torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosikatsaus


Vuosi 2015 on saapunut päätökseensä. Vuosi on pitkä ajanjakso, ja kattaa monia eri vaiheita, tänä vuonna entistäkin enemmän. Hyvin paljon on mahtunut vuoteen. Pitkän parisuhteen päättyminen johti luonnollisesti moniin muutoksiin elämässäni, eivätkä kaikki niistä missään nimessä olleet pahasta. Mietittyäni kesän verran mitä oikein elämältä haluan päädyin viettämään erinomaisen syksyn. Täydellinen se ei ollut, niin kuin harva asia elämässä. Elämässä on tällä hetkellä kuitenkin kaikki aikalailla mallikkaasti, joten katsahdetaan nopeasti päätyvään vuoteen.

Treenaaminen on yksi tärkeimmistä, ellei tärkein yksittäinen asia elämässäni. Enemmän vapaa-aikaa on realisoitunut parhaiten salilla. Se muodostaa ytimen, jonka varaan on hyvä rakentaa paljon. Kyse ei ole pelkästään fyysisen kunnon parantamisesta tai ulkonäöstä, vaan treenin henkisestä aspektista, itsensä voittamisesta päivästä toiseen, pitkäjänteisestä työstä ja siitä miten lopussa kiitos seisoo. Monipuolinen treenaaminen on tärkeää, ja siksi viikkoni sisältävät niin sparria, lenkkiä kuin sählyäkin. Kaiken pohjana on kuitenkin voimatreeni, ja päättynyt syksy nosti tulokseni tähänastisen elämäni parhaalle tasolle. Olen pitäny täyden väliviikon treenistä viimeksi heinäkuussa, ja kuukausittaiset treenilukemani ovat yli 20:tä.

Opinnot ovat elämäni toinen päätekijä, ja ne etenivät juuri niin kuin halusinkin. Keväällä viimeistelin kandintutkielman ja pääsin pedagogisiin opintoihin, syksyn opiskelin perusopinnot opettajan pedagogisista sekä valmistuin filosofian kandiksi. Opintovuosi oli kokonaisuudessaan ihan ookoo, hyvin jaksoi. Lopetin työnteon vakituisena ärräläisenä elokuun loppuun, mikä oli vuoden parhaita ratkaisuja. Vaikka tulotaso tippuikin selvästi, parantunut henkinen hyvinvointi korvaa sen moninkertaisesti. Aikaa tehdä juuri sitä mitä itse haluaa on kolmen vuoden työnteon jälkeen yllättävän iso asia. En elättele illuusioita siitä että tämä satunnaisvuorojen tekeminen olisi pidemmän päälle pysyvä olotila, mutta niin kauan kuin se vain taloudellisesti on mahdollista niin koitetaan pitää siitä kiinni.

Kesä ei ollut säiden puolesta todellakaan optimaalinen, vaikka lomaa olikin. Kesäkuun muistan lähinnä yhtäjaksoisena sateena, ja heinäkuun palkallisella lomalla oli hellepäivä kerran. Elokuussa sentään oli hyvät kelit. Kävin kahdella ulkomaanreissulla, tammikuussa Turkin Antalyassa ja kesä-heinäkuun taitteessa Pohjois-Norjassa autoreissulla. Kumpikin hienoja matkoja jälleen listalle, Suomen läpi ajaminen oli jo itsessään hieno kokea. Mökkireissuja mahtui kanssa perinteisesti muutama mukaan. Keväällä tuli nähtyä Turku, ja Jyväskylässä olin kahteen otteeseen useammankin päivän.

Tältä vuodelta on ylimmäiseksi teemaksi nostettava sosiaalinen elämä, joka oli yksi elämänmuutoksen vahvasti vaikuttamista osa-alueista. Erinäköisissä tapahtumissa on jaksanut olla ennätyksellisen hyvin. Olen aina löytänyt aikaa ystävilleni, mutta monen vuoden ajan sosiaalinen elämäni oli huomattavan vaisua – eikä siinä mitään, se sopi elämäntilanteeseen erinomaisesti. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Tänä vuonna kesä ja syksy ovat olleet täynnä ihmisiä ja ihmisten kanssa olemista, niin vanhaa kaveriporukkaa kuin uusiakin tuttavuuksia. Varsinkin kesällä löysin aikaa olla vanhojen kavereideni kanssa eri tavalla kuin aikoihin, ja monen kanssa olenkin nytkin aktiivisemmissa väleissä kuin vuosiin. Palasin yliopistokulttuurin pariin, eikä se ollut lainkaan niin laimeaa kuin muistin. Viihdyn jopa. Ei Kronos elämäni keskipiste ole, eikä kaveriporukkanikaan, mutta tapahtumissa on pääsääntöisesti hauskaa, ja on noista piireistä oikeasti hyviäkin tovereita löytynyt. Kolmannen vuoden opiskelijana on melko optimaalista olla: tunnen ihmiset ja tunnen järjestelmän, mutta en ole kyllästynyt vielä. On mukava kuulua isoon ja lämminhenkiseen yhteisöön, ja kyllä se opiskelunkin tekee mielekkäämmäksi kun on hyviä ihmisiä kenen kanssa jakaa se. Myös ARU ansaitsee maininnan, vaikka en suunnattoman vahvasti siinä vielä sisällä olekaan. Viikoittaiset ammunnat, kivääripäivä, tulenjohtokurssi ja yhdet kekkerit ovat kuitenkin osoittaneet järjestön sen verta mukavaksi porukaksi, että istun hallituksessa ensi vuonna.

Viimeiset pari vuotta lauta- ja figupelaaminen ovat olleet yksi sosiaalisen elämäni kulmakivistä, mikä muuttui jonkin verran tänä vuonna, juurikin uusien kuvioiden myötä. Pelaaminen on läsnä silti edelleen, ja kymmeniä pelejä kerkesimme pelaamaan. Mordheim-kampanjaa on takana kymmenen peliä, Keski-Maan Velhoja lätkimme keväällä usein, Mansions of Madnessia ja Space Hulkia pelasimme ison kasan. Myös muutama Fantasy Battle sekä LotR-figupeli mahtui mukaan, kuten myös mm. Munchkinia, Elder Signiä ja Arkham Horroria, unohtamatta epäsäännöllisen säännöllisiä Trivial Pursuit-iltoja. Kesällä pelasimme toistakymmentä lautapeliä läpi mökkireissulla. Tärkeimpänä pelimaailman tekijänä palasin kuitenkin roolipelien pariin, ja tällä hetkellä olen tosiaan pelaajan yhdessä ja pelinjohtajana toisessa. Mitenkään muita sosiaalisen pelaamisen muotoja väheksymättä, roolipelaaminen on onnistuessaan parhautta.

Viihdettä luonnollisesti kului paljon. Katselin 24 tuotantokautta sarjoja, mukana isommista kokonaisuuksista mm. House of Cards ja Battlestar Galactica. Galactica oli tämän vuoden ykkössuosikki, vaikka moni yhden kauden sarjoistakin oli hyviä, eikä Vikingsin kolmannen kauden tarvitse hävetä minkään rinnalla. Elokuvia katselin 45 kappaletta, dokumentteja muutaman, mutta kulutin niin TEDTalksia kuin Khan Academyn dokkareita aikamoisen tuntimäärän.

Kirjallisuuden puolella vuosi oli erinomainen, 39 teosta. Osa keväällä luetuista sosiologian tenttikirjoista meni aikalailla hammasta purren, mutta niidenkin joukossa oli mukavia teoksia. Kokonaisuuksista sain luettua Bernard Cornwellin kuusiosaisen Saxon Storyn, Lars Keplerin Joona Linna-sarjan, Jens Lapiduksen Stockholm Noir-trilogian, kokonaisuudessaan Täällä Pohjantähden Allan sekä Frank Herbertin Dyyni-trilogian. Sarjakuva-albumeja kului ohessa reilu tusina.

Musiikillisesti vuosi oli erittäin piristävä, kun toistomäärät nousivat noin puolitoistakertaiseksi edellisvuoteen nähden. Uusia artisteja ei ihan älyttömästi tullut taaskaan, mutta monilta tutuilta tuotanto entistä laajempaan kuunteluun. Spotifyn käyttöönotto pitkän tauon jälkeen toi mukavaa lisäboostia, kun artistit löytyvät helpommin. Klassista musiikkiakin jaksoin ajoittain kuunnella, varsinkin kesällä käytin siihen kunnolla aikaa – kaikki Mahlerin sinfoniat tulivat tutuiksi. Keikkoja kertyi jokunen – Paperi T, Turisas ja Chisu, sekä Tuskassa parin päivän artistit. Uusia mainittavia tuotoksia ei montaa tullut, mutta muutama todella hyvä. Vuoden top3 levyiksi lätkästään tällä kertaa:

1. Chisu – Polaris
2. Pyhimys – Pettymys
3. Mokoma – Elävien Kirjoihin

Chisun paluu on täydellisyyttä hipova kokonaisuus. Suomen paras naisartisti ansaitsee palkintonsa. Pyhimys teki kenties parhaan levynsä, sen ajoittaisesti pop-vivahteista huolimatta. Kypsää ja osuvaa räppiä suomiräpin pitkän linjan vaikuttajalta. Mokoman uusin puolestaan on parasta heiltä pitkään aikaan, ja yksi harvoja raskaan musiikin uusista levyistä koko vuonna mitä olen kuunnellut.

Ensi vuodelta odotan loppujen opintojen hoitamista loppuun, jättäen vain gradun hinkkaamisen eteeni, sekä mahtavaa kesää mitä monimuotoisimmin tavoin. Ainakin useampi reissu olisi tarkoitus toteuttaa. Jos kiinnostukseni ihmisten kanssa olemiseen säilyy samana, on luvassa siltäkin osin mahtava vuosi. Ennen kaikkea odotan kuitenkin elämäni parasta treenivuotta – olen vihdoin sellaisella tasolla mille voi olla tyytyväinen, ja mistä voi realistisesti edetä hyviin tuloksiin.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Pelkkää lomaa


Kaksi lomaviikkoa takana, ja onpahan ehtinyt taas nauttia vapaa-ajasta kaikkine sen tarjoamine aktiviteetteineen. Tämän vuoden loma on siitä erilainen, että syksyni ei muutamasta aiemmasta poiketen ollut aivan tukossa pakollista aktiviteettia, joten olen ehtinyt harjoittamaan intressejäni tasaisella tahdilla. Toisin sanoen hirveää vajetta esimerkiksi kirjallisuuden tai sarjojen puolella ei ole ollut. Yhtä kaikki, onhan se mukavaa muutamaksi viikoksi nollailla sataprosenttisesti. Puhdasta möllöttelyä en kuitenkaan jaksa määräänsä enempää ilman vakavaa tylsistymistä, ja tällä viikolla olen taas treenannut lujaa ohessa. Muutenkin on ollut yllättävän vaikeaa päästä sellaiseen joutilaaseen lomamoodiin. Tällainen parin viikon ajanjakso ilman velvollisuuksia tuntuu aikalailla maksimiltani, kesä on sitten asia erikseen kun voi ulkona olla ja reissata. Leppoisaa on kuitenkin ollut. Viime viikko kului enemmän sosiaalisten tapahtumien merkeissä, näin ihmisiä, kävin lukuvuoden viimeisissä kekkereissä ja vietin sitten koko kolmipäiväisen viikonlopun Jyväskylässä, tällä viikolla olen enemmän tahkonut kotona vapaa-ajan projekteja. Viikonlopun toki vietin tovereiden kanssa nytkin oikein vanhanliiton tapaan xboxin, musiikin ja parin olusen parissa. Mansions of Madnessiakin ehdin pelata, ja saimme vihdoin viimeisetkin scenariot pelattua läpi. Kova lautapeli kyllä ja uudelleenpeluuarvo korkealla.

Jyväskylästä voisikin mainita muutaman sanan. Olen nähnyt suurimman osan Suomesta, mutta en väitä oikeasti tuntevani pääkaupunkiseudun lisäksi muuta kuin Klaukkalan. Jyväskylään nyt useampaan otteeseen tutustuneena olen kuitenkin alkanut pitää siitä, vaikka tosiaan verrokkeja ei omien kotikulmien lisäksi oikein ole. J-Townissa kaikki on lähellä ja mukavan rauhallista, mutta ei kuitenkaan täysin kuollutta – yöelämä on todistetusti kiitettävää, ja erinäköistä harrastustomintaa ilmeisesti riittää. Kaupunki tuntuu kodikkaalta ja ystävälliseltä. Tullessani yömyöhään Onnibussilla takaisin stadiin sunnuntaina en voinut olla huomaamatta Suomen mittakaavan suurkaupungin tiettyä kolkkoutta ja viileää etäisyyttä Jyväskylään verrattuna. Ei siinä, Helsinki on ja tulee aina olemaan koti, enkä täältä ole tietoisesti ainakaan tällä hetkellä mihinkään lähdössä. Mukava kuitenkin huomata että muuallakin voi viihtyä.

Varsinkin tällä viikolla on tosiaan aikaa ollut, ja siitä mukavan kokoinen siivu on kulunut ruudun ääressä. Olen katsonut kaksi sarjaa, Narcoksen sekä Jonathan Strange & Mister Norrelin, kuten myös minisarjan The 10th Kingdom, sekä neljä elokuvaa tässä parissa viikossa. Syvennytäänpä siis näihin tällä kertaa, kirjallisuudesta sitten seuraavalla kerralla.

Narcos on Netflixin tuottama tuore kymmenosainen sarja kolumbian kuuluisasta huumeparonista Pablo Escobarista. Sarjan päähenkilönä on amerikkalainen agentti, joka yrittää tovereineen sulkea salaa Escobarin operaatioita. Vaikka fiktiivinen onkin, sarja perustuu isolta osin faktoihin ja sillä on oikeastaan varsin dokumenttimainen ote dramatisoinnin alla. Usein jaksoissa käytetään materiaalina alkuperäisläheistöä, oli se sitten videoiden, kuvien kuin tekstidokumenttienkin muodossa. Pelkän juonen ohella päähahmo myös usein selittää rautalangasta vääntäen katsojalle huumesotien taustalla olevia monimutkaisia poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia kiemuroita. Ei ehkä täyden kympin kokonaisuus, mutta juurikin tuon dokumentaarisen otteensa ja korkeiden tuotantoarvojensa vuoksi ehdottomasti katsomisen arvoinen paketti. Huumeet eivät ole ykkössuosikkini temaattisesti, mutta historiallinen ote sarjassa kuin sarjassa vie pitkälle. Jatkuu ilmeisesti ensi vuonna.



Jonathan Strange & Mister Norrell on vain seitsemänosainen, samannimiseen kirjaan perustuva sarja, jota ei ainakaan tällä hetkellä näyttäisi olevan projisoitu tulevan enempää – sarja ei etene kirjaa pidemmälle. Se sijoittuu Napoleonin sotien aikaiseen Isoon-Britanniaan, josta löytyy ensi kertaa vuosisatoihin kaksi todellista maagia. Sarjassa on uskomattoman hienosti toteutettu ilmapiiri, jossa yhdistyy 1800-luvun alun Englanti, herrasmieskulttuuri, niin pikkukylien utuisuus kuin Lontoon metropolisuus, sekä ennen kaikkea tuo taikuus, joka on upeasti toteutettu. Sopivassa määrin mystiikkaa ja fantasiaa yhdisteltynä reaalimaailmaan. Hankala kehua kuulostamatta tylsältä, mutta jos mikään fantasia / vaihtoehtoinen historia-setup toimii, niin tämä on pakko katsoa-osastoa. Itseäni kiehtovat kumpikin, joten yllättäen pidin kuin hullu puurosta. Tulee vahvasti World of Darkness-roolipelit mieleen, ja itse asiassa sarja on hyvinkin vahvasti pelinjohtajan mieltä inspiroiva. Sarja vain parani loppua kohti, ja lopetus oli todella hieno joskin koskettava.


Elokuvapuolella suuren symboliikan kera katsoin viimeisen Hobitin pidennetyn version (filmatisoitu Keski-Maa sai päätöksensä) ja heti perään tuoreen Star Warsin (uuden alku kaikkien aikojen sci-fi-klassikossa).

Aloitetaan Hobitilla. Kuten tätä lukevat tietävät, en pidä Hobitin filmatisoinneista juurikaan. Joitakin yksittäisiä kohtia lukuun ottamatta ne ovat huonoja, eivätkä saavuta Keski-Maan tunnelmaa lainkaan. Puritaanille ne myös rikkovat liian usein kirjojen tarinankaarta tai hahmoja. Ensimmäisellä osalla oli vielä hetkensä, mutta kaksi seuraavaa olivat aika katastrofaalisia. Sarjan ei olisi edes ikinä pitänyt olla kolmen elokuvan pituinen. Kaikki olen kuitenkin katsonut uskollisesti, myös pidennetyt versiot, joissa se n. 30min ekstraa kaikissa. Todettakoon tästä viimeisimmästä, että siinä on parhaat lisäykset, jotka eivät kyllä auta nostamaan tätä mitenkään hyväksi. Lopun taistelu on näyttävä, mutta silti epäuskollinen Keski-Maalle – jos kyseessä olisi perus B-luokan mättöleffa fiktiivisessä maailmassa X, olisin nauttinut, mutta tässä ei oikein mikään toimi. Pyörittämäni roolipelikin saavuttaa huomattavasti paremmin Tolkienin tunnelman. Monet kohtaukset ovat todella pahvisia ja typeriä, käsikirjoitus ontuu ja jopa dialogi on surkeaa. Taisteluiden ulkopuolella elokuva on järkyttävän tylsä. Ainoa todella hyvä kohtaus on Sauronin karkoitus Dol Guldurista, joka melkein antaa anteeksi puolet muusta elokuvasta. Thranduilin hahmosta pidän edelleen, vaikka sekään ei uskollinen alkuperäiselle ole, enkä näyttelijöiden toimintaa voi oikein kritisoida. Varsinkin suurimman osan noista "Behind the Sceneiestä" katsoneena en edes ymmärrä miten tämä trilogia voitiin tyriä näin pahasti, sillä koko tuotantotiimi on todella hienosti ollut projektissa mukana, ja ammattitaitoa on ollut enemmän kuin tarpeeksi. Yhden ohjaajan rooli voi sitten kuitenkin olla ilmeisesti näinkin suuri.

Lopulta ensimmäinen osa Hobiteista jäi parhaaksi, kuten Taru Sormusten Herroissakin. Niissä ero on kuitenkin täydellisen ja erinomaisen välillä, tässä surkean ja umpisurkean. Tämä jäi luultavasti koko trilogian parhaaksi hetkeksi, mikä kertoo paljon. Sääli elokuvan teossa mukana olleiden hienojen ihmisten puolesta, mutta Jackson pilasi tässä paljon. Kunhan saan behind the scenesit katsottua, aion palata siihen oikeaan Keski-Maahan kirjojen myötä ja unohtaa Hobitti-elokuvien olemassaolon. War of the Ring-maalausprojektikin on ollut iso osa lomailua, ja viimeisiä vedetään. Keski-Maassa siis on tullut oleiltua paljon.

Velvollisuudentuntoisesti nämäkin kärsitty loppuun asti.

Star Wars onkin sitten hankalampi arvioitava itselleni, sillä en kuulu siihen joukkoon jolle nämä olisivat varsinainen sukupolvikokemus. Eivät olleet lapsena suosikkejani, ja kuten todettua, katsoin ne pari kuukautta sitten ensi kertaa sitten ala-asteen. The Force Awakens oli kuitenkin positiivinen yllätys, varsinkin episodien I-III ollessa yleisesti tunnustettuja pettymyksiä. Uusin tuotos oli nautittava, viihdyttävä ja monipuolinen teos, joka oli ennen kaikkea kliseinen Star Wars niin hyvässä kuin pahassakin. Kaikki alkuperäisen trilogian kliseet käytettiin uudelleen, ja hahmoistakin iso osa on vanhoja tuttuja. Sama meininki, mutta nykypäivän teknologialla takasi hyvännäköistä menoa hyvällä tunnelmalla. Tämä kaikki toimi tällä kertaa hyvin, mutta tulevien kahden täytyy tarjota jotakin aivan uutta toimiakseen edelleen. Joitakin pahoja epäloogisuuksia ja liian cheesy kohtauksia kyllä löytyi, enkä lämmennyt hirveästi kummallekaan uudelle päähenkilölle, mutta kokonaisuutena pätevä leffa. Ainakin paljon uusia ideoita ropeamme varten!



Musiikillisella puolella on ollut uusien artistien suhteen todella hiljaista, mutta kotipäivinä on kerennyt kyllä korkeita toistomääriä tykittelemään. Samoja vanhoja tässä taas pyöritellään, Einoa, Jedi Mind Tricksiä, KMFDM:ää ja Chisua viime viikot enimmäkseen. Chisun kävin myös katsomassa Tavastialla livenä, ja täytyy kyllä kehua. Aivan erinomainen keikka. En ole genreä paljoa livenä nähnyt, mutta nousee kyllä keikkalistallani todella korkealle. Chisun lavakarisma on huumaava, ja tuo lauluääni on täydellinen. Paras suomalainen naisartisti ilman epäilystä. Ei yllätä että myi loppuun jo kuukausia sitten.


Chisu Tavastialla.

Tosiaan, valmistuin myös filosofian kandidaatiksi. Juuri mitäänhän tuolla paperilla ei vielä tee, mutta onpahan nyt virallisesti alempi korkeakoulututkinto suoritettu. Kaksi ja puoli vuotta kesti, eli tavoitteessani olen pysynyt. Maisteriin sitten puolitoista lisää niin hyvä olisi.

Seuraaksi uudenvuoden viettoon mökille pitkän kaavan kautta. Hyödynnetään nyt kaikki tilaisuudet kokoontua porukalla yhteen kun kerrankin aikaa on.

torstai 17. joulukuuta 2015

Syyslukukausi: done


Syyslukukausi vuosimallia 2015, kolmas laatuaan yliopistourallani, oli kahdesta keskeisestä syystä varsin poikkeava edeltäjistään. Ensinnäkin, lopetin vakituisen työnteon elokuuhun. Tämä tarkoitti että saatoin keskittyä pelkästään opiskeluun, niin että vapaa-ajallekin jäi hyvin tilaa, johtaen henkisen hyvinvoinnin selvään lisääntymiseen. Toiseksi, koko syksyni, kuten myös tuleva kevääni, kului pedagogisten opintojen parissa. Pelkkää sivuainetta siis kokonaan, ja sisällöllisesti hyvinkin erilaista tavaraa kuin aikaisemmat vuodet humanistisen ja valtiotieteellisen tiedekunnan parissa.

Syksystä jäi käteen kasvatustieteen perusopinnot kokonaisuutena, eli 25op, kuten myös kaksi maisterivaiheen kurssia, nostaen yhteispisteet lukemaan 31op. Tämä on pistemäärällisesti vähiten mitä olen kahden periodin ajassa yliopistolla tehnyt, mutta pedagogisten opintojen rakenne on senlaatuinen, ettei se salli aivan älyttömästi muita opintoja ohelle. Tein tietoisen ratkaisun keskittyä yksinomaan näihin, eikä se huono ollut – viimeiset neljä kuukautta ovat olleet kaikin puolin erinomaista aikaa elämässäni, eikä vähiten siksi että aikaa on ollut muullekin kuin opiskelulle.

Aindedidaktiikan perusteet on yhdeksän pisteen kokonaisuus, joka sisältää viisi eri kurssia. Yleisdidaktiikka oli yhden pisteen verkkotentti, josta ei juuri ole sanottavaa – en lukenut kirjoja ja sain kolmosen, perus ympäripyöreää pölinää siis. Kouluun tutustuminen oli tuo kolmipäiväinen jakso Ratakadulla, josta tännekin mainitsin – harjoittelun esiaste, jossa käytiin seuraamassa kymmenkunta oppituntia. Erittäin mielenkiintoista tuolloin ennen harjoittelukokemusta, ja herätti paljon ajatuksia. Ainedidaktiikan luennot ja ryhmät olivat oikeastaan yksi iso kokonaisuus, josta kuusi pistettä tulikin. Käytännössä nämä olivat sama asia, sillä niitä kumpaakin veti erinomainen yliopistonlehtori Löfström (“kollegat!) osittain samalle ryhmällekin. Suurin osa luennoista millä kävin koostui ainedidaktiikasta, sillä niitä oli kolmisenkymmentä, läsnäolopakolla. Sisällöllisesti perehdyimme aineenopettamiseen niin abstraktilla kuin käytännön tasolla, ryhmätöissä tehden erilaisia opettamiseen liittyviä pienprojektejakin. Ainoa kurssi mikä ei herättänyt halua repiä hiuksiaan päästään, joten kyllä tätä jonkinasteisena valopilkkuna voi pitää, vaikka ei nyt aina mitään riemujuhlaa ollutkaan. Lopulta kokonaisuuden viimeisteli reflektio, jossa kirjoitin vain esseemuodossa ajatuksiani harjoittelun jälkeen opettamisesta ja sen haasteista.

Kehitys- ja oppimispsykologia oli peruspsykologiaa, suunnilleen lukiotasoista, painopisteenään oppiminen. Koostui luentosarjasta, jolla en juuri käynyt, pakollisista pienryhmäluennoista joissa istuin tuskastumassa, sekä noin nelisataasivuisesta tenttikirjasta, joka oli jopa ihan kohtuullista luettavaa. Tavallaan ihan hyödyllinen kurssi, kirjan osalta ainakin, mutta olisi voinut kirjatenttinäkin hoitaa. Eniten tässä söi tenttimuoto, jossa piti ensimmäisenä osata selittää kuusi termiä ulkoa, jotta koko tentti edes arvosteltaisiin. Erittäin iso kasa hylsyjä siis, itse toki raavin kolmosen. On hyvin kyseenalaista, että kurssi joka painottaa tutkivaa oppimista ja laajoja kokonaisuuksia triviaalitiedon sijaan käyttää silti suoritusmuotonaan nimenomaan triviaaleista triviaalisinta tenttiä.

Erityisyyden ja moninaisuuden kohtaaminen oli ylivoimainen inhokkini, kuten jo kesällä uumoilin. Monikulttuurisuuskasvatus, erityispedagogiikka ja pienryhmäseminaari olivat kaikki todellista pakkopullaa. “Suvaitsevaisuus” on nyt muodissa, ja se näkyy. Ihan ihmeellistä opetusta, hyysäystä ja kukkahattuilua joka tuntuu olevan hiukan irtaantunut todellisuudesta. En juuri käynyt luennoilla, en lukenut tenttikirjoja ja silti ironisesti sain tästä kokonaisuudesta nelosen, syksyn parhaan arvosanani. Kertonee paljon siis sisällöstä. Tentissä löytyi mm. kysymys: “Onko rasismi suvaitsevaisuuden vastakohta? Kyllä / Ei”. Tervetuloa Helsingin Yliopistoon vuonna 2015!

Kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteet oli hyvin perustason jargonia kvantitatiivisista ja kvalitatiivisista tutkimusmetodeista. En käynyt luennoilla, lukaisin kirjan läpi ja otin kolmosen. Ei hirveästi jäänyt käteen. Oli kunnia olla kurssi, jolla en jaksanut istua edes ensimmäistä luentoa loppuun asti.

Äskeisen ohella Opettaja työnsä tutkijana osa 1 kuuluu maisterivaiheen opintoihin. Seminaarimuotoinen kurssi, jossa aloitetaan sivuainekandin suunnittelu, ja ainoana työnä tuossa oikeastaan olikin tutkimussuunitelman tekeminen. Ihan ok, melko vaivatonta, ei vain aiheena itseäni sytyttävin – sivuainekandi tuntuu aikalailla pakolliselta pahalta sekin. En käyttäytymistieteellisessä pääaineopiskelijana opiskele ihan syystä.

Perusharjoittelu lohkaisikin sitten toisen periodin kokonaan, kahdeksan viikkoa kului Viikin normaalikoulussa. Pidän edelleen työmäärältä perusharjoittelua kohtuuttomana suhteessa siitä tuleviin opintopisteisiin; vain seitsemän pisteen eteen nähty yli sata tuntia duunia on enemmän kuin lähestulkoon missään muussa opintosuorituksessa. Sisällöllisesti se oli kuitenkin kandiseminaarin ohella luultavasti ansiokkain opintojakso kahden ja puolen vuoden aikana. Mikä edistäisi opettajan oppimista työhönsä paremmin kuin itse opettaminen? Yhdeksän pidettyä omaa oppituntia, kaksikymmentäkaksi seurattua, yhdeksän seminaaria ja kaksikymmentäkuusi erinäköistä pienryhmä- tai ohjaustuntia. En tiennyt lainkaan mitä odottaa omalta opetukseltani, tai edes koululaitokselta tänä päivänä, aloittaessani harjoittelun (tai auskultoinnin, kuten sanotaan). Opin suunnattomasti opettamisesta, tuntien suunnittelusta, erilaisten nuorten kanssa toimimisesta, koulusta työyhteisönä sekä ennen kaikkea itsestäni opettajana. Harjoittelun pohjalta voin todeta, että olen oikealla alalla, ja olen jopa kohtuullisen hyvä työssäni. Osaan ottaa kunnolla kontaktin oppilaisiin, olen helposti lähestyttävä, tietotasoltani pätevä, valmistaudun huolellisesti tunteihin ja panostan materiaaleihin, pyrin luomaan monipuolisia tehtäviä enkä ole liian kuiva. Matka on pitkä aidosti meritoituneeksi opettajaksi, mutta perusharjoittelun perusteella uskallan odottaa onnistumisia. Omat oppitunnit, tietystä stressaavuudestaan huolimatta, olivat yksi siisteimpiä asioita mitä olen yliopistolla tehnyt. Haastetaso oli korkea, mutta itsensä haastaminen on kehityksen edellytys, ja rakastan haasteita. Esiintyminen on myös asia mistä todella nautin loppupeleissä, joten harjoittelulle kaikkiaan kyllä iso plussa.

Kokonaisuutena voisi tiivistää, että käyttäytymistieteellinen tiedekunta harjoittaa ihmeellisiä muutaman pisteen kursseja, joista suurin osa on sisällöltään tyhjänpäiväisiä ja aiheuttaa liikaa turhaa työtä. Perusharjoittelu oli kuitenkin yksi mielenkiintoisimmista asioista mitä olen yliopistolla tehnyt, juurikin konkretiansa ja erilaisuutensa vuoksi. Pedagogisiin opintoihin kuuluvana kuriositeettina syys- ja kevätlomia ei ole, mikä asettaa tietyt haasteet – suoraan tenttiviikolta hypätään harjoitteluun, eli neljä kuukautta yhteen putkeen opiskelua. Myös talviloma on kahta viikkoa lyhyempi kuin muilla. Onhan se nihkeää, mutta toisaalta pitkä kesäloma kuittaa aika paljon. Ei tämä liian rankkaa ainakaan ole. Sivuaineen keskiarvokin on kolmonen, joka on todelliseen panostukseeni nähden jees arvosana. Kertoo toisaalta myös sivuaineen sisällöllisestä kiinnostavuudesta, kun muut aineeni ovat vitosta ja nelosta. Harjoittelua ei ikävä kyllä arvosteltu, olisi varmasti nostanut kokonaisuutta.

Rehellisyyden nimissä on mainittava, että syksyni opiskelujen parissa oli kyllä viihtyisä kaikista turhista kursseistaan huolimatta. Vaikka pidänkin kirjatenttimistä opiskelun kannalta tehokkaimpana ja helpoimpana muotona, oli todella mukavaa vaihtelua istua päivästä toiseen luennoilla kavereiden kanssa ilman että tarvitsi juuri kotona lukea mitään. Tyhjänpäiväiseltä luennolta toiselle hyppääminen kävi toisinaan lähes työstä, mutta muutaman hyvän kaveruksen porukalla jaksoimme hyvin. Harjoittelussakin samat kaverit olivat samassa koulussa, mikä toi huomattavaa lisäboostia jaksamiseen. Hauskempaa katsella kaverin tunteja kuin tuntemattomien. Hyvä yhteisö kyllä auttaa kaikessa ja tekee arjesta huomattavasti viihtyisämpää, kiitos siis teille kolmelle syksystä.

Tuore filosofian kandidaatti kuittaa, tammikuussa jatkuu maisterivaiheen opinnoilla!

maanantai 14. joulukuuta 2015

Lomalla viimeinkin


Viimeinen oma tunti viimeisenä harjoittelupäivänä ja rankka viikonloppu yliopistokekkeröinnin muodossa takana. Edessä kolme ja puoli viikkoa todellista lomaa, sillä koulutöitä ei ole tehtäväksi eikä edes työvuoroja ole tuolle ajalle. Elokuusta alkaen ilman taukoja opiskelleena voin todeta, että tulee tarpeeseen. Harjoittelu oli kyllä jees, mutta loma on aina loma. 

Oppitunnit pidetty tältä syksyltä.
 
Kuten odotettua, viimeiset kaksi viikkoa ovat menneet melkoisessa mankelissa. Toissa viikko oli erittäin, erittäin työntäyteinen, niin harvinaislaatuisen ahdettu viikko että loppui aika yksinkertaisesti kesken. Jouduin jättämään väliin kaksi kovin kiinnostanutta keikkaa sekä jättämään viikon treenit kolmeen kertaan, kun harjoitteluhommat veivät kaiken energian. Urakoin Viikissä täysiä päiviä, saaden kuitenkin harjoittelumerkinnät lähestulkoon kokonaan kasaan. Pidin myös yhden hyvin menneen oppitunnin ja suunnitelin seuraavia. Varsinkin tuo tuntisuunnittelu vie paljon resursseja, aikaavievä prosessi jonka koen kuitenkin ainakin omalle opettamiselle keskeiseksi. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty: kun diat ja taustat on hyvin tehty, luotan materiaaliini ja sitä myötä pystyn myös pitämään oppitunnin rennosti ja hyvällä otteella. Lopputuloksena hyviä ja palkitsevia tunteja hyvällä palautteella, mutta vaativaa ajankäytöllisesti. Yhden pitkän työvuoronkin heitin viikonloppuna. Itsenäisyyspäivän ehdin kuitenkin viettää rauhallisesti kotosalla, perinteisesti Tuntemattoman Sotilaan ja linnan juhlat katsoessa. 

Itsenäisyyspäivä.

Viime viikolla tahti oli hieman kevyempi, mutta pitkälti samoissa merkeissä. Neljä viimeistä omaa oppituntiani sain pidettyä, kaikki tyydyttävällä tasolla, ja niiden suunnittelun parissa menikin paljolti aikaa. Paljon menee energiaa myös tuntien odotteluun, tällä kokemuksella kun eivät ihan rutiinilla mene vielä. Iltapäivätunnit pyörivät mielessä koko alkupäivän, syöden hiukan resursseja muulta. Kirjoittelin myös yhden miniesseen pois alta, pari voimatreeniä kerkesin hoitamaan, kuten myös erinäköisiä jouluun, lomaan ja vuodenvaihtumiseen liittyviä toimenpiteitä. Sosiaalisilla tapahtumilla oli kuitenkin pääpaino. Tiistaina kävin ainejärjestön illassa pyörähtämässä, perjantaina istuimme iltaa pienellä hissaporukalla ja lauantaina oli vuorossa kauan odotetut vuosijuhlat. Kronos täytti 70 vuotta, ja juhlat olivat sen mukaiset. Eräs hienoimpia, ellei jopa hienoin juhla missä olen pienen elämäni aikana ollut. Juhlat pidettiin tapahtumatalo Bankissa, paikalla oli noin 200 ihmistä ja kaikki toimi täydellisesti. Niin puitteet, ruoka, puheet (varsinkin Klingen), lauluvalinnat, ihmiset kuin yleinen tunnelmakin toimivat niin hyvin, etten keksi mistään pahaa sanottavaa. Jatkojen myötä ilta venyi aamuseitsemään, ollen täysin sen arvoista. Täydellinen siirtymä lomailuun.





Vuosijuhlilta. Hieno ilta.

Vähäinen vapaa-aikani on kulunut lähinnä palautellessa vallitsevan pimeyden keskellä, eli nukkuessa ja levätessä. Rankat päivät tarkoittavat tarvetta viihteelle, joten katselin Jessica Jonesin loppuun asti. Eipä tuota ollut kuin tuo yksi kolmentoista jakson kausi, mutta hyvää katsottavaa. Viihdyttävä, hyvälaatuinen, riittävän älyllinen ja sopivan synkkäsävyinen sarja. Päähahmo Krysten Ritterin näyttelemänä on toimiva, mutta isoin ansio sarjassa menee antagonistia näyttelevälle David Tennantille. Tennant oli itse asiassa isoin syy ryhtyä katsomaan tätä sarjaa, huikea näyttelijä ja vetää kaltoinkohdellun sosiopaatin / brittiherrasmiehen roolinsa niin nappiin kuin voi. Sopiva välipala tähän väliin. Nyt menossa on niin ikään Netflix-original Narcos.

Yksi hyvä sarja lisää nähty.

Luin Täällä Pohjantähden Alla-trilogian loppuun. Aika sanattomaksi veti. Linna kiteyttää suomalaisen sielunmaiseman uniikilla tavalla, pelkistetysti ja rehellisesti, samalla kuitenkin kattaen luonteenlaatumme kaikki puolet niin hyvässä kuin pahassakin. Omassa kirjallisuushierarkiassani Linna sementoi tällä teoksella itsensä suomalaisessa kirjallisuudessa samaan asemaan kuin mitä Tolkienilla on fantasiakirjallisuudessa. Suvereeni johtaja ja edelläkävijä, muita lainkaan väheksymättä. Linnan henkilöhahmot ovat ikuisia, ja herättävät tunteita harvinaisen voimakkaasti. Harvoissa romaaneissa henkilöhahmojen kuolema sattuu yhtä paljon näissä. Samalla trilogian historiallinen merkitys on mittava, sen toimiessa syväluotaavana läpileikkauksena itsenäisen kansakuntamme historiaan aina toissavuosisadan puolelta sotien jälkeiseen aikaan. Ei tarvitse olla tuleva historian opettaja, jotta tästä voi innostua. Jos Ruotsissa jaetaan kaikille maan 16-vuotiaille tällä hetkellä jotakin feministikirjallisuutta, niin tämä olisi oma ehdokkaani jokaisen suomalaisnuoren postiluukusta tipautettavaksi.

Klassikko luettu.

NHL:n seuraamiselle on liiennyt hiukan enemmän aikaa viime viikkoina, ja katselin livenä yhden Kings-pelinkin. Tuntuipas hyvältä katsella virkeänä livepeli, sai hyvää analyysiä väännettyä. Aina välillä tilasto- ja forumiviidakkoon eksyessä meinaa hukata sen, mikä tekee jääkiekosta niin mahtavan. Pari peliä kuussa pitää mielen virkeänä. Lätkän puolelta on ehdottomasti mainostettava myös Player's Tribune-sivustoa. Sivusto kokoaa kaikkien Pohjois-Amerikan huippu-urheilusarjojen pelaajien omia kirjoituksia. On erityisen kiehtovaa lukea NHL-pelaajan omia ajatuksia lajistaan, samaa kategoriaa kuin aiemmin keväällä mainostamani Road to Winter Classic. Monet aiheista ovat lisäksi todella painavia, löytyy niin uran lopettamiseen liittyvää tekstiä kuin joukkuetoverin kuolemaa käsittelevää. Suosittelenkin erityisesti noita kahta, Bryce Salvadorin sekä Daniel Carcillon kirjoituksia. Kevyemmältä puolelta esimerkiksi tämä Scott Gomezin ja Kevin Daneykon yhteisteksti on loistava.

Seuraavaksi tosiaan edessä lomaa tammikuun seitsemänteen asti, jolloin alkaa soveltava harjoittelu sotamuseolla. Tänään on jo vietetty ensimmäinen lomapäivä sohvalla maaten. Edessä muun muassa visiitti Jyväskylään, uusivuosi mökillä, tv-marathoneja, lautapelejä ja kirjallisuutta hyvällä omallatunnolla. Syyslukukauden pohdintoja tulossa tässä lähiaikoina enemmän, niputan tuon harjoittelunkin kokemukset siihen.