sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Luovan työn ja vapauden filosofiaa


Ensi viikolla on kahden merkittävän koulutyön palautus, joiden parissa on aika vahvasti mennyt. Gradun tutkimussunnitelma on nyt valmis, ja sitä myöten prosessi todellisesti liikahtanut raiteilla eteenpäin. Fiilis tuosta on hyvä, suunnitelma ei ole valmis johdanto, mutta hyvin suuntaa-antava ja joiltain osin erittäinkin valmista kamaa. Disposition kanssa varmaankin löydän itseni repimästä hiuksia vielä, mutta so far so good, luotan lähteisiini ja tutkimuskirjallisuutta on sellainen pino ettei niihin kaikkiin ole mielekästä edes perehtyä. Tammikuussa sitten seminaarityön palautus, eli parikymmentä sivua itse gradusta pitää olla valmiina. Tuo on käytännöllistä tavoitteideni kannalta, sillä siten työ on ainakin edennyt pitkälle väkisinkin. Onhan tuossa koko joululoma aikaa takoa tekstiä.

Gradun parissa puuhastelun myötä sitä taas havahtuu siihen, miten olen parhaimmillani silloin kun luovilla prosesseilla on riittävän iso rooli elämässäni. Usein mietin, miksi jaksan pyörittää roolipeliäkin, mutta kyse on pohjimmiltaan luovasta itseilmaisusta ja itsensä toteuttamisesta, ropen altruististen ja sosiaalisten ominaisuuksien ohella. Gradun tekeminen on melko selkeästi parasta mitä yliopistossa olen saanut tehdä. Paitsi että se on ns. “oikeaa tieteellistä tekstiä”, menemättä nyt tieteenfilosofiaan sen tarkemmin, on tekstin tuottaminen aina palkitsevaa, jos se on mitään muuta kuin sivun täyttämistä opintopisteiden perässä. Elämäni on silloin parhaassa tasapainossa, kun luova työ on kiinteä osa elämääni. Ideoiden ja jo opitun tiedon sovellusten tulviminen mieleen on niin keskeinen osa elämää, että sen huomaa aina vasta sen puuttuessa. Arjen tasapainottaminen on bravuurini, mutta on kiistatta totta että toisinaan on päiviä tai ajanjaksoja jolloin päivät venyvät sen mittaisiksi että luovuus tukahtuu. Sitä se toisinaan on, eikä mikään ole täydellistä, mutta luovan pohjavireen ylläpitäminen on jonkinasteinen elinehto mielekkäälle elämälle. Opiskelu ja oppiminen on kyllä todella palkitsevaa ja hienoa jo itsessään, eikä tunnu juuri koskaan enää pakkopullalta – surkeimmatkin tenttikirjat saan kahlattua jonkinasteisella mielenkiinnolla läpi. Pidän opiskelusta metatasolla niin paljon, että heikompikin substanssi saa paljon anteeksi.

Näiden ajatusten pohjalta voisin reflektoida muutaman sanan paperillekin (ruudulle) tietoisuudestani nykyhetkestä. Vaikka nelivuotisen polun isoin urakka onkin vasta lähtötelineissään, etenee opinnot väistämättä kohti loppuaan ja Suurta Muutosta elämässä. Ihmisluonteen syvin perusolemus, dualismi, kohottaa jälleen päätään Leviathanin lailla ajatellessani hiekan lailla sormieni välistä valuvan nykyhetken ja tulevan välistä dikotomiaa. Nautin nykyhetkestä ja opiskelijan elämästä, haasteistaan huolimatta, kuten olen tehnyt jo hyvän tovin. Paitsi että olen luonnollisesti kasvanut henkisesti yliopistoaikana samaan tahtiin Supercellin osakkeen kanssa, olen myös kasvanut akateemikkona. Maisterivaiheen opinnot ovat myös vahvasta teoreettisuudestaan huolimatta parasta aikaa opinnoissani. Samalla olen tasapainottanut elämäni osa-alueet aktiviteetteineen ja elämäntapoineen niin hienoon (dynaamiseen) balanssiin, että voin jopa kerrankin olla tyytyväinen. Elämä tällä hetkellä on siis juuri niin hyvää kun se voi olla. Opiskelijan “liukuvat työajat” varsinkin ovat psyykelle balsamia, vaikka hyvin säännönmukaista elämää vietänkin. Pelkkä tietoisuus valinnanvapaudesta kuitenkin vie pitkälle. Tässä ja nyt on siis erittäin hyvä olla. Samalla kuitenkin edessä oleva Muutos on kiehtova ajatus. Kyseessä on suurin muutos elämässäni neljään vuoteen, ja joku voisi väittää että jopa ikinä. Maisterin paperit kädessä ja elämä edessä, right? Kaikin puolin valmis ihminen yhteiskunnan ja kansallisvaltion pylväitä kannattelemaan. Ainakin paperilla. Ja kyllähän melko rehellisesti näin koen asian omalla kohdallani. Opiskelijana on tottunut siihen että tulevaisuus vuoden-parin akselilla on hyvin selkeä ja varma. Ny toukokuun jälkeen kalenterissani on musta aukko. Sellaiset pienet ja vaatimattomat asiat kuin työpaikka ja asunto ovat epäselviä. Koko elämän pohja muuttuu ja rakenne uusiutuu. Sosiaalinen verkosto ja viiteryhmä vaihtuvat. Innostavaa, eikö? Muutos on tasaisin väliajoin hyvä asia, eräänlainen reality check ja oman elämän funktioiden uudelleenkalibroinnin paikka. Nyt edessä on sen tason ratkaisuja ja jopa jossakin määrin tabula rasa, että väkisinkin on hiukan innoissaan. Luottamus omaan kyvykkyyteen luoda olosuhteista optimaaliset on korkea. Hyvä nyt ja hyvää tulossa siis.

Vapauden konsepti on niin lujasti sidoksissa tähän valintojen ja mahdollisuuksien tematiikkaan, että muutama sananen siitäkin. Lainaan erästä verkkomediaa, joka juuri tällä viikolla kirjoitti sanoja kuin suoraan omasta suustani:

We have today a horribly corrupted notion of freedom, one that is endorsed to the greatest extent by our cultural guardians, politicians and those who stand behind them, pulling the strings.
They see freedom as the ability to attempt to gratify every urge, slake every thirst and consumate every passion we are prey to. That is held up as a community good; indeed, something worth fighting and dying for.
I used the word "prey" on purpose, because that's what practioners of this form of freedom ultimately are, once you wipe away the righteous neo-Jacobin rhetoric. They're not driven to commit these acts because that's what freedom is; they're compelled to do them because--like any form of personal compulsion--they're addicted to the short-term happiness they derive from it.” - Patriarchy, 03.11.16

Vapaus ei ole missään nimessä sitä, että tekee mitä ikinä tahtoo. Aito vapaus on selkärankaa ja mielen lujuutta lyhyen tähtäimen nautintojen ohitse, olivat ne missä muodossaan tahansa. Ainoastaan pitkän tähtäimen tavoitteiden saavuttaminen ja sen tekeminen, mikä on oikein, palkitsee. Myönnän affiliaationi modernin länsimaan tasolla askeettiseen elämäntapaan, mutta ei tarvitse sinne asti mennä nähdääkseen asianlaidan. Michael Mannin analyysia mukaillakseni, antiikin kreikkalaiset määrittelivät itsensä vapaiksi – kuten mekin yhä teemme, kaksi vuosituhatta heidän jälkeensä. Kreikka luetaan demokratian kehdoksi ja usein koko länsimaisen sivilisaation. Kreikan polikset olivat kuitenkin hyvin hierarkisia ja strukturaalisia sosiaalisia järjestelmiä, ja individualismi hautautui hyvin syvälle kollektiivisen identiteetin alle. Heidän vapautensa toteutui kaupungin, valtion ja velvollisuuden kautta, saavuttaen kirkkaimman ja kauneimman muotonsa. Vertailukohtana Persian imperiumissa ihmiset kokivat olevansa vapaita, sillä esivalta ei ulottunut heihin asti – he kykenivät piiloutumaan siltä, ja toteuttamaan individualismiaan. Miettikääpä modernia maailmaa ja sitä miten ihmiset luulevat vapautta toteuttavansa tänä päivänä. Niinpä. Ja silti Persiakaan ei kyennyt valloittamaan Kreikkaa.
 
Jäin tätä kautta miettimään tarkemmin myös aktiviteettien, niin kutsuttujen harrastusten merkitystä. Lähtökohtaisesti harrastukset ovat jotakin, mitä olen jo pidempään pitänyt elämän tyhjyyden täyttämisenä. Kaikki riippuu toki sanan määritelmästä, mutta itselleni harrastus terminologisesti viittaa johonkin hyvin ulkopuoliseen rakenteeseen, joka kiinnitetään “oikeaan elämään”. Urheilu ei ole harrastus. Lukeminen ei ole harrastus. Edes SRA-ammuntaa minun on hankala lukea harrastukseksi, sillä siihen liittyy määrätietoinen tavoitteellisuus ja selvä käytännön funktio – se ei ole “jee aseita ja vähän ammuskelua, cool”-tasolla ainakaan itselleni. Itsensä kehittäminen ja sivistäminen ei ole luettavissa harrastukseksi. Sosiaalinen pelaaminen on ennen kaikkea tapa nähdä ystäviä, jossakin järkevämmässä kontekstissa kuin kaljan parissa. Maalaaminen menee vielä harrastekategoriaan, ja sekin on hiipumaan päin ollut vuosia, vaikka vielä jokusen vuoden eläneekin viimeistellessäni projektejani. Urheilun seuraaminen on ainoa asia minkä näen puhtaana harrastuksena, ja into siihen on tullut hurjasti alaspäin. Havahtuminen siihen, että en jaksa enää katsoa kuin marginaalisesti NHL-koosteita, kiteytti asian mielessäni. If a human being is so feverishly passionate about something so external and mundane than sports or gaming, there are fundamental flaws in the whole structure of his life. A human being needs meaningful and bigger themes upon which to base his life. Samasta syystä luova toiminta onkin niin merkityksellistä henkiselle hyvinvoinnille ja aidolle itsensä toteuttamiselle. Onhan Maslow'n tarvehierarkiankin ylin porras self-actualization.

Tenttilukua, salia, ropen työstämistä, yhdistyshommia, marssipäivä, duunia. Viime viikolla kävin Tukholmassa ja mökillä, oli hyvin jees ja kokemusrikas viikko. Väliviikko kouluhommista ja reenistä oli hyvä sekä mielen että lihasten ja hermoston palautumisen kannalta. Kakkosperiodi on startannut sitäkin energisemmin, ensilumetkin laskeutuivat ja toivat winter wonderlandin luoksemme. Ensi viikolla viimeinen kirjantenttini yliopistolla, siitä enemmän seuraavassa kun tämäkin venyi näihin mittoihin jo.