tiistai 31. toukokuuta 2016

Irlanti 2 / 2


Millaista itse matkustaminen käytännössä tällä kertaa oli? Todella kokemisen arvoista ainakin. Matkustin sekä ensi kertaa yksin, että toista kertaa reppureissaajana. Ensimmäistä kertaa varsinaisesti kiersin ison tukun hostelleja.

Täydellinen yksinolo on ajoittain haastavaa. Silti suosittelen sitä kaikille, ja varsinkin siksi. Tekee hyvää olla vain itsensä kanssa, siinä ehtii ja joutuu käsittelemään ajatuksiaan & elämäänsä. Yksin matkustaminen pakottaa myös olemaan kontaktissa muihin ihmisiin ja tutustumaan, mutta samalla siinä saa olla yksin ratkaisujensa kanssa ja mikään ei velvoita mihinkään. Saat päättää asioista aivan rauhassa, ja jos nyt kaipaat seuraa niin sitä varmasti löytyy aina. Itse kuljin aika lailla omia teitäni, mutta reilun tusinan verran sellaisia tuttavuuksia kertyi reissulta kenen kanssa juttelin ainakin tunnin verran. Ihmisiä eri puolilta maailmaa ja laidasta laitaan, jossei muuta niin onhan tuo aina avartavaa keskustella aivan erilaisista lähtökohdista tulevien ihmisten kanssa. Ehkä mielenkiintoisin kaveri oli keski-ikäinen paikallisopas, joka oli raksahommat lopettanut talouskriisiin ja siirtynyt harrastepohjalta pikkukylän turistioppaaksi ja nukkui samassa huoneessa Cashelissa. Oli hyvin perillä niin historiasta kuin taloudestakin. Jenkeissä syntynyt israelilaiskoodaaja / intohimoinen lätkäfani oli myös hieno löytö. Suomalaisia en onneksi nähnyt kuin ihan muutaman hassun, ja vain yhden kanssa juttelin koko matkalla. Ranskalaisia on hirveät määrät liikkeellä, kunnon virus, joka paikasta löytyi. Toisinaan tuntui että puhuin enemmän ranskaa kuin englantia matkan aikana. Kielitaito on myös yksi asia mille yksin matkustamisella on erittäin positiivinen vaikutus. Yksin ollessasi et voi vain puhua suomea kaverin kanssa, vaan kaikki interaktio tehdään vieraalla kielellä, oli se sitten omalla kohdallani englanti tai ranska. Kummatkin ovat hyvällä, ellen sanoisi jopa erinomaisella tasolla, mutta elävän kielen käyttöä ei kotona tule harjoitettua valitettavasti juurikaan. Tämän kolmiviikkoisen jälkeen kumpikin luistaa taas hienosti. Ranskantaito ei ole yllätys, mutta englantini sujuvuus oli mukava huomata. Irlannin kaksikielisyys ei juurikaan haittaa matkailijaa, kadunnimet yms ovat toki kahdella kielellä mutta ei tullut missään päin vastaan väkeä joka ei osaisi (tai suostuisi puhumaan) englantia. Suomessahan noita kyllä on tullut vastaan, ihmisiä joilta sujuu vain ruotsi.

Dorm-elämälle antaisin varovaisen plussan. Hostellielämässä ei sinänsä ole mitään vikaa, vaikka tietysti kolmen viikon jälkeen oma sänky tuntuu loistavalta. Muutamassa paikassa ihmiset eivät osanneet käyttäytyä, ja yksi oli niin ahdas että melkein häiritsi, mutta olen sen verta suurpiirteinen että majoitus kuin majoitus passaa, jos se vain on hintaan suhteutettu oikein. Aivan varmasti tulen vastedeskin tekemään näin, vaikka oman rauhan puute isoissa paikoissa vaivana, ei muuten. Jokusen kerran sain olla isossa huoneessa aivan yksin, toukokuu on vielä sen verran off-seasonia että matkailijoita ei isojen keskusten ulkopuolella aivan mielettömästi ollut. Toisaalta muutamassa paikassa huoneet olivat aivan tukossa, ja nuo olivatkin ne hiukan heikommin nukutut yöt. Juurikin mainitsemani käytöstavat vaikuttavat tähän paljon, on todella ihmeellistä ettei joillakin (= ranskalaiset ja jenkit) ole käsitystä siitä että ei ole esim. ok keskustella ääneen kello kolme yöllä palattua majoitukseen, tai pistää valoja päälle yöllä huoneeseen tullessa. Kuuluu kuitenkin asiaan, ei näitä voi välttää ja tosiaan pikkujuttuja jos ei jatkuvasti toistu. Hostellien tasoskaala on kyllä huima hinnasta huolimatta, kaikki majoitukseni olivat välillä 12 – 20e / yö, ja silti parhaan ja huonoimman ero oli kuin yö ja päivä. Huonoimmat kolme olivat sen luokan lääviä että mietin joskohan täyttäisivät hygieniastandardit Suomessa, parhaat olivat sellaisia missä voisin asua vuoden. En ole luksuksen perään, joten kaikki toimii. Toimiva wifi ja sänky joka ei ole pahvista tehty niin olen tyytyväinen. Maaseudulla nämäkään eivät olisi niin justiinsa.

Nukkuminen ja syöminen ovat kaksi hyvin keskeistä asiaa elämässä ylipäätänsä, ja reissussakin niillä on iso osansa. Olin erittäin tyytyväinen unirytmiini, joka oli jotakuinkin nukkumassa 23-00 ja hereillä 07-08 – sama mihin olen itseni optimoinut kotonakin. Kun ei yöelämässä rymyä niin sopii loistavasti. Aikaisin herääminen ja rauhalliset aamut sekä parhaimmillaan ennen muita matkailijoita kohteilla on todella palkitsevaa. Erityisenä esimerkkinä mainittakoon tuo Croagh Patrick, joka on melko tukossa normisti, mutta jossa sain aikaisen siirtymän vuoksi olla jopa hetken yksin. Unen laatu ei todellakaan ollut täydellistä aina, mutta nopeasti tuo matkauupumus tekee sen että kun pää tyynyyn uppoaa tulee unikin parissa minuutissa. Syöminen puolestaan on aina haaste matkalla, sekä rahankäytön että laadun osalta. Tällä kertaa onnistuin hyvin kummassakin. Tein itse suurimman osan ruoastani, ja näin ollen pääsin sekä halvalla että pystyin ylläpitämään edes jossakin määrin melko tiukkaa ruokavaliotani. En tosiaan aseta sille samoja standardeja kuin kotona (= about täysvegaani), mutta yllättävänkin hyvin tuon lähellä pysyttiin. Irlantihan on hyvin voimakkaasti perinteinen lihaa ja maitotuotteita-maa, joten jos ei itse ruokiaan tekisi, olisi vaihtoehdot vähissä. Aamupalat hostelleilla tosin olivat aina muroja ja valkoista paahtoleipää hillolla, ei tosiaan mitään suurta ravitsemusta. Omat eväät näitä tukemaan niin kyllähän ne meni.

Entä ajankäyttöni? Matkustaminen vei monena päivänä aamupäivän, ja yleensä iltapäivä meni nähdessä sitä mitä missäkin oli nähtävää, mutta illat olivat “vapaita”. Olusella kävin sen muutaman kerran mitä oli seuraa. Irlannin oluttuotanto on äärimmäisen laadukas, joten alan hartaammat harrastajat noita voisi imuroida joka ilta. Raha ja ennen kaikkea terveellisyys estivät tämän itseltäni, ei se niin mahtavaa ole että sitä usein tarvitsi. Lähinnä vietin aikani satunnaisesti ihmisten kanssa keskustellessa, ja enimmäkseen läppärillä – päivittäin 100-400 kuvaa kuvanneena noiden läpikäynti, lajittelu, hienosäätö ja Flickriin uppiminen veivät jo reilusti aikaa. Luin 1400s kirjallisuutta, joka tosin meni enimmäkseen busseissa. Kuuntelin musiikkia (Primordialin kuunteleminen Irlannissa oli vähintäänkin jees) ja katselin pari leffaakin. Ylläpidin matkapäiväkirjoja ja usein myös katselin valmiiksi seuraavan kohteen suunnitelmia, harvoin sitä paikan päällä tuli vasta päätettyä mitä tekisi. Hesarin lukaisin yleensä aamuisin. Lopuksi sellainen todellinen nollausaktiviteetti oli lätkä, NHL:n pudotuspelit ovat edelleen käynnissä ja nyt kun aikaa oli niin olen taas paremmin kartalla lätkämaailmasta kuin koko talven aikana. Joka ilta tuli luettua uutiset ja forumit läpi perinpohjaisesti.

Miten sitten toimi paikan vaihtaminen usein? Matkustuksen osalta ei minkäänlaista moittimista. Bus Eireann on luotettava ja toimiva firma, vaikka nettisivu onkin täysi susi ja bussit järjestään 10min myöhässä. Itse bussit ovat kuitenkin mukavia, kuskit päteviä ja matkat taittuvat leppoisasti. Jopa Express-vuoroilla reitit ovat jo itsessään näkemisen arvoisia, on tuo sen verta kaunis maa. Kaikki 32 maakuntaa ovat myös hyvinkin erilaisia, ja se tuossa olikin hienoa – ei ollut kahta samanlaista bussimatkaa. Liput saa asemalta tai kuskilta hyvin, vaikka itse yleensä ostinkin netistä valmiiksi ja näytin vain e-lipun – tuo on pari euroa halvempaa usein.
Paikanvaihto sitten itse kohteissa vietetyn ajan osalta on kaksipiippuinen juttu. Perfektionistin vikaa kun minusta löytyy, haluaisin kääntää jokaisen kiven jokaisesta paikasta, käydä jokaisen puolivillaisenkin nähtävyyden perinpohjaisesti läpi ja tarkastaa jokaisen museon. Tämä ei kuitenkaan ole millään tasolla realistista, ellei kyseessä ole spesifi kaupunkiloma hillityn kokoisessa kohteessa. Sitä ei yksinkertaisesti jaksa myöskään, vaikka näin mielikuvissaan ajattelisi ja jotenkin mukamas ehtisi. Johonkin on vedettävä raja, ja jonkunasteinen “läpijuoksu” on väistämätöntä. Osassa paikoista olisin voinut olla selvästi pidempään, osassa yksi tai kaksi yötä oli selvä maksimi. Ennakkoon tehdyistä ratkaisuista en nyt muuttaisi kuin yhden tai kaksi, ja toisaalta niidenkin osalta voin nyt sanoa nuo paikat nähneeni. On nimittäin hienoa nähdä ja kokea omin silmin peräti kymmenen eri asutuskeskusta yhden reissun aikana. Se oli keskeisin tavoitteeni tälle matkalle, nähdä Irlannin eri alueet ja nurkat muodostaakseni kokonaiskuvan maasta. Vain Lounais-Irlanti, Kerry ja Dinglen niemimaa, jäi näkemättä, ja niille luultavasti jossakin kohti teen spesifin reissun. Joka paikassa olisi ollut enemmän nähtävää kuin mitä näin, joissakin enemmän joissakin vähemmän, mutta näin lopulta hurjan määrän asioita. On myös kylmä fakta, että tarpeeksi kauan tien päällä olleena kaikkeen turtuu, ja hienoinkaan nähtävyys ei ole yhtä vaikuttava kun ne matkan ensimmäiset. Ihmismielellä on rajallinen kapasiteetti ottaa uutta informaatiota vastaan, ja uudessa kaupungissa lähes päivittäin olleena tuon huomasi varsin konkreettisesti. Yhtä kaikki, siirtymien viemästä ajasta ja rahasta huolimatta kokemisen arvoinen matkustustapa, joskin ensi kerralla Irlannissa pysyttelen rajatummalla alueella.

Anglosaksinen kulttuuri on kyllä luultavasti suosikkini ulkomaisista, kotimaan vertaamisessa muihin olen jäävi – kotimaa on kotimaa. Irlannissa tuohon sekoittuu vielä omintakeisesti tuo kelttiläinen kulttuuri – vaikka sanan väärinkäyttöä harrastetaankin – luoden jotain hienoa ja omaa. Anglosaksinen kulttuuri on tuottanut todella paljon länsimaiden osalta merkittävää taidetta ja viihdettä kaikissa muodoissaan, ja nimenomaan brittikulttuurissa on jotakin sielunmaisemaani vetoavaa. Lontoo ei kiehdo pätkän vertaa, mutta tiedän että Englannin maaseutu tarjoaisi paljon itseäni miellyttäviä paikkoja, Skotlannista puhumattakaan. Irlannin vihreyden ja joka paikkaa täplittävien raunioiden sekä käsinkosketeltavan historian keskellä en myöskään lainkaan ihmettele, miksi ikonisimmat fantasiakirjailijamme Tolkienin johdolla ovat brittejä. Nimenomaan tolkienmainen vanhan liiton fantasia on läsnä Irlannissa, sen päättymättömissä metsissä, rantakallioissa ja raunioissa. Helppo huomata mistä inspiraatio on tullut. Verratkaapa vaikka Robert E. Howardiin (jenkki), niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Irlannin vihreys on myös aivan huumaavaa, jopa urbaanissa ympäristössä luonto dominoi ja puskee läpi kaikkialta. Oli sitten luonnontilassa oleva metsä tai kaupungin hoidettu puisto, Irlannin flora on jopa Suomea kokonaisvaltaisempaa. Maan luonto on todella erikoinen siinä mielessä että sää on hyvin suomenkaltainen, reissuni aikana lämpötilat olivat itse asiassa kotimaata alhaisemmat koko ajan, mutta kaikki on niin uskomattoman vihreää. Kaikkialla. Vain Donegalin vuoristoseudut ovat karumpia. Kai se on sitten se jatkuva sade mikä tuon tekee. Sateiden osalta kävikin hyvä tuuri, sillä vain kahtena päivänä koko matkalla satoi – maassa joka on tunnettu sateistaan. Eipä voi valittaa.

Loppuun todettakoon, että matkan pituus oli aikalailla juuri sopiva tämmöiseksi pidemmäksi matkaksi. Yhteen tai kahteen paikkaan tuo olisi aivan liian kauan, ellei kyseessä ole maaseutu ja hallussa kulkuväline jolla pääsee liikkumaan nopeasti (auto). Tämän pohjalta en usko että lähden ikinä mitään näitä kuuden kuukauden Aasian valloituksia harjoittamaan, ei sillä että muutenkaan olisi ollut mielessä. Kuukauden tai pari pystyisin olemaan tien päällä ilman isompia ongelmia, mutta jossakin kohti paluu tukikohtaan on oleellinen. Nyt näin toukokuun on the road olleena on tervetullutta viettää kesäkuu aivan kotosalla ilman mitään elämää suurempia suunnitelmia, nauttien kotimaan kesästä ja velvollisuusvapaasta elämästä ennen kuin ulkomaat heinäkuussa taas kutsuvat.

I and Pangur Ban my cat
'Tis a like task we are at:
Hunting mice is his delight,
Hunting words I sit all night.

Better far than praise of men
'Tis to sit with book and pen
Pangur bears me no ill will
He too plies his simple skill.

Irlanti 1 / 2


Kahdeksantoista päivää Irlannissa yksin takana. Paljon ehtii tuossa ajassa ajatella, ja välillä ihan olemaan täysin ajattelemattakin mitään. Kävin läpi kymmenen eri lokaatiota, kasoittain nähtävyyksiä ja museoita, sopivissa määrin sekoituksen kaupunkeja, kyliä ja maaseutua, kulttuuria, museoita ja reppureissaajan arkea, hostelleja ja ihmisiä laidasta laitaan, suuren määrän bussikilometrejä ja jokusen junallakin, hellettä ja sadetta, pari olutta, muutaman tuhatta valokuvaa. Olisi mahdottomuus tiivistää kaikki olennainen tämän pituisesta matkasta teksin muotoon, enkä edes sitä yritä. Käyn tässä kirjoituksessa läpi kuitenkin paikat missä kävin ja jotakin keskeistä niistä kaikista, oli se sitten nähtävyyksiä tai tunnelmaa. Seuraavassa kirjoituksessa mietin matkustamista, backpackingia ja Irlantia yleisesti kokemuksena.

Rinkka selässä Sligon asemalla.

Matka alkoi ja loppui Dublinista, missä vietin yhteensä viisi yötä. Olin kaupungissa aiemmin ollut, vuonna 2009, joten se oli joltain osin tuttu. Keskityinkin siis lähinnä muutamaan itselleni todella merkittävään kohteeseen: matkan alussa Trinity College ja Book of Kells, Chester Beautty Library, St. Patrick's Cathedral sekä päiväretki Glendaloughiin, Wicklow-vuoristossa sijaitsevaan entiseen luostarikylään.

Pelkästään Trinity College yksinään oli aivan älytön. Historian siipien havinaa on toki Helsingin Yliopistollakin, mutta ei aivan samassa mittaluokassa – Trinity on perustettu 1592, ja siellä on opiskellut luonnollisesti hyytävä litania suurnimiä. Itselleni eniten hyminää herättivät sellaiset nimet kuin Jonathan Swift, Edmund Burke, Oscar Wilde ja Bram Stoker. Tasaisine nurmikkoineen, suurine puineen ja vuosisatoja vanhoine rakennuksineen kampus on todella idyllinen, ja se siinä parhaiten vetosikin hajanaiseen HY:oon verrattuna. Book of Kellsin näyttelyä varten tuonne kuitenkin tulin, ja se jos jokin kannatti. Koko akateeminen tutkimukseni perustuu Irlannin varhaiskeskiajan kirkonkirjoihin, joten kai nyt niistä suurin ja kaunein täytyi nähdä. Näyttelyssä esiteltiin nimenomaan Irlannin luostarilaitoksen kirjallisia tuotoksia, mikä oli toki hyvin mielenkiintoista ja lisäksi erinomaisesti toteutettua, kaunista grafiikkaa ja selkeitä havainnolistuksia. Kellsin yksityiskohdat ovat aivan uskomattoman hienoa työtä, ja niitä kelpasi kyllä katsella suurennettuna seinillä. Oli vain jokseenkin hilpeää, että olisin osannut täydentää joka ikisen esittelytekstin ja läpyskän koko näyttelystä, niin syvällä oltiin omassa tutkimuskohteessani. Melko suuri kokemus siis, päästä paikan päälle oman aiheensa pariin. Hienointa oli kuitenkin päästä näkemään lopulta itse alkuperäiskirjasta kaksi osaa. Eihän niitä hipelöimään päässyt, mutta pelkästään noin ikonisen teoksen näkeminen oli suuri kokemus.

Luulin että tämä olisi ollut se juttu, mutta mitä vielä – kävelin portaat yläkertaan ja löysin itseni Old Librarysta, tai Long Hallista, joka löi kuin halolla naamaan. Tuo halli tiivisti niin paljon itselleni merkityksellistä yhteen huoneeseen, että kokemus oli lähestulkoon spirituaalinen – kulttuuri, historia, säilyvyys ja jatkuvuus, sivistys, anglosaksinen perinne, kirjastomaailma ja kirjallisuus. Koko sali oli tietysti reunustettu rintapatsailla, toisella puolella kulki antiikin suurnimet ja toisella Brittein saariston älyköt. Suuri ja mahtava sali täynnä kirjoja katosta kattoon. Yksikään kuva ei tee oikeutusta tuolle kokemukselle. Paras kirjasto mitä olen koskaan nähnyt.

Dublinin linnan yhteydessä toimiva Chester Beatty Library on luultavasti maailman suurimman yksityiskirjaston, Sir Alfred Chester Beattyn kirjaston, pohjalta 1950 perustettu museo. Kaveri on omistanut niin hyytävän määrän kirjallista taidetta ympäri maailman, että hänellä oli mm. oma täyspäiväinen kirjastonhoitaja. Näyttelyssä oli esillä taidetta laajalti Aasian joka nurkasta, oma näyttely Islamista, sekä itseäni tietysti eniten lämmittänyt eurooppalainen osio, jossa mentiin syvälle keskiajan uumeniin asti. Näyttävää ja lisäksi ilmaista. Vaikka keräilyluonteestani koko ajan tietoisesti luovunkin, ovat näin mittavat kokoelmat jo kulttuurihistoriallisesti merkittäviä. Myös kirjaston viereinen piha-aukio, Dubh Linn Garden, on hieno ja näkemisen / kokemisen arvoinen.

Pyhän Patrikin Katedraali on kanssa aivan must-see-osastoa, vaikka katolisen perinteen maassa kauniita kirkollisia rakennuksia joka kulmassa tuntuukin olevan. Lisälumoa tuottaa jälleen naurettavan hyvin hoidettu kattava puistoalue, St. Patrick's Park. Jokainen seinä oli täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia läpysköjä, muistokiviä ja patsaita, hautamonumentteja sun muuta. Muun muassa Jonathan Swift rakastettunsa kanssa on haudattu tuonne. Hieno, vaikuttava, ehdottomasti näkemisen arvoinen, ja viimeisimpänä nuo lasimaalaukset – ainoastaan Prahan St. Vitus näkemistäni pystyy kilpailemaan näiden kanssa, enkä siitäkään ole ihan varma.

Old Library oli todella vaikuttava.

Pyhän Patrikin katedraalin lasimaalaukset samoin.

Glendalough puolestaan sitten ei ehkä aivan vastannut odotuksia. Rauniot olivat vähäisempiä kuin odotin, ja tuo paikan tuntomerkki eli kapea torni on varsin vaisu. Hautausmaa oli kuitenkin hieno koko laajuudessaan, ja ei noita keskiaikaisia noinkaan hyvin säilyneitä paikkoja montaa ole, joten kaikesta huolimatta selvästi näkemisen arvoinen. Käytin paljolti ajan tuolla Wicklow National Parkissa, joka alkaa alueen reunalta. Komeaa kansallispuistoa ja kaksi järveäkin tuossa. Wicklowin vuoristoon olisi hieno mennä vaeltamaan ja telttailemaan joskus ajan kanssa.

Dublinin jälkeen teki todella hyvää päästä maaseudulle, ja Cashel oli jopa vastoin odotuksiani ihan mahtava paikka. Asukkaitahan tuolla ei ole kuin kolmisen tuhatta, mutta aito maalaistunnelma sitäkin vankempi. Hostelli oli myös yksi reissun parhaita, kodikas ja rauhallinen. Paikka on tunnettu Rock of Cashelista, lähemmäs muutaman tuhatta vuotta vanhasta linnoituksestaan. Linnoituksen rauniot ovat vaikuttavat, positio on todella hyvä kukkulan päällä mistä näkee kauas joka suuntaan. Mainitsen kandissani niin Cashelin kuin aluetta hallinneen Eoganachta-heimon, joten oli hieno kokemus päästä paikan päälle. Cashelista löytyi yllättäen myös vanhan sistersiläisluostari, Hore Abbey, jonka rauniot olivat mitä parhaimmasta päästä, ja mikä parasta keskellä niittyjen hiljaisuutta missä sai olla yksin enimmäkseen. Matkan parhaita aamuja oli tuon luostarin raunioiden seassa vaeltelu. Maaseutu parhaimmillaan.

Cork tarkoitti paluuta urbaaniin ympäristöön. Kyseinen kaupunki on Irlannin toisiksi suurin, ja siellä on mm. varsin elinvoimainen yliopisto. Kaupungista itsessään voisi mainita English Marketin, kotimaan esimerkkeihin verrattuna Hakaniemen halli potenssiin kaksi ja vuosisatoja vanha. St. Finn Barre's Cathedral on vain muutaman sataa vuotta vanha, mutta erikoinen ja hieno katedraali, jossa aivan kaikki on yhden ja saman arkkitehdin käsialaa. Se on sekoitus varsin erilaisia tyylejä, ja perehtymisen arvoinen. Corkissa on, varmasti osin opiskelevan nuorison johdosta, vireä yöelämä, ja Belfastin ohella ainoa paikka jossa ulkona kävinkin. Jos illanvietot ovat se juttu, on Cork korkealla suosituslistalla. Corkin isoin juttu itselleni oli Blarney Castle, kymmenisen kilometriä kaupungista sijaitseva linna puutarhoineen. Koko alue on niin massiivinen etten edes yrittänyt sitä käydä läpi, vaikka monen monta tuntia tuonne upposikin. Retroperspektiivistä lopulta reissun parhaita paikkoja. Itse linna on toki komea ja hyvin säilynyt – immersio oli vahva – ja Blarney Stonen suuteleminen hauska juttu, mutta nuo puutarhat siitä tekivät vaikuttavan kokemuksen. Mitä erilaisinta metsää ja puutarhaa kilometrikaupalla, siellä oli mukava samota. Alue on niin laaja että turistikohteesta huolimatta sai olla yksin melko pitkälti. Aika ehdoton kohde Corkin seudulla pyöriville.


Hore Abbey Cashelissa oli komea...

... ja Corkin Blarney Castle erityisen hyvin säilynyt linna.

Limerick on asutukseltaan sitten kolmanneksi suurin kohde, mutta harva suosittelee sitä matkailijalle – käytyäni ymmärrän kyllä miksi. Kaupunki elää lähinnä teollisuudella, eikä ole painottunut missään määrin turismiin tai nuorisoon, tai juuri mihinkään mielenkiintoiseen ylipäätänsä. Se on myös niitä harvoja urbaaneja alueita koko maassa, jonka väliluku ei ole juuri viime aikoina kasvanut. Shannon-joki on komea näky itsessään, ja perustuksiltaan tuhatvuotinen King John's Castle näyttelyineen laadukas kohde, mutta ilmankin olisi pärjännyt. Chester Beattyn kaltaisessa, mutta huomattavasti pienemmässä yksityiskokoelmassa Hunt Museumissa pääsi sentään näkemään Picassoa ja J.B. Yeatsia omin silmin. Hiukan viileätunnelmainen ja etäinen kaupunki. Ei oikein syytä käydä kuin ohimennen.

Galway olikin sitten todellinen vastakohta Limerickille. En tiedä tohtiiko tuota edes kaupungiksi kutsua, mutta Galway on todella lämminhenkinen, positiivisella tavalla vilkas ja eloisa rantakylä, jolla on silläkin pitkä historia ja perinteet. Ensimmäistä kertaa matkallani näin myös meren Galwayssa – Dublin, Cork ja Limerick ovat kaikki pääasialliselta asutukseltaan jokusen kilometrin sisämaassa, eivätkä niiden satamat ole mikään nähtävyys. Galway jos joku oli pikkukaupunki missä voisi vain hengailla hyvän tunnelman voimin. Paljoa nähtäväähän tuolla ei sinänsä ole, mutta kodikkain paikka kaupungeista selvästi. Kävin heittämässä pitkän kävelylenkin South Parkissa, jossa tein ensikosketukseni pitkään aikaan Atlantin valtamereen. Kävelin myös Mutton Islandille, majakkasaari joka on suljettu, mutta tuo kilometrin pituinen silta on jo itsessään kokemus, varsinkin sateisella puolimyrskyisellä kelillä. Ei sade haitannut tuolla ollessa pätkääkään.

Aran Islands, ja tarkemmin Inishmore, oli ennakkoon reissun kohokohta, eikä se kyllä pettänytkään. Vain kahdeksansadan asukkaan saari on rikas niin luontonsa kuin historiansa osalta, ja siihen kannattaa tutustua ajan kanssa. Myös nuo kaksi muuta saarta pitää joskus elämässä käydä läpi. Inishmoren kohdalla oli tähdet oikeassa asennossa, kun sää oli täydellinen kesäpäivä, ja vuokrasinkin fillarin jotta pääsin käymään koko saaren läpi. 31Km kertyi polkemista, josta osa todellista maastoajoa, hieno päivä oli. Dun Aonghasa on saaren tunnetuin nähtävyys, pari vuosituhatta vanha linnake jonka toinen reuna on pystysuora pudotus Atlanttiin – aika vaikuttavaa siinä reunalla oleilla. Hieno paikka upeilla näkymillä. Saaren länsikärki oli myös worth visiting. Tuonne harva jaksaa mennä, joten sai olla rauhassa kun vain jaksoi polkea. Tie loppuu käytännössä suoraan mereen, josta eteenpäin ei sitten muuta olekaan kuin merta Amerikkaan asti. Itäpäädyssä Teampall Bhean'in on Irlannin pienin kirkko, muutaman neliömetrin raunio 400-luvulta, hienolla paikalla taas kukkuloiden päällä. Kilmurvey Beach on ihan oikeaoppinen hiekkaranta turkoosine vesineen. Kesähelteillä varmaan saaren suosituin paikka. Mainittakoon myös, että näin ensimmäisen kerran elämässäni vihdoin ja viimein ei-vangittuja hylkeitä kunnolla. Irlanninhylkeillä on vakiospotti saaren pohjoisrannikolla, jossa ne tyytyväisenä oleilevat. Pitkään ollut toiveissa nähdä näitä, joten hieno kokemus tämäkin.

Dun Aonghasa ja äkkijyrkkä pudotus Atlanttiin.

Aran-saarista suurin, Inish Mor kannattaa kokea fillarilla.

Matka jatkui länsirannikkoa ylöspäin, Westportin rauhalliseen kylään. Cashelin ohella paras majoitus, ihan huippu pikkuhostelli, ja ennen kaikkea hyväntuulinen kylä. Siisti, mukava, suorastaan idyllinen maalaiskylä. Paikallinen ykkösnähtävyys on Croagh Patrick, Irlannin pyhä vuori, jossa itse Pyhän Patrikin sanotaan olevan haudattu. Itsekin tuon takia olin paikalle tullut, ja kävin kiipeämässä tuon 800m nousun. Kyllä siinä useampi tunti meni, mutta maisemat ovat aina tietysti sen mukaiset. Ajoitin itseni myös täydellisesti, kun sain olla jonkun aikaa jopa yksin huipulla. Suosittu kohde, heinäkuun lopulla olevaan pyhiinvaellukseen vuorelle osallistuu jopa 25 000 henkeä yhdessä päivässä. Muuten Westportissa lähinnä lepäilin maaseudun rauhassa, intensiivinen matkailu kantaa veronsa kyllä nopeasti väsymyksenä. Lätkän MM-finaalikin tuli tuolla ollessa, ja pitihän se katsella. Varsin positiiviset mielikuvat jäi tästä.

Seuraavana vuorossa oli reissun ainoa selvä huti, Sligo. Hilpeästä nimestä huolimatta paikka oli epämieluisa, ei yhtään iskenyt fiilikseltään, ei oikestaan mitään kunnollista nähtävää ilman autoa. Maakuntakeskus, pikkukaupunki ilman mitään sytyttävää. Hostellikin oli reissun selvästi huonoin. Liekö matkaväsymyskin painanut, kun lähinnä sitten nukuin ja katselin leffaa koko tuollaoloni ajan. Näitä sattuu ja kuuluu asiaan.

Matkan upeimman bussimatkan päätteeksi (Donegalin maakunnan läpi) siirryin Pohjois-Irlannin puolelle Derryyn (/ Londonderryyn). Kaikkiaan oikein mukava ja sopivan kompaktin kokoinen kaupunki rikkaalla joskin verisellä historialla, jossa ehti kuitenkin nähdä kaiken yhden päivän kävelykierroksella. Irlannin saaren ainoat kaupunginmuurit omistava vanha kaupunki sisältää paljon miellyttäviä vanhoja rakennuksia ja hyviä näkymiä, ja Free Derry-kaupunginosa modernia historiaa sylikaupalla. Tuolla jos jossakin historia näkyy katukuvassa, löytyy IRA-tägejä ja jos jonkinmoista muistolaattaa Bloody Sundayn uhreille. Näkemisen arvoista, myös muurit ja tykit ovat aina jees. Jotkut väittävät jopa saaren kauneimmaksi kaupungiksi, ja on tuossa ehkä jotain perää.

Pohjois-Irlannin keskus eli Belfast piti tietysti kokea myös. Sateet iskivät ensimmäisenä päivänäni, joten tutustumiseni jäi varsin lyhyeksi – todella yllättäneen Ulster Museumin ehdin kuitenkin kokea, kuten myös mukavan seesteisen Botanical Gardenin. Majoitus oli todellinen läävä, mutta saipahan ilman kiireitä lepäillä. Huonetoverini olivat myös mukavaa seuraa joten siinähän se aika kulki. Toisen päiväni vietin Giant's Causeway-turistibussikierroksella, ja tuo oli kyllä upea lokaatio. Osaa se luonto olla ihmeellistä. Tuonne kun pääsisi yksin pyörimään ilman ainuttakaan ihmistä paikalla. Bushmill's Distillery, maailman vanhin käytössä oleva viskivalmistamo (vuodelta 1608) sekä aivan lumoavan kaunis Carrick-a-reden pikkusaari ja riippusilta tuli myös nähtyä. Antrimin rannikko on muutenkin aivan huikean kaunista, ainakin tuollaisena kauniina kesäpäivänä. Turkoosia vettä ja valkoista hiekkaa.
Giant's Causeway.

Carrick-a-reden saari.

Matka päättyi tosiaan sinne mistä alkoikin, eli Dubliniin. Otin aika rennosti ja nautin lähinnä kesäkeleistä, St. Stephen's Greenillä tuli oleiltua. National Gallery oli mainitsemisen arvoinen ja nousi lopulta todella korkealle reissun kokemuslistalla, taidenäyttely jonne oli kerätty hieno määrä todellista taidetta. Näin ensi kertaa elämässäni Monet'n taulun livenä, kuten myös van Goghin. Renoir, Delacroix, Meissonier, Goya, Titian sekä upea Caravaggio olivat kaikki elämyksiä, ja kirsikkana kakun päälle kokoelman huipentasi da Vincin alkuperäismuistiinpanojen näyttely. Aivan mahtava paikka.

Kokoelma ottamistani kuvista selityksineen löytyy tästä linkistä.

torstai 12. toukokuuta 2016

Kevätlukukausi: done


Kevään opinnot olivat tänä vuonna varsin suora jatkumo syksystä pedagogisten opintojen rakenteen vuoksi, opinnot on tarkoitettu suoritettavaksi yhden vuoden bulkkina jossa ei joustovaraa juuri ole. Niinpä juna jatkoi kulkemistaan OKL:n parhaaksi katsomalla tavalla. Keväältä irtosi 36 pistettä, joten koko lukuvuosi tuotti 67 opintopistettä – vaatimattomin lukemani kolmen vuoden ajalta, mutta pedagogiset opinnot todella olivat sen verran kuluttavat etten tuosta juurikaan olisi pystynyt nostamaankaan. Opettajan pedagogiset opinnot on nyt kuitenkin kokonaisuudessaan myös aineopintojen osalta suoritettu, ja maisteroiduttuani olen pätevä peruskoulun ja lukion opettaja. Näin pölyn laskeuduttua voisi todeta vuoden olleen opintojen sisällön suhteen ihan siedettävä, mutta raastavaahan se usein oli. Vaikein lukuvuosi selvästi motivaation suhteen ainakin.

Kevään kurssit olivat syksyä selkeämpiä kokonaisuuksia, mikä oli mukavaa – nuo yhden-kahden pisteen pikkukurssit ovat epäkäytännöllisiä. Lukukausi alkoi heti tammikuussa neljän pisteen arvoisella soveltavalla harjoittelulla, pariviikkoisella jaksolla jonka saa suorittaa vapaavalintaisessa opetusalan laitoksessa. Sotamuseo oli oma lokaationi, ja kokemus oli kyllä positiivinen. Kiinnostava paikka ja ihan leppoisaa hommaa, vaihtelua ja kokemusta taas uudenlaiselta alalta. Soveltava harja lopetetaan nyt resurssipulan vuoksi, mikä on todella sääli – monelle tämä tuntui olleen vaihtoehtojensa laajuuden vuoksi juurikin se lukuvuoden kohokohta.

Ainedidaktiikka jatkui oikeastaan täysin samalla kaavalla kuin syksylläkin, tällä kertaa seitsemän pisteen edestä, luentojen ja ryhmäluentojen muodossa – mitään eroa näillä ei kuitenkaan ollut. Löfströmin luentoja kaikki, muutama kymmentä taisi olla, ja vierailut erinäköisiin opetusalan kohteisiin päälle, mm. Otavan oppikirjasuunnittelijoiden luona kävimme. Hyvää teoriaa opettamistesta, pääpaino kevään didaktiikassa oli opetuksen arvioinnissa ja kehittämisessä, mutta toisinaan en vain mitenkään näe yhteyttä tämän pedagogiikan teorian ja koululaitoksen konkretian välillä. Ongelma vaivaa koko pedagogisia opintoja, hiukan kärjistäen näkisin parhaaksi tavaksi oppia opettajaksi mennä vain harjoitteluun koko lukuvuodeksi. Tietysti monet opettajan paperit hankkivat eivät suuntaa opettajiksi vaan muihin alan tehtäviin, jolloin laajempi teoreettinen viitekehys voi osoittautua huomattavan hyödylliseksi.

Kasvatuksen yhteiskunnalliset, historialliset ja filosofiset perusteet oli neljän pisteen kurssi, joka sisälsi tusinan luentoa, pari luettavaa kirjaa sekä muutaman pienryhmäluennon. Luennot olivat yllättävän hyviä, varsinkin Jari Salmisen luennot olivat mielenkiintoisia, ja pienryhmät toimivia – miniesseet artikkeleiden pohjalta ja niistä puhuminen muiden kanssa oli mielekästä. Varaukseton peukku aina pienryhmille, niitähän olen toivonut enemmän yliopisto-opetukseen aivan alusta asti. Kirjat olivat kuitenkin ihan supertylsiä, ja tämän tentin osalta menin sieltä missä aita on matalin, mikä näkyikin sitten arvostelussa. Aika nihkeä tentti kaikkiaan, joka jätti myös kurssista melko nihkeän fiiliksen.

Opettaja työnsä tutkijana- seminaari jatkui syksystä, ja tällä kertaa vuorossa oli luonnollisesti itse seminaarityön tekeminen ja niiden läpikäyntiä, mukaanlukien opponointi. Jätin tämän tekemisen aivan viimeiseen mahdolliseen hetkeen priorisoidessani kaikki muut opinnot, ja kirjoittelin tuon n. 18 sivuisen tekeleeni reilussa viikossa. Työni oli siis vertaileva tutkimus suomalaisten ja ranskalaisten yläasteen historian oppikirjojen substanssieroista. Varsin kvantitatiivinen tuotos, josta en erityisen ylpeä ollut mutta joka sai kuitenkin ihan kiitettävät palautteet ja nelosen arvosanaksikin. Tulipahan tehtyä, ja pääsi toisen kerran yliopistouralla hyödyntämään ranskankielen osaamista.

Syventävä harjoittelu tarkoitti syksyn tapaan toisen periodin viettämistä kokonaan Viikin normaalikoulussa. Opetin jälleen sekä yläastetta että lukiota, ja paljoa lisättävää syksyn harjoituksen tunnelmiin ei ole. Duuni sujui hyvin joskin ajoittain varsin työllistävästi, opettajana toimiminen tulee itseltäni varsin luontaisesti, ongelmia ei juurikaan ollut minkään ryhmän kanssa iästä riippumatta, ja pidän tuosta hommasta vaikka en näekään omaa ammatillista tulevaisuuttani ainoastaan opettajana. Kokeiden teetättäminen ja korjaaminen oli myös erinomaista harjoitusta, ensiarvoisen tärkeää oppia tuotakin jo harjoittelussa. Ei ole ihan helpointa puuhaa, mutta varsin palkitsevaa. Reflektiossa, yhden pisteen esseemuotoisessa harjoittelun analyysissä kirjoitin näin: “Syventävä harjoittelu toi ennen kaikkea varmuutta omaan tekemiseen ja rutiinia niin oppituntien suunnitteluun kuin pitämiseenkin. Vahvuuteni, vuorovaikutus oppilaiden kanssa ja hyvän työskentelyilmapiirin ylläpitäminen, säilyivät hyvin ja niistä sainkin edelleen hyvää palautetta.” Haasteita ja parannettavaa tietysti löytyy, mutta harjoittelujen pohjalta en epäile kykyäni saati motivaatiotani toimia opettajana tulevaisuudessa vakituisestikin.

Koska halusin hoitaa edes jotakin jäljelläolevista muista opinnoista pois, kävin tenttimässä Kaupunkisosiologian. Perinteinen kirjatentti, jossa oli jopa miellyttävää lukemista – Sampsonin Great American City oli yksi parhaista tenttikirjoista mitä olen kolmessa vuodessa lukenut. Mielenkiintoista luettavaa, empiiristä sosiaalipsykologiaa konkreettisilla tutkimustuloksilla. Luettavaahan tuohonkin viiteen pisteeseen riitti, mutta meni varsin kivuttomasti ja rutiinilla jo – pedagogisen tuskan keskellä oli jopa virkistävää suorittaa yksi perinteinen good old kirjatentti. Hyvä tentti ja tätä myötä niin sosiologian kuin valtiotieteellisen opinnot ylipäätänsäkin on suoritettu.

Lukuvuoden viimeisteli opintomatka, josta pitäisi muutama piste tippua. Käytännössä tuo vaati muutamalla luennolle istumisen sekä oman suullisen presentaation pitämisen, joka omalla kohdallani käsitteli Hampurin varhaiskeskiaikaa.

Kokonaispistesaldoni näyttää lukemia 227 OP, mikä tarkoittaa noin 75 pistettä ensi lukuvuodelle. Vuoden päästä tätä kirjoittaessani olen kaiken sujuessa suunnitelmien mukaisesti valmistunut.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Lomalla viimeinkin - Hampurin opintomatka


Viime viikon lomillesiirtyminen sujui alkuviikon kolmen viimeisen tiukan opiskelupäivän jälkeen kuin tanssi, ja kuin huomaamatta aurinko paistoi ja kalenteri sekä listat näyttivät velvollisuusvapaata. Ehdin maalata, katsella sarjaa, lukea ja nähdä kavereita. Tuli mm. käveltyä Espoon metsissä kaunis reilun kymmenen kilometrin iltalenkki. Vapunvietto sujui rauhallisesti mutta erinomaisesti, upeat säät tarkoittivat takuuvarmaa viihtymistä ulkosalla – Suomenlinna ja Kaivopuisto perinteisinä paikkoina. Melko luja disorientoituminen iski loman alkuun, kuten aina, ja tällä kertaa se kesti melkein pari viikkoa, varmaankin myös todella tiiviin tahdin kevättalven johdosta. Tämän viikon loppua kohti reissun kuluessa alkoi kuitenkin päästä taas hyvin lomafiiliksiin. Paljon on tavoitteita tälle kesälle, ei siinä, mutta tuo ulkopuolisten velvoitteiden katoamisen tuoma “mitä minun nyt muka pitäisi tehdä”- tunne iskee aina alkuun, ja sen ylitse pääseminen on oleellinen osa prosessia jota kesäksi kutsutaan.

Tämä viikko tosiaan kului opintomatkalla Saksassa. Edellisvuonna en ollut vastaavalla, mutta toissavuonna olin Kronoksen mukana Prahassa, ja oikein mielellään lähdin taas laumaeläimeksi reissuun. Kuten jo tuolloin totesin, ryhmän mukana kulkeminen rajoittaa joiltain osin, mutta on siinä ehdottomasti puolensa – varsinkin matkaseuran ollessa mainiota, ei tuossa valittamista ole. Kuten varmaankin tämänkaltaisilla matkoilla yleensäkin, mukana oli joitakin hyviä kavereita ja monia joihin parempi tutustuminen oli ehdottomasti yksi matkan iloista. Huoneseurueemme oli hiukan levotonta ja hostellin seinät muutenkin pahvia, joten yksiäkään hyviä unia ei kyllä tullut nukuttua, mikä sitten näkyikin väsymyksenä joissakin kohdissa. Varsinkin tiistai ja keskiviikko olivat varsin energiattomia.

Tällä kertaa ohjelma oli suhteellisen kevyt, joskin sisällöllisesti taaskin hyvä, eikä järjestelyistä löytynyt moittimista nytkään. Hostelli – AO Hostel Reeperbahnilla – oli kyllä omien kokemusteni top2 surkeimpia, likaisuuden ja sijainnin meluisuuden vuoksi, mutta sen verta suurpiirteinen olen etten kyllä hirveän pahoillani ollut. Olisi ehkä kiva että kerran viikossa siivooja kävisi huoneessa tai että wifi olisi muuallakin kuin aulassa, mutta mitäpä pienistä. Aamupala oli jepa ja sisäpiha mukava.

Kaupunkina Hampuri ei tosiaankaan ole sieltä suosikkieni listalta. Likainen, harmaa, meluisa ja ahdas ovat kaikki adjektiiveja, joita tulee mieleen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö kaupungissa olisi nähtävää. Hampuri on historiallisesti merkittävä kaupunki, jo hansaliiton vuoksi, ja on ollut kunniansa päivinä todella vauras ja kukoistava. Kaupungintalo on hyvä esimerkki tästä, aivan huikean hulppea ja massiivinen rakennus, todellinen keskieurooppalaisen jykevyyden ilmentymä. Punatiilisten varastorakennusten ja kanaalien Speicherstadt on kaupunginosana ihastuttava joskaan ei järin suuri, ja sata metriä korkea Mikaelinkirkko on kieltämättä vaikuttava. Pääsin suosikkitekemiseni pariin, eli kiipeämään kaupungin korkeimpaan paikkaan ottamaan laajat panoraamakuvat lintuperspektiivistä. Mainittakoon myös maailman suurin Bismarckin patsas, satama-alue Landesbruck sekä Elben ali kulkeva, yli satavuotias Alter Elbe-tunneli, joka oli siisti kokemus kävellä läpi. Missä muussa maassa on insinöörien patsaita seinillä? Kaupungin museoita tuli myös muutama koettua, Altonan kaupunginosan perus-ok-tason museo, Hampurin kaupunginosan miljoonine pienoismalleineen sekä ylivoimainen suosikkini Museum fur Kunst und Gewerde, jossa pääsin ihastelemaan muun muassa aitoja antiikin Kreikan löytöjä. Useampi kaupunginosa tuli käveltyä läpi, kuten myös tuo laaja puistoalue Park Planten un Blomen, jossa tuli istuskeltuakin yhtenä iltana.

Kaupungintalo on massiivinen.

Speicherstadt, punatiilivarastojen idylliä.

Hampurin vuosittainen satamafestivaali oli torstaista lauantaihin, ja se jos joku todella näkyi katukuvassa. Varsinkin satama-alue oli aivan tukossa. Sinänsä lohdullista huomata, että on toinenkin muuminmuotoinen kansa jolle maistuu olut ja makkara, mutta sitä varmaan vähäisemmällä oluttelttojen määrällä pärjäisi myös. En paljoa ohjelmaan tutustunut festivaalien osalta, mitä nyt useita nättejä laivoja tuli ihmeteltyä, siipiratasaluskin tuli bongattua. Yksi merellinen elementti tuolta kuitenkin nousi esiin: kävimme kaverin kanssa tutustumassa neuvostoliittolaiseen vuoden 1976 U-Boatiin, eli ydinsukellusveneeseen. En aiemmin ollut käynyt kuin Suomenlinnan Vesikossa, joka on aivan puuhastelua tuohon verrattuna. Oli todella upea kokemus päästä näkemään paitsi livenä myös kulkemaan tuon klaustrofobisen metalliarkun läpi. 

U-434 sukellusvene satamassa.  

   
Maailman suurin Otto von Bismarckin patsas.
 Matkan selkeä kohokohta oli kuitenkin ekskursio Bremeniin, jossa kävimme viisihenkisen seurueen kesken katsomassa Bundesliigaa livenä. En ole futiksen ystävä enkä seuraa lajia, mutta huipputason urheilu kokemuksena itsessään kiinnostaa. 40 000 katsojaa ja loppuunmyyty ottelu, jonka kotijoukkue vielä voitti hyytävin 6-2- lukemin oli jotakin todella suurta. Kyllä siinä oli jotakin pientä ihmistä suurempaa kun noin monta saksalaista laulaa yhteislauluja. Meininki muutenkin oli ihan eri kategoriaa kuin mikään Suomessa, jo pelkästään mellakkapoliisien määrästä lähtien. Kaiken lisäksi Bremen oli kaupunkina noin kolme kertaa Hampuria miellyttävämpi, kaunis ja luonnonläheinen pienkaupunki. Pidin suuresti, isot plussat tästä.

Suuret Verder Bremen-fanit.

Toinen vaikuttava kokemus oli visiitti Neuengammenin keskitysleirille niin ikään pienemmällä porukalla. Bergdorfin kylän liepeillä noin 45min matkan päässä Hampurin keskustasta sijainnut keskitysleiri oli ensimmäinen missä olen käynyt, ja teki kyllä vaikutuksen. Paikalla ei juurikaan ollut muita kävijöitä, mikä sopi tunnelmaan erinomaisesti. Vaikka “pienempi” leiri kyseessä olikin, oli sen koko melko massiivinen ihan pinta-alaltaan jo. Tiiliparakit, suuruuden ja tyhjyyden tuntu, rautatiekiskot sekä kaiken vieressä tuo Bergdorfin naurettavan idyllinen kylä, jossa joka pihasta löytyi puutarhatonttu ja bussikuskikin jäi juttelemaan pihaansa haravoivan eläkeläisen kanssa.





Ystäväni sanoin, matka saisi kyllä jatkua mutta paikka vaihtua. Hampuri tuli kuudessa päivässä koettua varsin riittävissä määrin, eikä tuolta kuin korkeintaan yksi museo lisää olisi omalta listalta löytynyt tekemistä. Aamulenkinkin kävin perjantaiaamuna heittämässä hostellilta televisiotornille ja takaisin. Jos nyt jotakin vielä pitää sanoa niin saksalaiset eivät kyllä englantia turhaan käytä (edes museoiden opasteissa), mutta järjestelyt ja aikataulut kyllä toimivat.

Hieno reissu hyvällä porukalla, nyt viitisen päivää puhdasta lomailua sekä asioiden järjestelyä, perjantaina lähtö Irlantiin. Matkaseura oli, kuten todettua, erittäin kelvollista, mutta edessä oleva lähemmäs kolmen viikon matkailu ylhäisessä yksinäisyydessäni odotuttaa kyllä. Tuolla reissulla ei omaa aikaa siunaantunut kuin muutamana iltana pari hassua tuntia. Tekee erittäin hyvää olla vain ja ainoastaan itsensä kanssa, mitä täydellisintä reflekointiaikaa.