maanantai 29. helmikuuta 2016

Pedagogiset luennot o h i / bloggaamisen filosofiasta


Aurinkoista sunnuntaita. Pari viikkoa on mennyt tasaisen arkisesti, opiskelua, treeniä, ihmisiä ja kotihommia-linjalla. Tähän viikkoon päättyivät varsinaiset luennot pedagogisista opinnoista, mikä on kyllä helpottavaa. Eivät ole missään kohti olleet herkkua, ja pariin otteeseen on huumori meinannut todella loppua. Nyt edessä on väliviikko, koulutöiden ja ampumaleirin muodossa, jonka jälkeen koittaa paluu Viikin Norssiin.

Viime viikko oli varsin tavallinen tapaus, paljon luentoja, tuskallista tenttilukua ja opiskelumotivaation etsintää, perushyvät treenit (x4) ja bipolaarista säätä. Ammunnat ja sähly rutiiniosastoa, Mordheim-pelipäivä taas tauon jälkeen, Trivialia ja livenä nähty HIFK - Tappara spessumpaa. Kuten viimeksikin totesin, livelätkä on kyllä aina piristävää. Tällä kertaa oli ekstramielenkiintoa Patrik Laineen seuraamisen muodossa, ensi kesän draftin kova nimi oli kyllä erittäin lupaavaa katsottavaa.


HIFK - Tappara.

Tällä viikolla tosiaan viimeiset luennot ja paljon tenttilukua, kun perjantaina oli Käyttäytymisen historialliset, filosofiset ja yhteiskunnalliset perusteet-kurssin tentti. Ei nyt ihan putkeen mennyt, mitä vähän odotinkin. Katsotaan josko sitä täytyisi ensi kertaa yliopistouralla uusia jotakin. Siinä ohella kova treeniviikko (x4 + sparraus + lenkki), ammunnat ja kokoustamista, pyörähtäminen Kronoksen kekkereissä, pari vapaailtaa kotona ja tänään erinomainen sessio Star Wars-ropea viimeistä kertaa tältä erää, jää tauolle. NHL:n trade deadlinea tuli toki myös seurattua melko aktiivisesti.

Ropepäivä.

Pari leffaa on tullut katsottua, ja Stanley Kubrickin itseltäni täysin paitsioon jäänyt helmi kaukaa vuosien takaa täytyy nostaa esille. Vuonna 1964 julkaistu Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb on aivan mahtava satiiri kylmästä sodasta, vieläpä aivan kriisin keskellä tehty. Unohtumattomia roolihahmoja ja nerokas elokuva kaikin puolin. Nopeasti mietittynä lienee paras mustavalkoelokuva mitä olen nähnyt.

Dr. Srangelove ja Jack Ripper.
Vikingsin neljäs tuotantokausi alkoi, ja sen verran oli pakko taipua että aloin tuota katsomaan. Jakso viikossa ei kuitenkaan sabotoi elämää juurikaan. Lupaava alku kyllä taas tälle huippusarjalle. Viikinkiajan tunnelmissa on menty vahvasti, kun gradulukemisetkin tuonne sijoittuvat, ja nyt aloitin vielä lukemaan Vinland Sagaa. Joskus muinoin luin läpi, mutta tuota on tullut paljon lisää ja uudelleenluku hiukan kypsemmällä iällä selvästi avaa aivan uusia tasoja narratiivista. Kannattaa katsoa.
Vapaa-ajan hommista sain ensimmäisen Empire Greatswords-batchin maalattua, hidas on tahti nykyään kilpailevien aktiviteettien vuoksi, mutta mikä tärkeintä, laatu säilyy. Matkoja olen saanut myös suunniteltua hyvin eteenpäin, Irlannin kuviot alkavat selkiytyä ja Lapin vaellustakin on ryhdytty alustamaan. Mielessä on herännyt myös ajatus lähteä loppuvuodesta vihdoin ja viimein Losiin, mutta katsotaan sitä tarkemmin myöhemmin...

Empire Greatswordeja.

Tähän muuten kovin arkisen julkaisun kylkeen voisin muutaman rivin lisätä bloggaamisen eksistentialistisesta filosofiasta, jota olen pyöritellyt jo kauan. Miksi siis bloggaan? Kyseessä on itseilmaisun muoto, se on selvää. Se on tapa koostaa omia ajatuksia, tapahtumia ja elämääni, jäsentää sitä ja auttaa muodostamaan elämästä eheää kokonaisuutta irrallisten subjektien sijaan. Bloggaaminen ei suinkaan ole ainoa reflektion muoto mitä harjoitan, mutta ainoa julkinen, ja näin vaatii tiettyä "kiillottamista". Olen aina pitänyt yksityiselämän tarkoituksella edes hieman etäällä blogista - en mene liiallisiin yksityiskohtiin enkä ota esimerkiksi poliittisesti juurikaan kantaa asioihin. Tietäjät kyllä tietävät mitä mieltä olen. Blogi on hieno tapa tiivistää arkielämässä ihmiselle niin tärkeät pienet ja suuret tapahtumat, jotka kuitenkin etäisyyttä saadessaan alkavat näyttämään suorastaan triviaaleilta. Vanhoja tekstejä lukiessani mietinkin usein, miten vaatimattomalta elämäni näin ilmaistuna vaikuttaakaan. Vanhoihin teksteihin liittyy myös usein turhautumista, ehkä toisinaan jopa myötähäpeää, sillä elämän liikkuessa eteenpäin ihminen harvoin enää samaistuu täysin meneeseen minäänsä. Vaikken postmoderneista identiteettiteorioista välitäkään, on tietty identiteetin dynaamisuus kiistaton asia. Vanhoilla teksteillä on kuitenkin paikkansa, muistomerkkeinä menneestä ja katoavan nykyhetken virstanpylväinä, haamuina jostain jo kadonneesta. Siksipä pidänkin ne avoinna, vaikka toisinaan tekisikin mieli lakaista monet niistä maton alle. Välillä vanhat tekstit ärsyttävät ja tuntuu etteivät palaset loksahda kohdalleen, välillä taas tuntuu että koko nyt neljättä ikävuottaan lähestyvä blogini on yhtä harmonista kokonaisuutta alusta loppuun. Kai se on jokin luovan työn itsekriittisyyden perusmuoto joka tällä tunneskaalalla liikkuu. Isossa mittakaavassa voi kuitenkin sanoa, että bloginpitäminen heijastelee vain minuuteni yhtä keskeisimmistä perustarpeista, muistamisen ja kronikoitsemisen tarvetta, mihin perustuu monet muistakin tavoistani jäsentää maailmaa. Vähemmän yksityisistä valokuvaaminen on hyvä esimerkki. Dragonlancea lukeneet voivat muistaa Astinus of Palanthasin, Lorekeeperin, myyttisen olennon joka kykeni näkemään kaiken tapahtuvan yhtäaikaisesti ja jonka ainoa tehtävä oli kirjoittaa ylös kaikki maailman tapahtumat arkistoiden ne kirjastoonsa. Kyseessä on yksi inspiroivimmista hahmoista fiktiossa mitä olen koskaan tavannut, mikä kertonee paljon.


sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Arjen filosofiaa


Helmikuu on soljunut pian puoleenväliin melko tummanpuhuvissa säissä, perinteinen Suomen talvi iski taas parhaimpansa kehiin ja päivistä riippuen kahlataan loskassa tai sateessa. Melko pitkälti opiskelun parissa on mennyt viimeiset kaksi viikkoa, keskustassa on saanut oleilla pitkälti. Luennot rullailevat omalla painollaan eteenpäin, tuttuun tapaan melko rutiininomaisesti. Hyvin on jaksanut istua, kaksi viikkoa enää jäljellä tämän lukuvuoden luentoja ja pedagogisia opintoja. Harjoittelu alkaa maaliskuussa, ja sen ohelle jää vain tuo sivuaineseminaari. Harjoittelupaikaksi varmistuikin juuri Viikki, eli tutuissa maisemissa saa jatkaa.

Erinäköiset pienehköt koulutyöt ovat työllistäneet luentojen ohella, joskin pääpainoni on ollut gradulukemisessa. Kaksi teosta on käyty läpi ja paljon hyvää ajatustyötä nyt jo kasassa, osa paperillakin. Myös viimeisen valtsikan kurssin, eli urbaanisosiologian tentin kirjallisuus on aloitettu maltillisesti. On kyllä myönnettävä, että hiukan väsyneet kaksi viikkoa on ollut, varsinkin noiden kasin aamujen takia, eikä ihan sataprosenttisella latauksella ole saanut paahdettua. Ihan hyvää tulosta kuitenkin tullut, ja monipuolisesti aktiviteetteja. Viime viikolla oli viiden reenin viikko, kävin katsomassa Tarantinon uutukaisen Hateful Eightin leffateatterissa, kahdet ammunnat joista toinen pistooli-SRA:ta, päälle rento viikonloppu Lord of the Rings Extended marathonin (11.5h ilman taukoja!) ja ekstrahyvin sujuneen ropetuksen parissa. Tällä viikolla vedin tarkoituksellisesti kevyemmän, palauttavan reeniviikon kolmen suoritteen muodossa, illallinen Jääkärihuoneella, parit ammunnat, duunivuoro ja kohtuullisen paljon erinäköisiä kotihommia. Pari iltaa on mennyt ihan kotona chillaillessa. 

LotR Extended marathon ja asianmukaiset eväät.

Katselin tuossa yhden sarjan pois päiväjärjestyksestä taasen. Tällä kertaa vuorossa oli jälleen yksi Netflix Original, Sense8. Kahdentoista jakson tuotantokausi, viime vuonna julkaistu. Sen enempää sen hyvin moniulotteiseen synopsikseen menemättä, on kyseessä lopulta puhtaan psykologinen sarja, joka rakentuu uskomattoman kärsivällisesti henkilöhahmojen sielunmaiseman varaan. Päähahmoja on myös peräti kahdeksan, joten aivan tyypillinen sarja ei ole. Aivan joka elementille en lämmennyt, mutta hienoa nähdä perinpohjaista hahmonrakennusta ja moniulotteisuutta näennäisen vähätapahtumaisessa sarjassa. Netflix selvästi takoo rahaa kun uskaltavat ottaa pienimuotoisia riskejäkin tuotannossaan, tämä sarja ei tosiaan ole kaikille. Nyt onkin sitten tarkoitus pysytellä poissa sarjojen katselusta niin kauan että kaikki kevään koulutyöt on tehty, eli pari kuukautta.

Muutaman leffan katselin myös, ja tuo Hateful Eight ansaitsee kyllä kehut. Tarantinon edellinen, Django, ei ollu hirveän vahvasti mieleeni – elokuvana okei, Tarantinoksi luultavasti surkein. Siksipä en hirveästi uutukaiselta odottanut, mutta niin se vain iski todella puun takaa ja pääsi omalla Tarantino-listalla todella korkealle. Tarantino käyttää tässä juuri vahvuuksiaan, eikä lähde rönsyilemään niiden ulkopuolelle tai tavoittelemaan kuuta taivaalta. Selvästi hänen vahvin elementtinsä on dialogi, jota rakennetaan jopa lähestulkoon pitkäveteisen realistisesti ja näennäisen turhasti. Tämä luo kuitenkin syvän immersion ja – jälleen kerran – vahvat henkilöhahmot, jotka todella jäävät mieleen. Hahmojen omintakeisuus, värikkyys ja syvyys on rekursiivinen teema hänen tuotannossaan, ja Hateful on napakymppi tältäkin osin. Hahmojen kohtuullisena pysyvä määrä edesauttaa asiaa tietysti, kuten myös hyvin rajattu ympäristö. Monet ovat valittaneet elokuvan muuttuvan huonoksi erittäin spatiaalisesti rajoittuneen miljöönsä johdosta, mutta itse näen sen vain vahvuutena. Ei ole helppoa pitää katsojan mielenkiintoa yllä pienessä tilassa, ja paitsi yksityiskohtien myös tunnelmanluonnin merkitys korostuu. Kaiken sinetöi mahtava soundtrack, joka painottuu Ennio Morriconen tuotoksiin. Tiivistettynä, tunnelmaltaan ihka aito kympin Tarantino.

Hateful Eight yllätti erittäin positiivisesti.

Viime kerran aiheesta jatkaen, arkeni on todellakin ollut jo pitkään parempaa kuin luultavasti koskaan – en kiistä etteikö se olisi jo vuosikaudet ollut rutiinitasoltaan mielekästä, mutta viimeisen puolen vuoden sisällä se on ottanut silti selkeitä kehitysaskelia, viimeisimpänä nyt vuoden vaihduttua. Miksi puhun usein arjesta? Arki on ihmisen tyytyväisyyden, onnellisuuden ja mielekkääksi koetun elämän perusta. Ihminen ei voi elää vain viikonloppuja tai lomia varten, se on helppo tapa kuluttaa itsensä loppuun. Arki heijastelee ihmisen perimmäistä asennetta, maailmankuvaa ja tapaa tehdä asioita paljon paremmin kuin yksittäiset, kontekstin ulkopuolella olevat tapahtumat. Arki määrittelee, kuka olet ja mitä saat aikaiseksi elämässä. 
 
Mikä sitten on keskeistä hyvälle arjelle? Itsensä haastaminen ja suunnitelmallisuus. Mukavuusalueeltaan poistuminen on edellytys kehittymiselle, ja jatkuva itsensä haastaminen sekä elämän selkeä tavoitteellisuus ovat tae kehitykselle. Tuskin mikään tuottaa samaa tyydytystä kuin onnistunut, pitkäjänteinen itsensä ylittäminen missä tahansa asiassa. Siinä kohti kun alkuun vaikean tai haastavan, lähes ylitsepääsemättömältä tuntuvan asian huomaa sulautuneen osaksi normaalia arkea ilman että sitä enää tietoisesti ajattelee muita erityisemmin, voi todella olla tyytyväinen itseensä. Muistakaamme kuitenkin aina, että tyytyväisyys on kehityksen jarru: liian tyytyväinen ei saa olla, vaan aina portaalle kivuttuamme on luonnollista tähytä jo seuraavalle. Mitä korkeammalla tavoitteet ovat, sitä enemmän luultavasti saavutat, vaikka et aivan tavoitteeseesi asti yltäisikään. Aim high.
Merkittävää on myös kontrolli. Ihmiset jotka kokevat elämänsä epätyydyttäväksi eivät yleensä ole kontrollissa omasta elämästään, ja tämä johtuu usein myös aivan heistä itsestään. He ovat matkustajia, eivät kuskeja, siirtyen epämääräisesti asiasta toiseen ilman selkeää kontrollia saati suunnitelmallisuutta. Maailmankaikkeus ei kuitenkaan ole meille mitään velkaa. Jos elämässä jotakin haluaa saada aikaiseksi, se pitää itse tehdä – ei kukaan ole täällä ojentamassa meillä vapaalippuja mihinkään. Oli kyse pienestä tai suuresta asiasta, kannattaa se tehdä itse ja heti, niin varmasti myös tulee hoidetuksi. Kontrolli omasta elämästä takaa myös edellytykset suunnitelmalliselle toiminnalle ja aiemmin mainittuun sitoakseni, kehittymiselle. Järjestelmällisyyttä ei voi olla ilman määrätietoisuutta ja ohjien omissa käsissä pitämistä, ja ilman järjestelmällisyyttä ei voi saada pitkän tähtäimen tuloksia.


Oma osuutensa on myös ihmisillä ympärillä, kuten olen aiemminkin todennut. Sosiaalisen verkoston monipuolisuus ja laajuus on varmasti omalla kohdallani keskeinen tekijä arjen mielekkyyteen. Ihmissuhteet myös leikkaavat muille osa-alueille, laajentaen näin vaikutusaluettaan ja korostaen merkitystään entisestään. Monet harrastukset ovat jaettuja ystävien kanssa, kuten vaikka treenikin. Hyvän arjen, kuten kaiken muunkin, perimmäiseksi dogmaksi voisi nostaa tasapainon. Kun elämän osa-alueet ovat tasapainossa keskenään, on onnellisuus ja mielekkyys vakaalla pohjalla. Luonnollisesti lyhyen välin aikaotannalla tasapainossa esiintyy varianssia, mutta kun isossa kuvassa aktiviteetit jakautuvat toimijalle itselleen ihanteellisimmalla tavalla, on arki kokonaisvaltaisen mielekästä. Omalla kohdallani opiskelu (/älyllinen tekeminen, dokumentit yms.), treeni, sosiaalinen elämä, harrastukset (mm. ampuminen), vapaa-ajan projektit (mm. maalaus), terveys (ruokavalio, uni) sekä rentoutuminenkin (mm. musiikki) ovat olleet enemmän tai vähemmän puolivuotisen ajanjakson optimaalisessa balanssissa, ja niihin kaikkiin liittyy selkeää tavoittellisuutta.

Toinen asia mitä tässä olen miettinyt on opiskelu Suomessa metatasolla. Olen omaksunut tässä opintovuosien, varsinkin menossaolevan, varrella asenteen, että opiskelu on oikeastaan aikamoista luksusta – se on X-vuotinen ajanjakso, jolloin ei oikeasti tarvitse stressata asioista. Vasta opiskelun loputtua alkaa “oikea aikuisten elämä”, jolloin haasteita tulee eri tavalla ulkopuolelta. On tajuttoman onnekasta paitsi saada opiskella ilmaiseksi, myös saada rahaa siitä, kuten myös tulonsiirtoa tulevaisuuden itseltä korottoman lainan muodossa sekä lukuisia subventointeja mm. asunnon, ruokailun ja liikunnan muodossa. En kannata laajan skaalan leikkauksia yliopistoilta, mutta onhan tässä nyt hiukan varaa saksiakin. Johtuneeko nykyisestä taloustilanteesta vai luontaisesta realismista, mutta en osaa odottaa valmistumisen jälkeen suoraan omalle alalle työelämään pääsyä. Luonnollisesti siihen pyrin ja se on tavoitteeni, mutta olen valmis menemään vaikka asiakaspalveluun maisterin papereilla jos niikseen tulee. En olisi tyytyväinen enkä tavoitteessani, mutta en näe sitä väliaikaisratkaisuna ongelmana. Helpon ja ilmaisen opiskelun jälkeen en voi odottaa realistisesti, että kaupan päälle minulle vielä ojennetaan työpaikka hopeatarjottimella. 
 
Aiheesta jatkaen, kyseenalaistan myös ihmisten palkkahaaveita. Voi olla että ajattelen naiivisti, mutta tietyn monituhantisen kuukausitulon ylittäminen ei ole mielestäni mitenkään tarpeellista ihmiselle. Luonnollisesti perheen perustaminen vaatii uudenlaisia resursseja, mutta oletusarvoisesti ihminen voi itse määrätä milloin kyseisen prosessin toteuttaa, joten siihen ehtii valmistautua taloudellisilta edellytyksiltä. Valmistumisen jälkeen on turha odottaa mitään korkeapalkkaisia töitä, mutta mihinkä niitä tarvitsisikaan? Muutenkin monilla nuorilla joiden kanssa vuosien varrella olen puhunut on ihmeellinen käsitys tai haave siitä, millaisia palkkoja he haluavat. Ikään kuin tulotaso olisi itseisarvoisesti hyvän elämän pohja. Suomalaiselle riittävä tulotaso – kohtuulinen asuminen, perushyvät ruoat, laskut ja harrastukset, matka tai pari vuodessa, pientä ekstraa – ei todellakaan vaadi huimia summia, jollei elätä itsensä ohella muita ihmisiä. On perinpohjaisesti tutkittu fakta, että varallisuuden kasvaessa onnellisuus kasvaa vain tiettyyn pisteeseen asti, jossa perustarpeet saadaan saumattomasti täytettyä – tuon jälkeen sillä ei ole kuin hyvin lyhytaikaista vaikutusta. Ongelmia tietysti tulee, jos ei osaa budjetoida menojaan tai – ta-daa – kontrolloida rahankäyttöään. Summa summarum, tulevaisuudennäkymäni eivät ole ruusunhohtoiset tai utopistiset, mutta en toisaalta odota, vaadi tai edellytä sellaisia, ja suhtaudun luottamuksella omaan kyvykkyyteeni ylläpitää mitä mahtavinta elämää opiskelun jälkeenkin.

Ajattelin tähän helmikuiseen pimeyteen jakaa muutaman glorious linkin tuomaan valoa itse kullekin. Kaksi youtubettajaa joita seuraan aktiivisesti: the Golden One ja TheGlucoseNetwork, sekä mieltäylentävä The Iron Pill.

Tammikuun Sibeliuksien jälkeen siirryin Tchaikovskyn pariin. Kattavasta tuotannosta ei ole kuin palanen saatu raapaistua, mutta kovassa kuuntelussa on ollut. Ehkä eniten tähän asti olen tykästynyt Snow Maiden-oopperan sävellykseen. Tuosta linkkiä: