin klassikon loppuun. Yli puolitoistatuhatta sivua Tukholman alamaailmaa takana, ja nyt on aika perinpohjaiselle analyysille. Kirjasarja – Rahalla Saa, Siisti Kosto ja Luksuselämää - kertoo 2000-luvun alun Tukholmasta ja sen järjestäytyneestä rikollisuudesta. Ehkä ensimmäisenä mieleen tulevana adjektiivina käyttäisin sanaa realistinen, tarkoittaen sekä totuudenmukaisuutta että tiettyä tyylisuuntausta. Lapidukselle ominaista on lyhyet, ytimekkäät lauseet ja hahmojen tunteiden täysi kirjo koko rehellisyydessään. Päähenkilöitä on lukuisia, kirjasta vaihdellen, ja he edustavat varsin poikkileikkaavasti koko kaupungin kattavan verkoston eri puolia – keskeisessä roolissa oleva serbimafia on edustettuna useammallakin hahmolla, mutta löytyy myös poliiseja, jetset-snobia, latinodiileriä ja muslimibodariakin. Itse pitkään puolustusasianajajana toiminut Lapidus tuntuu pääsevän kaikkien hahmojensa pään sisään todella uskottavasti, ja Tukholman näkymättömät verkostot heräävät eloon hänen tekstissään – hän myöntää käyttäneensä ammatissaan saamaansa materiaalia hyödykseen, ja sen kyllä huomaa. Kirjailija vaikuttaa tuntevan teemansa läpikotaisin, oli sitten kyseessä rikollisuussanasto, katuslangi, eri väestöryhmien tavat ja koodistot, aseet tai luksustuotteet, salisanasto tai moderni taide. Lapidus tuntuu näkevän maailman näyttämöiden, valheiden ja fasadien, teennäisyyden ja kulissien läpi, kuvaten yhteiskunnan kaikkine kerroksineen juuri sellaisena kuin se on: ei hyvänä eikä pahana. Kummaltakin puolelta löytyy sankareita ja pelkureita, mutta vielä tarkemmin jokaisesta ihmisestä löytyy sankaria ja pelkuria. Ihminen on aina ihminen, hyvässä ja pahassa. Lapidus ymmärtää tämän, ja ehkä juuri siinä on hänen teostensa suurin anti. Paatuneimmallakin rikollisella on motiivit, kenen tahansa mielipiteet voivat muuttua ja kaikki ovat ennakkoluulojensa vankeja. Kaikki myös janoavat ylöspäin, ja taistelu vallasta huipulla on ikuinen, päättymätön kaaos.

Viimeisimmät kesälukemiset.



Kirjat ovat paitsi temaattisesti todella kiinnostavia, myös kielellisesti miellyttäviä. Lapidus todella taitaa todentuntuisen puhekielen ja slangin yhdistettynä ammattisanastoon. Kielellisiä vaikutteita hän sanoo saaneensa räpistä ja snobipiireiltä, minkä huomaa myös – Lapiduksen Tukholmassa yhdistyvät saumattomasti puhtaat rikolliset ja omassa kuplassaan elävä aristokratia, todelliset snobit. Hänen tekstinsä on korutonta ja ytimekästä, täynnä maskuliinista uhoa ja vihaa, yhteiskunnan puolin ja toisin. Suomennuksille pitää antaa myös propsit, sillä tämänkaltaista tekstiä ei ole helpoin suomentaa yksi yhteen. Viimeisessä osassa on muutama typo ja kerran törmäsin pahaan äidinkielen virheeseen verbin omata muodossa, mutta pääosin kieliasu on todella viimeisen päälle ja hyvässä iskussa.



Koska luin kevään / kesän taitteessa Lars Kelperin neliosaisen Joona Linna-sarjan, on vertaus näiden kahden ruotsalaisdekkaristin välillä paikallaan. Nyt kun mietin Keplereitä, joista pidin kyllä paljon, ovat ne selvää B-luokan kioskikirjallisuutta Lapidukseen verrattuna. Juonet ovat intensiivisiä ja arvoituksellisia, täynnä cliffhangereita ja osaa kirjoista on mahdotonta laskea käsistään – todellinen, syvä laatu kuitenkin uupuu. Lapidus ei koukuta samalla tavalla, mutta se on huomattavasti laadukkaampaa, perinpohjaisempaa ja lukijaa palkitsevampaa. Lapidukset tuntuvat aidommilta, käsinkosketeltavammilta, lähes elämänkertamaisilta verrattuna Keplerin välillä pikajunan tahdilla etenevään actioniin. On myös mainitsemisen arvoista, että Keplerin kaikki kirjat sijoittuvat lyhyen aikavälin sisään, mutta niissä ei ole montaa yhtenäistä hahmoa, eikä niihinkään kaikkiin paneuduta toden teolla. Lapidus puolestaan kattaa noin kuuden-seitsemän vuoden aikavälin, ja kaikki teosten hahmot ovat yhteydessä toisiinsa jotakin kautta. Joskus tämä ilmenee vasta paljon myöhemmin, lähes George Martinmaisella tavalla. Esimerkiksi ensimmäisen osan keskeisin hahmo JW on vahvasti mukana myös kolmannessa osassa, mutta enemmän sivustakatsojana – hänen kauttaan ei enää kuvata maailmaa, mutta hän on silti loppupeleissä avainhahmo kaikkeen. Arvostan Lapiduksen luomaa kattavaa ihmisverkostoa, jonka joka säie vaikuttaa toiseen ja jonka jokainen palanen on uskottavasti luotu aito ihminen. Kirjoissa kuvataan toisinaan samoja miljöitä tai ihmisiä kuin aiemmin, mutta eri hahmon näkökulmasta, jolloin tulkintapa muuttuu olennaisesti. Todellista kirjallista rikkautta joka vaatii tekijältä ihmisten ymmärtämistä.

                                                                         ***



Kävin katsastamassa kaksi valokuvanäyttelyä viime viikolla, Rupla-kahvilassa olleen suomiräpin näyttelyn sekä Suomen Valokuvataiteen Museossa I. K. Inhan Helsinki 1908 -näyttelyn. Tuo suomiräpi-näyttely sisälsi vain 32 canvas-valokuvataulua, mutta tunnelmaa niistä löytyi senkin edestä. Kuvat olivat 1980-luvun loppupuolelta sekä aivan viime vuosilta, joten kontrasti oli selkeä. Varsinkin vanhoissa kuvissa oli kunnon fiilistä, on ollut kyllä täysin eri maailma ja skene tuolloin. Uusiinkin oli kyllä tarttunut hyvin tunnelma, monet olivat vielä artisteista joita kuuntelen, ja jonkun olisin varmasti ostanut seinälleni ellei hinta olisi lähtenyt paristasadasta ylöspäin. 
 

I. K. Inha puolestaan on aina inspiroinut minua, ja oli korkea aika käydä katsomassa jokin näyttely häneen liittyen. Tuokin oli vain surullisen pienikokoinen, vain yksi huone ihme roskanäyttelyiden keskelle tungettu. Kuvat olivatkin sitten todella siistejä, rakastan Helsingin kaupunkihistoriaa ja vanhoja kuvia. Inhan valokuvissa näkyy sata vuotta sitten vallinnut tyyli, kaupunkikuvan siisteys ja vanha luokkayhteiskunta hyvin. Kantakaupunki on toisaalta yllättävän samankaltainen, toistaalta täysin myllätty; ikonisimmat ja vanhimmat rakennukset seisovat kuitenkin samalla paikalla samannäköisinä kuin sata vuotta sitten. Muutosten ja samankaltaisuuksien bongailu on todella hupia. Esimerkiksi näkymä Tähtitorninmäeltä Kauppatorille ei ole muuttunut kovin radikaalisti. Vaatimattomasta kuvien määrästään huolimatta näyttely oli todella positiivinen kokemus, pystyn uppoutumaan vanhojen kuvien yksityiskohtiin pitkiksi ajoiksi ja tähän näyttelyyn sai kyllä aikaa kulumaan.

I. K. Inhan näyttelystä.
Tämä Inhan, Järnefeltin ja Sibeliuksen yhteiskuva on yksi suosikeistani.



Muuten ulkonaololta, duunilta ja arkirutiineilta jäävä vapaa-aikani on mennyt harvinaisen positiivisen paljon musiikin parissa, Family Guyta ja muutaman leffan katsellen sekä jopa maalatessa. Tartuin sutiin pitkän kesätauon jälkeen vihdoin pari viikkoa sitten, kuivaa kautta kesti melkein toista kuukautta. Yksi ilta huomasin pyöritteleväni maalamatonta figua kädessäni miettien väriteemoja, ja siinä sitä taas oltiin. Vähän demotivoiva projekti tässä on nyt menossa War of the Ringin parinsadan figun parissa, mutta back on track kuitenkin.



Kesä on todella ollut musiikillisesti hienoa aikaa, sillä olen kuunnellut pelkästään toistoja katsellen yli kaksinkertaisen määrän musiikkia tavalliseen tahtiin nähden. Myös uutta musiikkia on virrannut tasaiseen tahtiin kovalevylle. Laviksen uusimmat levyt, Jontti & Shaka, Mokoman tuore levy sekä jazzin puolelta Nat King Cole ja Benny Goodman ovat soineet eniten lähiaikoina.