sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Tyytyväistä talvea


Useampi viikko sydäntalvea takana, eikä talven perinteinen negatiivisuus ole muutamaa heikkoa hetkeä lukuun ottamatta päässyt iskemään. Lumi on / oli aivan ok eikä häiritse, eikä pimeyskään ole painanut niin pahasti kuin yleensä. Tammi- ja helmikuu ovat aina olleet ne vaikeimmat itselleni jaksamisen osalta, ja vaikka se on nytkin näkynyt muutamana päivänä, on elämä niin mielekästä ettei talvikaan kokonaiskuvaa haittaa. Päinvastoin, neljä vuodenaikaa on Suomen suurimpia rikkauksia, ja kunhan ne pahimmat pakkaset leudontuivat, on tässäkin ehdottomasti puolensa.
Viime viikko oli vielä ns. lomaa, hoidin lähinnä sotamuseon yli kymmensivuisen näyttelyanalyysin vietettyäni tuolla yhden päivän. Kuuden urheilusuoritteen viikko jälleen, mukaanlukien kuukausien tauon jälkeen Kronoksen sählypelikin. Lenkilläkin oli leppoisampaa kun ei pahat pakkaset enää olleet. Viikottaiset pistooliammunnat alkoivat joulutauon jälkeen, ja SRA-kurssin teoriaosuuskin oli ja meni. Yhden Trivial Pursuit / xbox-illan ehti viettää ja kavereita pari kertaa nähty kummallakin viikolla. Pari kovaa pakkaspäivää tosiaan meinasivat horjuttaa mielialaa, mutta nopeastihan tuo ohi meni. Tällä viikolla palasinkin sitten luentojen pariin, 08 – 12 joka päivä. Vaikka seiskalta herääminen onkin haasteellista, tuo se myös hyvää rytmiä päiviin, ja jättää loput päivistä vapaaksi. Niin ikään kuuden treenin viikko, mukaan lukien toinenkin yliopistosarjan sählypeli, sekä tärkeimpänä tauon jälkeen paluu sparraamaan. Erittäin jees. Viikkoon mahtui myös mm. useampi ARU:n kokous sekä Ateneumin valokuvanäyttelyssä käynti.

Vanha kunnon Trivial.

Kolmetoista viikkoa edessä ennen lomaa. Varovainenkin projektio tulevasta kolmesta kuukaudesta näyttää kiireiseltä, niin koulutöiden, kovan treeniohjelman kuin muutaman niin kutsutun “ekstra-curriculum”-aktiviteetin myötä, mutta otan sen kaiken avosylin vastaan. Kolmetoista viikkoa menee ohi suorastaan sormia napsauttamalla kun on mielekästä tekemistä, ja ne vähemmän mielekkäät (luennot) menevät siinä sivussa. Sitten ollaankin jo levottoman pitkän kesäloman luona, joka tänä vuonna tarjoaa laajan kirjon mitä fantastisimpia aktiviteetteja. On oikeastaan melko ihanteellista, etten silti edes kaipaa kesää tai tuota lomaa, sen verran hyvin viihdyn arkeni keskellä. Jos ihminen elää viikonloppuja tai lomaa varten, mitä se sellainen elämä on? Arjesta pitää tehdä itselleen mielekästä, niin että jokainen päivä on hyvä päivä. Olosuhteista huolimatta, sillä asia on paljolti kiinni asennoitumisesta. Aiheesta lisää luultavasti ensi kerralla.

Gradun varovainen aloittelu on edennyt muutaman askeleen. Kävin tapaamassa erästä HY:n tutkijaa, joka on varhaiskeskiajan Irlantiin perehtynyt, ja potentiaalisia kirjavinkkejä tuli iso kasa. Olen kohtapuoliin saanut ensimmäisen teoksen luettua muistiinpanoineen, tuon arkeologian tiiliskiven, ja jonkunnäköinen karkeanhämärä hahmotelma työnimestä on muodostunut mieleen. Ennen kaikkea iso kasa kysymyksiä on noussut esiin, mikä on vain ja ainoastaan positiivista: löytyi niihin vastauksia tahi ei, ovat ne oleellinen osa itse tutkimustyötä.
Tuon tapaamisen ja nyt alkutekijöissään olevan laajemman akateemisen työn myötä olen ajautunut miettimään potentiaalista tutkijanuraa tarkemminkin. Yliopistollehan tulin opettajankoulutuksen vuoksi, mutta viimeisen vuoden sisään ajatus mahdollisista jatko-opinnoista on alkanut elää vahvasti. Ainakin on opettajan paperit pohjalla, ja niitä hommia voi aina tehdä. En kuitenkaan aio tyytyä vain siihen. Suomen nykyisten koulutusleikkauksien keskellä en ainakaan täysipainoista akateemista uraa pidä taloudellisesti vakavasti otettavana realiteettina, mutta jossakin määrin haluaisin kyllä kontribuoida tuollekin kentälle. Illuusioita tutkijan arjesta ei kyllä ole, hirveä määrä työtä epävakaalla rahoituksella ja epävarmoilla tulevaisuudennäkymillä, mutta kyllä se silti kiinnostaa. Haastetta riittää jossei muuta. Muutenkaan raha ei motiivina ole minulle minkäänlainen, kunhan perustoimeentulo on turvattu. En humanistisella alalla olisi jos rahan perässä olisin...Tulen hakemaan maisteroitumisen jälkeen jatko-opinto-oikeuksia, mutta katsotaan mihin se tie sitten vie. 

                                                                         ***

Sain luetuksi Jens Lapiduksen uutukaisen, STHML Delete. Kirja on jatkoa VIP-Huoneelle, jonka niin ikään luin ilmestyttyään. Ilmeisesti trilogia tässäkin kyseessä, ja Tukholmassa liikutaan edelleen. Luettuani kesällä tuon Lapiduksen kivijalan, Stockholm Noir-trilogian, oli mielekästä palata samoihin ympyröihin. Paljoa yhteistähän näille kahdella trilogialla ei ole, mutta tarkkaavainen lukija voi bongata ainakin muutaman maininnan edellistrilogian hahmoista. Ensi alkuun STHML oli vaikea. Syy oli sama kuin yleensäkin kesken olevissa sarjoissa: et enää muista täydellisesti edellisen osan kuvioita ja tunnetiloja, yksityiskohdat ovat parissa vuodessa hämärtyneet. Yleensä luenkin sarjat vasta ilmestymisensä jälkeen, joutui sitä odottamaan kuinka kauan tahansa, ja Lapidus onkin iso poikkeus tästä. Toinen häiritsevä asia oli huono käännös, joka näkyi poikkeuksellisen suurena kirjoitusvirheiden määränä. Tuntui, että on kiireellä käännetty. Yhtä kaikki, kun Lapiduksen tarinankerrontaan ja tyyliin lopulta kirjan puoliväliin mennessä pääsi taas sisään, oli kirjaa vaikea laskea käsistään. Hänen pelkistetty, lyhyistä virkkeistä muodostettu tyylinsä, joka pursuaa populäärikulttuuriviitteitä ja slangisanastoa on omintakeinen, mutta erittäin toimiva kun siihen tottuu. Kuten kesälläkin totesin, Lapidus myös leipätyönsä kautta todella tuntee Tukholman alamaailman ja sen toimintatavat, kuten myös lakimaailman. Kirja sijoittuu myös aivan parin vuoden sisään, mikä on harvinaista ainakin omassa lukemassani kirjallisuudessa. Kokonaisuutena hyvä, miellyttävä ja selkeä teos, joka jää täysin auki taas jättäen ratkaisut kolmanteen kirjaan. Vain muutamassa kohtaa liikuttiin hiukan epäuskottavuuden rajapinnoilla, mutta ei Lapidukset mitään Bond-meininkiä ole. Jatkoa odotellessa.

Katsoin loppuun kolmannen Hobitin ekstramateriaalit, ja ne melkein pehmentävät mielikuviani kyseisestä elokuvatrilogiasta. Koko kuusiosainen Keski-Maan filmatisointi on kyllä elokuvahistoriassa uniikki kokonaisuus, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Tästä onkin hyvä jatkaa Taru Sormusten Herrojen pariin, ensi viikolla olisi tarkoitus katsoa nuo marathonina, ja sitten kun ehtii niin lukea uusiksi. War of the Ringiä pelasimme taas pitkästä aikaa eilen, ensi kertaa maalattuna versiona. Keski-Maa roolipeli pyörii myös edelleen, harvakseltaan mutta tasaisin väliajoin. Ei professori Tolkienin tuotoksista irti pääse.



War of the Ring.

Aivan asiasta toiseen, tuumin että voisi olla paikallaan analysoida hiukan asumistani. Reilun vuoden verran olen nyt asunut HOAS:in hotellissa, ja oleellinen kysymys kuuluu: kumpi oli parempi asunto, tämä vai ensimmäinen yksiöni?

Objektiivisesti tarkatasteltuna kysymys on helppo: yli 250e halvempi vuokra, kolmannes enemmän neliöitä ja tilaa sohvalle, koskematon asunto ja jopa laminaattilattia. HOAS voittaa. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Punavuoreen liittyy hyvin paljon sentimentaalisuutta, ja pitkin vuotta olen kaivannut takaisin etelän sydämeen. Paitsi että Punavuoreen liittyy siellä asutun vajaan seitsemän vuoden ajalta mittava määrä muistoja, on se myös selvästi persoonallisempi alue. Hermannia vaivaa tietty sieluttomuus, enkä oikein ole löytänyt minkäänlaista alueen ominaisfiilistä. Ehkä asiaan vaikuttaa myös asunnon sijainti paljon kuljetun rantatien varrella: se tuntuu olevan vain kulkureitin varrella Arabian ja Kalasataman välissä, ilman että sillä itsellään olisi suurempaa funktiota. On tosin mainittava, että jokaviikkoisten lenkkien myötä olen alkanut kiintyä vahvasti Arabian rantaan / Toukolaan ja Vanhankaupunginniemeen, joten ehkä tässä toivoa on. Punavuoressa on autenttista fiilistä, enkä nyt viittaa mihinkään kuplassaan eläviin hippeihin, vaan kaupunginosan historialliseen tunnelmaan. Tunnepohjalta Punavuori voittaisi nykyisen lokaation yhdeksän kertaa kymmenestä. Ei Heru huono ole, kulkuyhteydet keskustaan ovat oikeasti hyvät, ja muutenkin ympärillä on varsinkin kesällä auenneen Lidlin myötä kaikki mitä ihminen tarvitsee. Punavuori on itse asiassa kulkuyhteyksiltä vähän syrjässä kaikesta muusta kuin kävelyetäisyydellä olevasta keskustasta, joten liikkumisen kannalta nykyinen on jopa parempi sijainti. Asunto on kiva ja ihan kodikaskin niin pitkälti kuin laitosasunto sitä voi olla, mutta nostalgisoin silti Punavuoren asunnon perään säännöllisesti. Lisäksi peräti kolme ystävääni on muuttanut viime aikoina alle kilometrin säteelle vanhasta asunnostani, taannoin siinä ei ketään vielä oleillut. Ei tässä silti valittamista ole, tämä osoite ei muutu mihinkään ennen valmistumistani. Sitten katsellaan jos tulotaso sallii paluun henkisille kotiseuduille, jos mielialat eivät ole siihen mennessä muuttuneet. Vielä reilu vuosi lisää tässä voi muuttaa näkemystä.

Pistetään tähän loppuun nyt juuri valmistuneet ensimmäiset kaksi Empire-armeijani täyttä unittia. Megaprojekti on käynnistynyt. Tämä tulee lähestulkoon varmasti olemaan viimeinen täysimittainen armeija jonka maalaan, ja se näkyy panostuksen määrässä. Yksityiskohtien ja hienosäädön taso aivan rivimiehillä – joita nämäkin ovat – on korkeampi kuin koskaan ennen.

Tämän vuoden ensimmäiset 20 figua.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Tammikuisia kuulumisia


Vuosi vaihtui, ja sitten edellisen päivityksen on kolme viikkoa lisää lomaa takana, itse asiassa hiukan yllättäenkin. Soveltavan harjoittelun kun piti viime viikolla jo alkaa, mutta työmäärä supistui varsin kohtuulliseksi, ja olinkin vain tänään sunnuntaina sotamuseolla tekemässä kävijäkyselyä. Ensi viikolla käyn tekemässä näyttelystä kirjallisen työn, mutta siinäpä se. En valita, sinänsä tervetullutta vapaa-aikaa, jota olen viettänyt melko pitkälti hiljaiselon merkeissä, kuten tähän vuodenaikaan yleensä kuuluukin.

Vuodenvaihtumisen jälkeisen viikon palauduin arkimoodiin sekä treenin pariin. Uusi vuosi, uudet tavoitteet ja kovaa treeniä luvassa. Vietimme kaksikin ropepäivää, sekä Star Warsin että Keski-Maan parissa, ja näin paljon kavereita. Suorana NHL:ää, lautapelejä ja LUX Helsinkikin tuli koettua. Työvuoronkin kävin tekemässä pitkästä aikaa. Tällä viikolla nostin aktiivisuusastetta vieläkin rakentavammalle tasolle, ja muiden hommien puutteessa aloitin gradumateriaalin lukemisen. Projekti on massiivinen, ja vaikka seminaari alkaa vasta syksyllä, koen hyödylliseksi aloittaa jo nyt työnteon niin vahvasti kuin resurssini vain sallivat. Näin saan hajautettua työmäärää paremmin ja taattua parhaan mahdollisen lopputuloksen. Graduaiheen ollessa luonnollisesti itselleni mieleinen, ei myöskään sen eteen työn tekeminen tunnu millään tasolla vastenmieliseltä. Syksyn “opintojen” oltua mitä olivat, on vain ja ainoastaan positiivista tehdä jotakin oikeasti älyllistä taas vaihteeksi. Olen tässä samalla aloitellut vaatimattomasi lukion pitkän matematiikan kertaamista, sillä haluaisin ylläpitää edes jonkinasteista matemaattista vireystilaa – sitä kun ei humanistisesta löydä, ja jonkinasteinen vahvuusalueeni se muinoin on ollut. Treenin osalta tämä viikko oli totutun tehokas, kuusi treeniä, sisältäen toistamiseen lenkin kovassa pakkasessa – viime viikon -28 asteessa juostuun tämä oli tosin jo helppoa.




LUX Helsinki.

Vähän jälkijunassa informoinnin suhteen mennään, mutta sain viime vuoden puolella tuon pienen ikuisuuden vaivanneen War of the Ring-projektin valmiiksi. Yli 200 maalattua figua, ja nyt pitäisi olla lautapelille komeat puitteet. Kyseessä ei ollut edes oma pelini, vaikka itsekin k.o. lautapelin vanhemman version omistan. Tähän loppui velvollisuudentuntoisen maalaajan muiden ihmisten projektit tältä erää, ja tuntui yksinkertaisesti hienolta päästä jatkamaan pitkällä tauolla ollutta Fantasy Battlen Empire-projektiani. Kuten jo lähes vuosi sitten kerroin, ostin noin 4000 pisteen kasatun armeijan, ja nyt olen saanut maalattua ensimmäiset figut siitä. Tästä se lähtee, ja hienoa olla takaisin FaBan parissa. Aivan erilainen into maalaamiseen taas.

War of the Ring-lautapeli maalattuna. Puolen vuoden projekti takana.

Lukaisin niin ikään joulukuun puolella Frank Herbertin Dyyni-trilogian kokonaisuudessaan lomalukemisena. 1960-luvulla julkaistu scifin klassikkosarja olikin pitkään roikkunut lukulistallani, ja voin kyllä suositella. Dyyneissä yhdistyvät psykologinen näkökulma ja kvanttifysiikka, matemattis-analyyttinen maailmankuva ja ihmismielen perimmäinen tietoisuus. Tarinankerronta on ylevää ja suurieleistä, suorastaan mahtipontista, sisältäen häivähdyksen fantasian eeppisiä kertojia – samalla kuitenkin yksityiskohdat ovat tarkkoja ja täsmällisiä, eli minnekään Silmarillion-tasolle ei mennä. Huomiot ja havainnot käsittelevät pääsääntöisesti henkilöhahmoja, näiden motiiveja ja tunteita, miljöön ja itse juonenkin ollessa jopa vain viitekehys tälle. On kyllä osattava arvostaa näiden puolen vuosisadan takaisten fiktion suurmiesten visioita ja älykkyyttä. Sekä Asimov että Herbert, kuten fantasiapuolen vastineensa ovat paitsi melko häikäisevän taitavia, myös suoranaisia neroja. Dyyneissä rikotaan metafyysisiä rajoja varsin korkealentoisella tavalla, joka poikkeaa tieteelliseltä pohjaltaan Asimovin vastaavista, mutta viimeistään kolmannen teoksen lopussa olevat liitteet osoittavat että tiedemiehen vikaa Herbertissäkin on ollut. Trilogia on myös suoranaisen vertauskuvallinen nykymaailman kanssa, fremenien ollessa selvästi arabiheimoja, ja itämaisuus on vahvasti läsnä heidän kulttuurissaan. Hyvin on geopolitiikan kehitys ollut ennustettavissa jo tuolloin tarkkaavaisella seuraajalle.

Yksi klassikkosarja lisää luettu.

Lukaisin myös suomalaisen tiedejännärin, Sami Parkkisen Punainen Pyörre. Ei lainkaan huono kirja, vaikka tekijä oli täysin tuntematon. Modernia sci-fiä ja ihmisen augmentoimista mekaanisesti, tasaisin väliajoin tapetilla oleva aihe. Trilleriksihän tuo teos varmaan luokitellaan, keskimmäinen kolmannes oli oikeasti vetävää ja koukuttavaa tarinankerrontaa, joskaan en hirveästi lämmennyt lopulle. Toisinaan varsin yksinkertaista ja jopa karkeaa kieltä, mutta ajoittain hyvinkin onnistunutta. Moraalifilosofiset pohdinnat olivat välillä ihan päteviä, välillä selviä huteja. Sellainen tasaisen varma kasin kirja, jonka luki mielellään mutta joka ei säväytä oikein mihinkään suuntaan.

Sarjakuvapuolellakin on ollut aktiivista, kun sain taas ison nipun laatua lainaksi. Monta laatuläpyskää on tullut luettua, mm. Brubakerin Criminalin kaksi ensimmäistä osaa sekä Batman: Hush, mutta erityismaininnan arvoinen on Scott Snyderin ja Rafael Albuquerquen American Vampire. Harvoin tulee vastaan yhtä kokonaisvaltaisen hyvää teosta, jossa sekä tarina(t), artistityö, tematiikka kuin yleinen tunnelmakin toimivat näin saumattomasti yhteen. Tässä oli sen tason laatua, että piti lukea monessa osassa ja hitaasti, pala kerrallaan ettei lopu liian aikaisin kesken. Pähkinänkuoressa American Vampire kertoo 1900-luvun alun vampyyristä, joka on parempaa lajiketta kuin muut vertaisena, ja sotii käytännössä yksin kaikkia ja kaikkea vastaan. Kornin ja kliseisen kuuloista, mutta toimii. Skinner Sweet on tyylikkäimpiä hahmoja sarjakuvahistoriassa. Tätä olisi viisi osaa lisää, katsotaan millon onnistun saamaan käsiini.

Huippusarjakuva.

Aikaa myös dokumenteille on ollut, joten linkataan tähän vielä yksi parhaista TEDTalkeista mitä on vastaan tullut: Robert Waldinger: What Makes People Happy? Harvardin yliopiston 75 vuotta jatkuneessa tutkimuksessa on todettu, että vahvat ja tasapainoiset sosiaaliset suhteet ovat kaikkein merkittävin onnellisuuden ja terveyden lähde läpi ihmisen elämän. Vaikka näin talvella itselläni iskeekin aina jonkunasteinen erakkomoodi päälle, on tuossa vissi pointtinsa. Ei liene sattumaa että syksy oli hyvinvoivaa aikaa, samalla kun sosiaalinen elämäni moninkertaistui.

Iltakävely Vanhankaupunginlahdella.

Musiikkiin on hyvä päättää. Todella suuria toistolukuja on pyörinyt viimeisen kuukauden ajan, ja tässä muutama valittu helmi viime aikaisten joukosta. Leevin yksi unohdettuja, mutta todella hienoja kappaleita, sekä tuoreimman rap-löytöni Aivovuodon erinomaiselta Vihaa Karkkia EP:ltä fiilisbiisi. Clint Mansnell ja Yann Tiersen ovat uusia tuttavuuksia, kumpainenkin ystävän vinkkaamia, ja todella hienoja artisteja molemmat. Nämä kaksi kappaletta ovat erityisen koskettavia.