torstai 30. kesäkuuta 2016

Pallas-Yllästunturin vaellus


Kesän kolmas reissu ja 70km vaellusta takana. Keskiviikkoillasta tiistaiaamuun kului tien päällä, kohteena oli Pallas-Yllästunturi. Otimme yöjunan Rovaniemelle, josta bussi (tai kaksi) Enontekiöön. Opiskelijabudjetilla kun liikuimme, ei mitään makuuvaunuja tullut kysymykseen. Siinä sitten istuskeltiin ja nukuimme miten taisimme, ei tuota huvin vuoksi harrastaisi mutta ei nyt mikään ongelmakaan ollut. Mennessä ilmastointi junassa ei toiminut, joten mukavat +29 astetta vaunussa yön läpi.

Kolmetoista tuntia junaa ja viisi tuntia busseja tarkoitti melkoista puutumista istumiseen, ja Enontekiöön päästessämme olimme enemmän kuin valmiita aloittamaan itse vaelluksen. Otimme venekyydin Ounasjärven ylitse ja pääsimme lähtemään matkaan siinä kuuden aikaan torstai-iltana. Ensimmäinen neljästä vaelluspäivästä oli tavallaan rankin, kun illalla neljässä ja puolessa tunnissa rykäisimme tuon ensimmäisen osiomme, Hetasta Sioskuruun, 15km. Ensimmäinen vitonen tuosta reitistä on tylsää, suomaastoa ja ryteikköä jollaista löytyy kaikkialta Suomesta, mutta Pyhäkeron autiotuvan jälkeen alkoi ensimmäinen varsinainen nousu Pyhäkeron huipulle. Puolisateinen sää ja pilvien / auringon leikki loivat komeat puitteet maisemille, ja ilta-aurinkokin ilmaantui keskiyön lähestyessä. Huipulta alas Sioskuruun oli mitä mukavinta tunturimaastoa, ja fiilis ensimmäisen vaelluspäivän lopulla aikalailla 10/10. Sioskurun autiotuvalla on täydelliset leirintäpuitteet, vuolaana virtaavan puron, notski- ja telttapaikkojen kuten myös upeiden maisemien myötä. Auringon ohella tuplasateenkaari ilmaantui iloksemme, ja safka + huolto olivat illan ohjelma ennen pitkän päivän jälkeistä nukkumaanmenoa puolenyön aikaan.

Pyhäkeron nousun varrelta.

Sioskurun autiotuvalla tuplasateenkaari.

Perjantaiaamu valkeni ukkosen myötä, jyrisi hyvän tovin ennenkuin sade alkoi. Vietimme tuvan ulkokatoksen alla pitkän ja rauhallisen aamun syöden ja viritellen tavaroitamme. Totesimme puoli kahden aikaan että sataa jos sataa, pahimmat myrskypilvet olivat menneet ohitse. Päivämatka oli 14 kilometriä Sioskurulta Hannulankuruun, ja tuo oli varmaankin helpoin päivämatka. Siosvaaralle nousu heti päivän alkuun oli hikinen urakka, mutta muuten maasto oli varsin ihanteellista pehmeää tunturimaastoa. Suurin osa päivästä meni varsin omalla painollaan ilman ihmeempiä hikoiluja. Reissun kovin sadekuuro yllätti juuri ruokatauolla, mutta meni vajaassa tunnissa ohitse ja vaihtui loppupäivän auringonpaisteeseen. Olimme puoli seitsemältä Hannulankurussa, joka on laajahko leirialue laaksossa kahden vaaran katveessa. Varsin choco-leiri, oli autio-ja varaustuvat, laaja teltta-alue, monta notskia ja kota yms. Vietimme juhannusaattoa optimaalisella tavalla syöden hyvin, käymällä erittäin hyvältä maistuneelta saunassa sekä varsin viileässä järvessä uimassa. Yötön yö venyi aamuyön tunneille.

Sioskurulta Hannulankuruun maasto oli enimmäkseen lempeää.

Lauantaina olimme suhteellisen aikaiseen liikkeellä, kun puoleenpäivään mennessä olimme keränneet itsemme kasaan. Edessä oli maisemien osalta reitin paras päivä, 14 kilometriä Hannulankurusta Nammalankuruun. Heti aamupäivästä nousimme Suastunturille, josta aukeni upeat maisemat ja hetkeksi mitä mainioin tunturireitti. Tuosta matka laskeutui todelliseen ryteikköön ja Suaskurun kodan kautta lähti takaisin nousuun, aina Lumikerolle asti. Tuo nousu oli matkan raskain, vaikka ei korkein huippu ollutkaan, ja vei kyllä paukut hetkeksi. Itse nousunkin maisemat tosin olivat hulppeat, ja Lumikeron huippu oli oma suosikkipaikkani reitin varrelta. Pidimme parituntisen safka-lepotauon tuolla ennen kuin kiersimme Vuontiskeron viertä Nammalankuruun. Jälleen hieno yöpaikka, vähän korkeammalla laaksojen lomassa vähätuulisella paikalla. Aurinkokin paistoi Lumikeron jälkeen lopun päivää melko pilvettömältä taivaalta, ja oltiin kyllä aika täydellisissä tunnelmissa taasen. Ilta oli rauhallinen, lepoa ja ruokaa, yhdentoista maissa nukkumaan.

Suastunturin kauniit maisemat...

...jotka kuitenkin hävisivät Lumikeron huipulle.

Lumikerolta.

Sunnuntai oli viimeinen reittimme varsinainen vaelluspäivä, olimme ennen puoltapäivää liikkeellä ja etenimme viimeiset kolmetoista kilometriä Pallakselle. Matka taittui melko nopeaan, alta viiden tunnin, ja tasaisen pilvimassan alla päivä tarjosi varsin kivistä maisemaa, poroja sekä jälleen nousua. Taivaskeron nousu oli eräänlainen henkinen päätepiste matkalle, pidimme pitkän safkiksen ja nousimme ilman rinkkoja tuolle Pallastuntureiden korkeimmalle pisteelle reilun 800 metrin korkeuteen. Paikka oli kyllä vaikuttava ja kaikin puolin komea. Kuriositeettina mainittakoon että tuolla sytytettiin myös Helsingin olympialaisten tuli vuonna 1952. Taivaskerolta Pallakselle oli enää nelisen kilometriä alamäkeä, joka meni kuin itsestään. Vietimme pari tuntia hotellin baarissa ladaten elektroniikat ja nauttien muutaman ansaitun olusen ennen siirtymistä illanviettoon kodalle, jossa lempeä ilta-aurinko loi erinomaiset puitteet notskille ja leirielämälle. Puolenyön aikaan siirryimme unille, ja nukuimme yön kodassa vaihtelun vuoksi kun tuo vapaana oli. 

Lapinmatkan kiintiöporot.

Taivaskeron olympiatulen muistolaatta.

Taivaskeron huipulla.

Leirimme Pallaksella.
Maanantai olikin sitten ainoa vähän pakotetumpi päivä. Pääsimme kympin aikaan liikkeelle ja vedimme ilman taukoja neljässä tunnissa 15km Pallakselta Jerisjärvelle. Ensimmäinen puolikas oli todellista ryteikön perikuvaa ja jälkimmäinen Mustavaaralle nousua / sieltä laskeutumista. Turhankin lämmin päivä, sinnikkäästi seuranneet viisi kiven kokoista paarmaa ja edellispäivien näkymille satanolla hävinneet maisemat tekivät tuosta jopa hiukan inttihenkisen päivän, mutta lopussa kiitos seisoo. Ehdimme hyvin bussiin ja sillä selvä. Kolmen tunnin matka Rovaniemelle meni lähinnä nukkuessa, ja juna takaisin stadiin lähti kuudelta ollen perillä aamuseitsemältä. Toinen junayö meni hiukan edellistä paremmilla unilla, mutta oli ihan freesi olo olla takaisin aamun viileydessä stadissakin.

Summa summarum, matka oli todella onnistunut. Vaellus on ollut pakollisella matkailulistallani iät ja ajat, joten oli korkea aika päästä tuo toteuttamaan. Odotukset olivat korkealla Lapin osalta, ja ne täyttyivät täysin. Hetta-Pallas oli reittinä upea, monipuolinen ja sopivan haastava, eikä kansallismaisemiimme oikein mitenkään kyllästynyt. Tuota katselisi paljon enemmänkin. Ajoitus oli erinomainen paitsi yöttömän yön, myös säiden osalta, sillä alkuviikon oli kuulemma satanut rankasti. Me selvisimme lyhyellä kuurolla tai parilla päivässä, lähinnä maasto oli monin kohdin varsin vetistä. Viidentoista kilometrin päivävauhti oli aika balanssissa, enemmänkin olisi voinut mennä joinakin päivinä, ja kaikki kolme jaksoimme hyvin ilman mitään ihmeempiä fysiologisia vaikeuksia. Söimme todella hyvin olosuhteisiin nähden, itselläni oli mukana noin 25 000 kaloria ruokaa, ja saimme osaksemme jopa kadehtivia katseita muilta matkailijoilta. Tuolla kulutuksella voi tankata huoletta niin paljon kuin vain ikinä saa syödyksi. 

Matkallakaan ei tarvitse syödä huonosti.
 
Muita matkailijoita ei ollut paljoa, joka tuvalla jokunen ihminen sekä tuolla astetta laajemmassa Hannulankurussa juhannuksenvietossa kymmenkunta. Päivien aikana tuli yleensä kerran pari vastaan ihmisiä, joten jos tämä kuvastaa keskimäärin vaellusreittien aktiivisuutta, lähden kyllä vastedeskin näille. Erämaan etunahan on juurikin tuo täydellinen rauha, mutta ei tämän perusteella reitilläkään ruuhkaa tule.

Itse eräily ja retkeily ei ole mitään uutta itselleni, joten tämän suhteen ei epävarmuutta ollut, ja kaikki sujuikin niin kuin pitikin. Telttayöt olivat tuttuun tapaan jees, ja kaikki varusteet toimivat hyvin. Kyllä sitä on peräänkuulutettava vanhaa faktaa, jonka mukaan jos haluaa ostaa hyvää ja halpaa, saa ostaa kahteen kertaan. Viisi vuotta sitten investoin kunnolla retkeilyvarusteisiin, ja olen lähinnä täydentänyt niitä vuosien varrella, eikä kertaakaan ole tarvinnut katua. Olin ainoa kenellä ei mm. ollut kertaakaan kylmä öisin, eikä ongelmia ollut niin rinkan, vaatetuksen tai sateensuojan osalta. Aina sitä tulee pientä hienosäätöä hankintalistalle, mutta retkeilykokemuksen- ja varustuksen runko on osaltani ollut vuosikaudet tukevalla pohjalla.

Matkaseurakin oli mitä mainiointa, ei tullut kertaakaan ongelmia työnjaon, vauhdin tai päätöksentekojen osalta. Itse jonkinnäköisenä matkavastaavana näissä on aina hienoa päästä toteuttamaan visiot hyvässä seurassa joka myös kokee matkan palkitsevana.

Vastaisuudessa tavoitteena on käydä vaeltamassa pohjoisessa vähintään kerran vuodessa. Lappi on täynnä näkemisen arvoisia lokaatioita, niin reittejä kuin erämaatakin, ja Norjan puolellekin on ehdottomasti päästävä. Juhannus vuosimallia 2016 oli mahdollisesti paras mitä olen viettänyt. Hieno kesä.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Lomakuulumiset


Muutama viikko kesää ja lomaa Suomessa takana, joten pienen päivityksen paikka. Kahden viikon päästä olenkin taas reissussa, kun Lappi kutsuu juhannusviikolla ja siitä viikon päästä kesän huipennus, Vietnam. Montaa täyttä “kotilomaviikkoa” ei tähän väliin siis tule (3), reissuista palattua onkin sitten viisi täyttä kotoisaa viikkoa ennen viimeisen lukuvuoteni alkua, joskin luultavasti töiden kera.

Vaikka budjetin osalta mennäänkin aika tarkan markan linjalla, oli oikea ratkaisu olla ottamatta töitä tähän väliin. Tekemistä on riittänyt todella paljon, ja riittäisi enemmän kuin kalenteriin mahtuukaan – ei siis rajoitu arkeen ja “normi”elämään. Hyvä merkkihän tuo on, sillä varsinkin sosiaalista elämää on oikeastaan joka päivälle ja yleensä tarjontaa enemmän kuin aikaa sille – elävä todiste sosiaalisten piirieni laajuudesta, joka on aina hyvä asia. Hyvin pitkälti on siis tullut ihmisiä nähtyä, varsinkin tuon kolmeviikkoisen reissun myötä kun tuli taukoa kaikista ja kaikesta. Nyt on ollut kaikkea mahdollista illanistujaisista Eiran rantaan ja Trivial Pursuit-iltaan. Mökilläkin olen muutaman kerran kerennyt käymään.


Oleellisimpana kuitenkin olen pitäny kiinni monista normaaleista rutiineistani, mikä on monella tapaa kaiken hyvinvointini perusta. Kuten täälläkin olen monesti todennut, arkielämän mielekkyys on koko onnellisuuden ja hyvinvoivan elämäntavan perusta, ja itselleni se on juurikin hyvin mielekästä ollut viimeisen vajaan vuoden. Miksi siis lomalla pitäisi rikkoa nämä kulmakivet? Unirytmini on pysynyt melko tarkasti tuossa geneerisessä 00-08-linjassa, olen treenannut hyvin (aloitin uuden voimaohjelmankin, siitä lisää syksymmällä), seuraan edelleen päivittäin niin NHL:ää kuin youtubesta isoa liutaa bodareita/elämäntapafilosofeja, ARU:n toimintaa on ollut. Olen maalannut, lukenut Le Guinia ja katsellut paria sarjaa sekä muutaman dokumentin. Gradukirjallisuudenkin pariin olen palannut, vaikkakin maltillisesti. Kaikin puolin tasapainoista ja hyvää elämää. Kesä ja loma tuovat tietysti tuohon sen pienen ekstrakiireettömyyden ja aikataulujen jouston, jotka luovat rentoa lomafiilistä. Aikatauluttomuus on mahdoton käsite itselleni, mutta joustavuus ei ole aina optioissani vahvasti edustettuna. Ehkäpä tuossa tätä nykyä se isoin ero loman ja arjen välillä.

Yksi viime aikoina vahvassa nosteessa ollut arkinen, mutta samalla muutoksen keskellä elänyt teema on ruoka. Ruokailu on luonnollisesti hyvinvoinnin avainelementtejä unen, treenin ja sosiaalisen elämän ohella. Olen pyrkinyt koko kolmivuotisen yksinasumiseni ajan syömään jotakuinkin tervellisesti ja järkevästi, mutta vaihtelevalla menestyksellä. Viime elokuussa aloitettuani systemaattisen voimaharjoittelun aloin keskittymään tarkemmin myös ruokailuun, mutta todellinen muutos syntyi vasta tämän vuoden puolella. Jätin lihansyönnin 99.9% taakseni, ja olen hiljalleen siirtynyt täysvegaanilinjaa kohti. En tiedä onko realistista odottaa 100% tässäkään, kuten missään muussakaan elämän osa-alueessa, mutta tavoitteena on jotakin hyvin lähelle sitä ainakin. Nämä suomessaoloviikot ovat olleet onnistuneita, ja kesän ainoita varsinaisia tavoitteitani oli / on ruoanlaittoon panostaminen. Tässä olen onnistunut jo nyt, sillä paitsi että olen tehnyt enemmän, monipuolisempaa ja terveellisempää ruokaa kuin keskimäärin ikinä, on ajatusmallini vihdoin ja viimein alkanut muuttumaan perinpohjaisesti. Yleensä olen suhtautunut ruokaan välttämättömyytenä, mutta vegaaniuden sivuvaikutuksena on tullut genuiininen kiinnostus ja innostus ruoanlaittoa ja ruokaa kohti ylipäänsä. Osavaikutuksensa varmasti on ollut sillä, että alkuun varsinkin joutuu keskittymään enemmän siihen mitä ostaa / syö, ja laittamaan niin sanotusti enemmän effortia asiaan. Mielenkiinto ruokaa kohtaan on virinnyt aivan uudella tavalla, ja ensimmäistä kertaa sitten ala-asteen rehellisesti nautin ruonlaitosta. Matka on vielä pitkä siihen että tekisin ruokaa jota kehtaisin mielellään tarjota muille, mutta omilla standardeillani ollaan jo rajoja rikottu. En varmasti olisi aikoinaan uskonut näin sanovani, mutta vihanneksista yksinään saa vaikka ja mitä aikaan, enkä ole kertaakaan kaivannut aiempaan ruokavaliooni. Vegaanius on henkilökohtaisen terveyden, lihan- ja meijerituotteiden tuotannon ympäristövaikutusten sekä eettistenkin syiden osalta ainoa kriittistä tarkastelua kestävä ratkaisu, ja painavien argumenttien alla vannoutunutkin lihaani on kääntänyt takkinsa. Tietynlainen kehon puhtaus on toisaalta ideologiana ollut aina itseäni kiehtova, joten on ollut hienoa ottaa askelia tälläkin polulla ja voittaa itsensä jälleen yhdessä haasteessa.